Jokainen sana
avoimeen maahan
on siemen.
Katselen kirjoitettuja
sanoja.
Älä sano,
että maa on liian kova.
Silmiin matelevia kirjainjonoja paperilla.
Jokainen maa
on avoin
hyville sanoille.
Ne tuottavat aina
jotain, lopulta.
Tai sitten ehkä:
Ne tuottavat lopulta
aina jotain.
Kuinka sen sanoisi?
Jos ei hänessä, sinussa
ainakin,
muuttaen ja muokaten oman sydämesi
maaperää.
Kaikki sanomasi sanat.
Niin.
Ne tuottavat
aina jotain, lopulta.
Kirjoitan.
Ole hetki hiljaa,
ja pyydä
että sydämesi voisi olla
avoin.
Kyllin avoin.
Kylvääksesi hyvää
silloinkin ja oikeastaan
juuri silloin.
Kun vastaan katsovat
kylmät silmät
ja suupielissään karehtii
pilkallinen hymy.
Hyödyttömiä lauseita?
Anna sydämesi maaperän
muokkautua silloin,
hyvien sanojesi voimasta.
Älä sano, että maa on liian kova;
kovuutesi murtuu kyllä,
jos pyydät.
Haa!
Yö koskettaa väsyneen harteita,
se on rakastava, lempeä käsi
päivän askareiden pudotessa selästä
kuin kiviriippa.
Sinä pyyhkäiset kyyneleen kasvoiltani
ja rohkaiset
sanomatta mitään.
Olen niin väsynyt kantamaan sitä.
Rakastavan, lempeän käden kiviriippaa?
Sillä yö on vain yö.
Ei tulvillaan lempeyttä
eikä vihaa,
ne ovat sanojamme,
hämäryyden tihentyessä lauseiksi:
Selitysten raskasta taakkaa.
Niin olen hiljaa.
Tulen lähelle, syliäsi kohti.
Painetaan otsa otsaa
vasten.
Voisinpa vain olla hiljaa.
Siellä minne sanat ja yö eivät yllä.
Todellisessa.
Kirjoitan.
Missä emme kerro toisistamme
mitään,
emme maalaa yhtään kiiltokuvaa
kaunista tai synkkää.
Siellä missä emme kirjoita.
Siellä missä
selitysten kiviriippa
on pois.
Siellä, opetellaan lähimmäisyyttä siellä.
Jooko?
Siellä missä jokainen sana
on siemen,
ja sydämen maa -
avoin.
avoimeen maahan
on siemen.
Katselen kirjoitettuja
sanoja.
Älä sano,
että maa on liian kova.
Silmiin matelevia kirjainjonoja paperilla.
Jokainen maa
on avoin
hyville sanoille.
Ne tuottavat aina
jotain, lopulta.
Tai sitten ehkä:
Ne tuottavat lopulta
aina jotain.
Kuinka sen sanoisi?
Jos ei hänessä, sinussa
ainakin,
muuttaen ja muokaten oman sydämesi
maaperää.
Kaikki sanomasi sanat.
Niin.
Ne tuottavat
aina jotain, lopulta.
Kirjoitan.
Ole hetki hiljaa,
ja pyydä
että sydämesi voisi olla
avoin.
Kyllin avoin.
Kylvääksesi hyvää
silloinkin ja oikeastaan
juuri silloin.
Kun vastaan katsovat
kylmät silmät
ja suupielissään karehtii
pilkallinen hymy.
Hyödyttömiä lauseita?
Anna sydämesi maaperän
muokkautua silloin,
hyvien sanojesi voimasta.
Älä sano, että maa on liian kova;
kovuutesi murtuu kyllä,
jos pyydät.
Haa!
Yö koskettaa väsyneen harteita,
se on rakastava, lempeä käsi
päivän askareiden pudotessa selästä
kuin kiviriippa.
Sinä pyyhkäiset kyyneleen kasvoiltani
ja rohkaiset
sanomatta mitään.
Olen niin väsynyt kantamaan sitä.
Rakastavan, lempeän käden kiviriippaa?
Sillä yö on vain yö.
Ei tulvillaan lempeyttä
eikä vihaa,
ne ovat sanojamme,
hämäryyden tihentyessä lauseiksi:
Selitysten raskasta taakkaa.
Niin olen hiljaa.
Tulen lähelle, syliäsi kohti.
Painetaan otsa otsaa
vasten.
Voisinpa vain olla hiljaa.
Siellä minne sanat ja yö eivät yllä.
Todellisessa.
Kirjoitan.
Missä emme kerro toisistamme
mitään,
emme maalaa yhtään kiiltokuvaa
kaunista tai synkkää.
Siellä missä emme kirjoita.
Siellä missä
selitysten kiviriippa
on pois.
Siellä, opetellaan lähimmäisyyttä siellä.
Jooko?
Siellä missä jokainen sana
on siemen,
ja sydämen maa -
avoin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
nämä sanat tässä runossa.
sä sitte loistavan hyvä runonikkari.
Kiitos jälleen,
t. Kirjaasi odottava lukija