Pessi ja Illusia, vieras vieraille sydämille[novelli]

-~*Cholia*~- kirjoitti:

Mä seisoin niiden ovella ja keräsin voimia suuni avaamiseen. Päähän jomotti ja kädet tuntuivat painavat tonnin.
Ei ihme edellisen, nuorisotalon rapuilla nukutun yön jälkeen.
Sieltä Ellukin mut oli tänne raahannu.
Se oli kävelly masentuneen näkösenä ohi, päätään riiputtaen.
Sen ruskeat, kasvoja kehystävät hiukset oli litattu pipon alle ja sen vaatteet olivat ryttyiset.
”Täälläkö te asutte?” Mä kysyin typerästi ja sain Ellun hymyilemään.
”Ei tietenkään. Tää on mun naapuritalo. Mä ronttasin sut tänne ihan muuten vain kun oma kämppä on vähän ränsistyny.”
Se naurahti.
Se kehotti mua tulemaan sisemmäs valkoiseen, kaksikerroksiseen kotiinsa. Maali oli hilseillyt jo jonkin verran eikä pihaa oltu haravoitu varmaankaan koko syksynä.
Yleiskuva ulkoapäin oli sanottaisiinko ränsistyneeseen päin.
Ellua se ei näyttänyt erityisemmin haittaavan.
Se kiskoi mustat mokkakenkänsä jaloistaan ja paiskasi ne keskelle lattiaa.
” Tuletko sä? mä keitän teetä jos sä haluat…”
Ellu hävisi sisään ja heitti takkinsa lähimmälle tuolille.
Sitä seurasivat pipo ja hanskat.
Äippä olisi saanut raivarin jos mä olisin aikoinani käyttäytynyt noin. Ellun kotona tuntui olevan ihmeen rento meininki.
Mä laitoin oman takkini naulakkoon ja potkaisin kengät jaloistani.
Jäätyneet kädet alkoivat pikkuhiljaa lämmetä ja mä aloin tutkia Ellun kotia.
Tapetit olivat täsmälleen muuhun sisustukseen sopivia ja kävivät niin kesällä kuin talvellakin. Osa huonekaluista oli moderneja kun taas jotkut vanhahkon mallisia. Lattialla oli paksu taljamatto.
” Lampaanvillaa…” Ellun ääni sanoi mun takaani. Mua kylmäsi. Osasiko se lukea ajatuksia? Ilmeisesti ei. Ellu ei vastannut. Se laittoi kantamansa tarjottimen lasiselle pöydälle ja istui nahkasohvalle. Mä istahdin punaiseen nojatuoliin.
Ellu ojensi mulle mukin ja hörppäsi itsekkin.
Mun juomani oli kaakaota, Ellu sen sijaan siemaili punaisen hailahtavaa teetään.
” Mä arvelin ettet sä ole tee-ihmisiä…” Ellu hymähti kun mä vilkaisin sitä otsa rypyssä. Se oli oikeassa. Mä en pitänyt teestä.
Tuskin mä olin sitä monesti ehtinyt maistaakaan.
Kotona äiti joi päivänpäätteeksi vain kahvia tai kaljaa.
Tee oli sen mielestä vain hienoille ihmisille. Sellaisille joilla oli varaa Volvoon ja uuteen taloon. Äiti oli taitelija. Se väsäili vanhoista rievuista ja räteistä seinävaatteita sun muita.
Kerran se värjäsi mun parhaan valkoisen paitani myrkynvihreäksi just ennen päiväkodin kevätjuhlia.
Oli niillä ihmettelemistä kun mä töpsytin paikalle.
Musta tuntui että ne olisivat halunneet lykätä mut heti ulos.
Kun me seistiin lopussa jonossa mä olin varsinainen väriläiskä kaikkien niiden valkopaitaisten pikku-enkeleiden rivissä.
