Niin paljon kaiketi kaipasin,
odotin sitä päivää
jolloin sen viimein kokisin.
Mukaansatempaavan, kauniin ja ihanan,
sen satujen rakkaustarinan.
Ja kun toteen herään, sen huomaan
kaikki olikin vain pelkkää harhaa.
Ällön vaaleanpunaisia, lapsellisia
järjettömiä houreita,
ei sua koskaan ollutkaan.
Tahdoin rakastaa,
kai enemmän kuin koskaan,
mutta kuinka unelmaa voisi rakastaa?
Sekö se sattuu, sydämen rikkoo,
kun se itselleen tunnustaa
ettei sitä koskaan ollutkaan?
Miksi sydän rakentaa haavemaan ja
saa sen sortumaan?
odotin sitä päivää
jolloin sen viimein kokisin.
Mukaansatempaavan, kauniin ja ihanan,
sen satujen rakkaustarinan.
Ja kun toteen herään, sen huomaan
kaikki olikin vain pelkkää harhaa.
Ällön vaaleanpunaisia, lapsellisia
järjettömiä houreita,
ei sua koskaan ollutkaan.
Tahdoin rakastaa,
kai enemmän kuin koskaan,
mutta kuinka unelmaa voisi rakastaa?
Sekö se sattuu, sydämen rikkoo,
kun se itselleen tunnustaa
ettei sitä koskaan ollutkaan?
Miksi sydän rakentaa haavemaan ja
saa sen sortumaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
itse olin valmis kaikkeen..ja olen vieläkin..et vain koskaan sanonut mitä minusta halusit..
ei tää hölmä sanakasa kellekkään ollut. kunhan mietin ittekseni.
jollakulla on nyt ollut paha maanantaidepis.
kirjoitin hetki sitten runon... kummallisen. Kunhan aikani kuluksi tai itseä kiusatakseni? Joka tapauksessa vilkaisin tässä palstalle ja, runoni jälkeen otsikkosi ja nimimerkkisi pisti väistämättä silmään. Laitan nyt siis runolluksen tähän... Ole hyvä...
TODELLISUUS VIERAANNUTTAA MEITÄ
Todellisuus vieraannuttaa meitä
unistamme,
karkea keväinen valo
saa kasvojemme kiihkoläikät
näyttämään lähes naurettavilta.
Repii jänteitämme
kuin kouristus liian pitkän lenkin jälkeen
magnesiumin puutostila,
sillä tapaa sitä kuvailen, minä vanha lenkkeilijä:
tuhoisaa aamuvaloa.
Se kiskoo meitä irti toisistamme,
paljastaa keinotekoisten tunnemyrskyjen
liimaliitokset, sieluun taotut
pakomekanismit
ja kaiken lyyrillisen
keinottelun mitä harrastetaan
paperivaatteiden hekumallisessa kahinassa.
Tekisi mieli
vetää käheästi kuiskatut, värähtelevät lauseet
takaisin kasvoille, putoilevat kosketukset
ja lihan syke, syöksyä lävitsesi
pyörivään avaruuteen taas,
juosta käsikkäin
huikaisevaa rantaa jota auringonlaskun
punahehkuinen palo värittää
ja liekehtivät aallot kohisevat meissä
lauetessamme toisiimme.
Todellisuus!
Kuinka karkea se onkaan
laskiessaan kätensä näyttämölle,
kohottaen harsot
joiden alla terve tietoisuus
istuu meissä lukittuna tiukoin kahlein -
emme vieläkään tahdo nähdä emmekä ymmärtää.
Sinä peseydyt kylpyhuoneessa,
aamun valjussa valossa
katson ikkunasta
jänteideni ja lihasteni nykiessä
uskallanko viimein nähdä
lihamme sykkeen niin kuin se on;
tulla omaksi itsekseni, katsoa sinua
kuin ihmistä katsotaan?
Suostuisinko vieraantumaan unistani,
antaisin itseni löytää
sen karkean todellisuuden
johon isku iskulta
suostuessani
syttyisi hauraita värejä ja hymyä?
Ei ehkä yhtä huikaisevaa, mutta kauniimpaa
kuin hektisen todellisuuspakomme
riivaustila,
kaikki mikä vieraannutti
todellisuudesta:
hullaannuttava, suloinen uni.
oli todella ajatuksia herättävä ja hienosti kirjoitettu. kiitos paljon.
Sietämätöntä miten haukutaan vaaleanpunaista, lempiväriäni!