Jälkeenpäin äiti sanoi mulle että mä sain olla vain tyytyväinen kun erotuin niin hyvin joukosta. Olinhan mä. Mä kun luulin että se oli hienoa. Mä luulin myös että mun äitini oli maankuulu taidemaalari ja että mun isäni tulisi jonain päivänä hakemaan mut. Mä elin koko sen ajan kuvitelmissa joita äiti mulle väsyneenä syyti. Se ei jaksanut kertoa mitään oikeaa vaan elätti mua ja mun pikkusysteriäni Jonnaa pelkillä valheilla.
Mun isästäni vielä sen verran että se oli lähtenyt lätkimään jo kauan ennen mun syntymää.
Äiti ja se olivat vain jotain kapakkatuttuja.
Kun äiti sai kuulla että mä syntyisin se vajosi pahaan masennukseen. Äidin vanhemmat eivät auttaneet sitä.
Ne eivät hyväksyneet mua alkuunkaan. Mummo sanoi antavansa tukea jos äiti menisi naimisiin mun isäni kanssa ja jos mun isäni olisi kiinni kunnon työelämässä.
Ei äiti tietenkään voinut astella vihille sen äijän kanssa.
Eihän se edes tuntenut sitä. Äijä oli hävinnyt kuin tuhka tuuleen ja jättänyt äidin potemaan pahaa masennustaan. Ja sitä paitsi, äijän nimi ja osote oli jääny kysymättä. Äiti ei tiennyt siitä mitään. Tuskinpa se missään vakituisessa työssäkään kävi. Oli korkeintaan joku pummi juoppo. Ei niissä baareissa ketään pankkipomoja käyny.
Äiti päätti kuitenkin selvitä ilman mun mummoani ja pappaani.
Se osti itselleen kerrostalo kaksion.
Ja miten se sai rahat?
Se alkoi seurustella Jani nimisen äijän kanssa.
Janin piti olla vain rahakassa. Äiti halusi siltä vaan rahat jotta sai mut elätettyä.
Se kuitenkin kiinty vaaleaan Jani viikinkiin.
Ne eli onnellisesti Janin rahoilla ostetussa kaksiossa ja jotain 10 vuotta ne elikin tyytyväisenä. Sit äiti tuli raskaaksi.
Jani olis halunnu äidin tekevän abortin.
Äiti ei suostunut vaan synnytti Jonnan.
Jonna Pirkko Mäkisen.
Jani hakkasi äitiä. Ois hakannu Jonnaaki ellen mä olisi juossu sen kanssa joka kerta rappuun ja alakertaan.
Siellä oli joku vanha täti jota mä en muista. Se päästi meidät aina sisälle ja piti meitä siellä kunnes äiti tuli hakemaan.
Ihan sormien läpi se ei sitä touhua katsonut. Uhkasi soittaa lasten suojeluviranomaisille. Viimeinen pisara oli se kun Jani tuli kerran rynkyttämään sen mummelin ovea. Mä ja Jonna kyyristeltiin pöydän alla ja Mummeli kävi soittamassa poliisille.
Jani lähti.
Jonna jäi ilman isää ja ihme kyllä se kaipasi sitä joskus. Olihan se ollu ihan Isämainen Jonnalle kunhan oli selvin päin.
Me alettiin elää kolmestaan.
Äidin ala-mäki alkoi.
Se yritti pysyä kiinni toimisto työssään mutta sai potkut juomisen takia. Se aloitti uudelleen maalaamisen. Yritti pitää meidät hengissä vaikka hädin tuskin söi itsekkään. Mä muistan edelleen ne päivät kun me ei syöty mitään.

”Mitä sä teit rapuilla?” Ellun ääni tunkeutui mun tajuntaani.
Se istui jalat pöydällä ja siemaili mukistaan mua odottavasti katsoen.
” Mä lähdin kotoa. Mä en kestäny sitä touhua enää.”
” Mitä touhua sun kotonas pidetiin?”
Mä hymähdin.
” Mutsi hyppi seinille ja raahaili humalaisia tyyppejä meidän kaksioon.”
Mä jätin mainitsematta että joku niistä oli yrittäny käydä käsiksi Jonnaan. Mä olin juoksuttanu Jonnan äkkiä ulos ja palannu huutamaan äidille. Äiti oli itkukurkussa heittänyt sen tyypin pihalle ja valittanu mulle elämän rakkauden pilaamisesta.

” Mun kotona on kai kaikki ihan reilassa….mutsi on töissä ja isä kans. Mutsi tosin on töis yömyöhään ja isä on vähän sellanen uusavuton tyyppi. Ruuanlaitto ja tiskaus luonnistuu mut…se on sanottasko vähän laiska. ”
Me istuttiin vähän aikaa hiljaa.
Ellu siemaili teetään ja mä vilkaisin sitä aina välillä.
Se oli ihan mukavan näkönen.
Ei mitenkään erikoinen. Sellanen perustyyppi. Ei niittejä tai prinsessapukuja.
” Onko sulla sisaruksii?”
Mä hätkähdin jostain unen rajamailta ja nyökkäsin.
Ellu käski mun kertoa lisää.
Mä olin jo aikeissa pitää suuni kiinni mut muutinkin mieleni.
” On mul Jonna. Se on aika pieni. Pikkutyttö viel. Ei koulussakaan…”
Ellu nyökkäili armeliaan kärsivällisesti kun mä aloin selvittää sille mun perhe-elämääni. Ihmeen kiltisti se kuunteli.
Yhtä huolehtivainen se oli ollut siellä nuoriksen rapuilla.
Kysellyt mun ikää, tilaa ja käskenyt mun painua kotiin.
”Ei mulla ole sellasta!” mä olin urahtanu silmät puoliummessa. Se oli sitten käskeny mun lähteä mukaansa.
”Mitä varten? ” mä tivasin.
”Mä viihdyn täälläkin.”
Mut se…se oli vaan pudistellu päätään ja kiskonu mut ylös rappusilta. Sen posket olivat hehkuneet jotain ihmepunaa.
Siitä tulis varmaan isompana joku joka paikkaan tunkeva sossutäti. Luonteeltaan se oli jo sellanen. Ikuinen emo.

Jossakin kolahti. Mä hätkähdin ja olin pudottaa mukini lattialle.
Ellu huokaisi raskaasti ja sitä seurasi uusi kolahdus.
”Mikä toi on?” mä kysyin.
Ellu sanoi että tuuletusikkuna ja pyysi mua mukaansa vinttiin.
”En mä sitä yksin saa. Se on jotenki ihmee juuttunu.”
Mä lupauduin sen mukaan. Kai se tarvitsi voimaa.

Ellu johdatti mut eteiseen ja kiskoi irvistellen auki puisen, kirskuvan oven. Sen takaa paljastui epämääräiselle haiseva punaportainen portaikko.
Ylhäällä, ulottumattomissa oli likainen ikkuna jonka päällä roikkuivat joskus 60 luvulla ostetut palloverhot. Ne olisivat kaivanneet pesua ja prässäystä.
Oven vieressä oli naulakko jossa roikkui kaikkea talvivaatteista tennismailoihin.
Vasemmalla oli pieni komero jonka sisältöä mä en uskaltanut lähteä arvailemaan.
Ellu lähti ylöspäin, pitkin natisevia portaita.
Seinät olivat kuluneet ja röpelöiset. Joissain kohdissa näkyi veden jättämiä jälkiä ja mä pelkäsin jo hometta.
Yläkerran tasanne oli vaalea mutta punalattiainen.
Sieltä Ellu mumisi ja kiskoi toisen ovista auki. lähtivät kaksi ovea joista toinen kuului Ellun mukaan Olgalle, sen isosystalle.
” Vaikkei se siellä juuri koskaan oo…”
Mä hämmästyin sillä mun käsitykseni mukaan Ellun huone oli alhaalla.
Ellu kertoi että huone oli vain kesää varten.
” Toi ikkuna tekee tästä niin kylmän.”
Huone oli ihan tavallinen tosin vanhoilla tavaroilla sisustettu.
Tapetit olivat repeilleet jostain kohtaa ja niitä oli yritetty paikata teipillä.
Vastakkaisella seinällä valkoinen ikkuna kolahti seinää vasten.
” kato nyt tota…” Ellu murahti harmistuneena.
” Tostakin on enemmän haittaa kuin hyötyä. ”
Mä totesin saman ja väänsin ikkunan tuuletus ikkunan kiinni.
Kun mä käännyin takaisin huoneeseen päin oli Ellu kadonnut.
Vastaan tuijotti vain tyhjyys.
”Mihin se nyt meni…”
Mä mumisin.
Jonkun väliverhon takaa kuului kikatusta. Sellasta heleää ja hassua mutta suurissa joukoissa ärsyttävää.
Mä raoitin punaista verhoa ja henkäisin hämmästyksestä.
”Eiks oo hieno?!” Viininpunaisen prinsessasängyn peitolla istuva Ellu totesi. Kysymys oli lähinnä retorinen joten mä tyydyin nyökkäämään.
” Me nukutaan täällä vain kesäisin. muuten tulee niin hiivatin kylmä.”
Ellu nousi ja me palattiin alakertaan.
Mä olin hämmästynyt sen sängyn näkemisestä.
Talosta päätellen perhe ei ollut ihan rikkainta tai toimeliainta sakkia. Kuitenkin niillä oli jotain tollasta.
Ellu tuntui taas lukevan mun ajatukseni.
” Se on sukukalleus. Ei me muuten voitas edes haaveilla tollasesta”

Me istuttiin teeveen ääressä kun ovi kävi.
Ellu ponnahti ylös sohvalta ja tassutteli ovelle.
Mä kuulin kiivasta kuiskailua ja humaltunutta ymähtelyä .
”Säkin vaivaudut joskus kotiin saakka!” Ellu sähähti ja sai vastaukseksi vain yrmeän ”anna mun olla systeri…”
” Kuka meillä on?…” Sama ääni jatkoi ja melkein Ellun näkönen mut hyvännäköisempi ja vanhempi tyttö ilmestyi ovelle.
Se näytti vähän räjähtäneeltä ja oli ilmeisesti humaltunut.
” Ai…Onks systeri hankkinut poikaseuraa? ” Tyttö naurahti ja kääntyi vilkaisemaan eteiseen. Se horjahti ja tarrasi oven pieliin.
” Hupsista…” se purskahti humaltuneeseen kikatukseen.
Se tuli mun luokseni ja kätteli.
” Heippa poju… mä olen Olga, Elinan isosysta…”
Hengitys haisi vahvasti alkoholille.
Mä mumisin tietäväni.
Ellu ilmestyi vihaisena ovelle.
”Eikö sun ois aika mennä jo nukkumaan.”
Olga pudisti päätään ja naurahti kepeästi.
” Eihän kello oo vielä mitään…mähän voin jäädä tänne teidän kanssanne.”
Ellu kuitenkin tarrasi sitä käsistä ja kiskoi alkoholin vaikutuksesta turtuneen siskonsa rappusille.
Ne katosivat yläkertaan ja pikkuhiljaa Olgan hillitön kikatus loppui.
Ellu palasi ala-kertaan.
”Se sammui…” Ellu murahti ja kiskoi jo kenkiä jalkoihinsa.
”Tuu…mennään ulos ennenku vanhuksetkin löytää tiensä tänne.”
Mä en erityisemmin kannattanut ajatusta kylmään lähtemisestä mutta kämppä oli osaksi Ellun joten mä raahauduin tytön perässä ulos.

Ellukan kotikadulla oli hiljasta. Puut notkuivat lunta ja muutama pikkukundi pyöräili ohi.
Ikkunoissa paloi valoja ja joku mummo köpötteli tien yli.
Mä käännyin katsomaan Ellun kotia mutta se oli jäänyt puiden varjoon. Mulle Ellun perhe olis kelvannu.
Kun ei ollu kotia ollenkaan sitä kelpasi melkein mikä vaan.
Vaikka jonkun tuiki-tuntemattoman gimman sohva.
Voisin mä siinä yhden yön nukkua. Sitten mä palaisin Makelle.
Ei meidän välillä mitään sen kummempaa ollu.
Ellu tunsi mua kohtaan vain sääliä ja mä…mä oikeastaan vain pidin sitä jonain ilmaisen hotellin johtajana.
Ei sekään ollut mulle mitään.

Keskustassa oli ihmeen hiljaista. Mä kuikuilin Makkea harvakseen ohi laahautuvien porukoiden joukosta mutta sitä ei näkynyt missään.
” Sun ystäväs ei taida olla täällä…” Ellu hymähti kun mä kurotin jälleen kerran kaulaani.
”Mikä ystävä?”
”Se jota sä etsit.”
Ellun kyky arvata toisen ajatuksia puistatti mua. Sehän saattaisi arvata mitä mä ajattelin siitä.
Ellu ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin etevä.

Me istuttiin Sokkarin kaiteelle ja Ellu kaivoi kännykän taskustaan.
Se alkoi näprätä sitä tyynen rauhallisesti, musta välittämättä.
” Olga lähetteli mulle jotain…käskee tua sille jotain…”
Sokkari oli menossa muutaman minuutin päästä kiinni eikä Ellu vaikuttanut kovin halukkaalta lähtemään.
Mä lupauduin hetkellisen mielenhäiriöni johdosta hakemaan Olgalle jotain. Ellu kiitti kovasti.
” Tuo sille jotain suklaata…ja joku nuorten lehti. Demi vaikka. ”
Se anto mulle rahat ja mä laahauduin sisälle.

Kassaneidin ilme oli nyrpeä ja ennen kaikkea väsynyt.
Ihmisiä virtasi sisään edelleen vaikka kello oli jo sulkemisajan verran. Kuudeltahan se tällasena päivänä sulkeutui.
Mä pistin ostokset hihnalle ja odotin.
Se tyttö siinä kassalla oli aika nuori. Katsoi mua ja mun Demiä vähän oudoksuen.
Mä tunsin tarvetta selittää.
” Lupasin ostaa siskolle ku kerran täälläpäin sanoin käyväni…”
Enhän mä oikeastaan valehdellu. Mä lupasin Ellulle ostaa lehden sen siskolle. Kassaneiti nyökkäsi ja heilautti punaista polkkatukkaansa. Sen paitaan kiinnitetyssä kyltissä luki suurin kirjaimin SAARA.
Mä maksoin ja sulloin ostokset muovikassiin.

Ellu odotti samalla paikalla, tosin hypellen.
” Sä saat pitää vaihtikset…ei siitä kuitenkaan paljon jääny. ”
Mä tungin kiittäen 3 egeä taskuuni. Niistä olis vielä hyötyä.
Me lähdettiin takaisin päin ja Ellu sai uuden tekstarin.
Se huokaisi raskaasti.
”Pidetään kiirettä, kuningatar Olga kaipaa piika Elinan noutamaa Demiä…”
Mä tyrskähdin.
Pankin kohdalla mä näin Maken.
Se istui jonkun punatukkaisen tytön kanssa rapuilla ja kailotti jotain isoon ääneen.
Mä tarkensin katsettani, en Maken vaan sen tytön takia.
Makella ei ollut ollut tyttöseuraa edes päiväkodissa jossa ne kaikki hameväen pienet edustajat olivat kiertäneet sen kaukaa.
Tytön polkkiksessa oli jotain tuttua ja yhtäkkiä mä tajusin kuka se oli. Se saara kassalta. Kaipa se oli saanu lähteä. Ehkä joku mummeli oli jäänyt sulkemaan paikan.
Mua Make ei edes huomannut. Se oli niin keskittynyt selostamaan jotain.

” Missä Se sun pikkusiskos Jonna muuten on?”
Mä hätkähdin. TOSIAAN! Jonna…Miten mä olin saattanu unohtaa sen noin vaan.
” Se on yhellä naapurilla…”
Mä mumisin ja puhuinhan mä osittain totta.
Yks äidin vanha ystävä hoiti sitä päivisin ihan ilman maksua. Se kun ei voinut saada lapsia.
Akka kuitenkin luuli että mä asuin edelleen äitini kanssa.
Enhän mä asunut. Mä vaeltelin vähän milloin missäkin ja yleensä mä olin Jonnan kanssa yötä Maken luona. Sen vanhemmat oli aina poissa kotoa ja mä en muutenkaan haitannut niitä siinä jätti miljöössä. Makella kun oli oma sisäänkäyntikin.
Mä olin kuitenkin selittänyt sen vanhemmille että mä etsin omaa kämppää. Ne luuli mua pituuteni vuoksi vanhemmaksi.
Enhän mä mitään kämppää voisi ostaa moneen vuoteen.
Mä en pääsisi työpaikkaan, kesätöihin mieluumminkin.

Mä jätin Ellun pankille ja ryntäsin paniikin vallassa Jonnan hoitopaikkaa kohden.
Turhaan mä panikoin.
Jonna istui pöydän ääressä, naama sutussa ja lusikka kädessä.
Se virnisti iloisesti ja ryntäsi halaamaan.
Helena, se äidin tuttu ilmestyi essu päällä keittiöstä.
” Tulithan sinä. Minä ehdinkin jo vähän huolestua…et sinä nyt kovin myöhässä ole. Me ollaan täällä leivottu torttuja.”
Jonna nyökkäili innoissaan.
”Mä tein oikein hienon, Hellu tekee ihan tylsiä, mä tein sellasen hienon!”
Helena virnisti ja nosti näytille torttutaikina mytyn jota oli yritetty muotoilla ilmeisesti delfiinin muotoon.
Mä näin siinä ennemminkin valaan mutta enhän mä raaskinut loukata Jonnaa.
Helena ojensi mulle pussin ja kertoi että siellä oli pullia matkaevääksi.
”Tota…Voitasko me jäädä tänne yöksi kun äidillä on joku kokous…kotona on vähän yksinäistä ja kun toi Jonnakin on niin pieni..”
Helena huokaisi.
” Ei se Marjukka ikinä opi. Aina vaan niitä kokouksia…saattehan te tietenkin. Teen pedin tuonne olohuoneeseen. ”
Helena oli eronnut miehestään Matista ja sillä oli siksi tilaa Jonnalle omassa makkarissaan. Mä nukuin sohvalla.
Joka kerralla kun mä jäin tekosyiden varjolla Helenan luo alkoi omatunto pistellä. Joka kerralla kuitenkin vähemmän.

Keskiyöllä mä heräsin kännykän rasittavaan vonkumiseen.
Mä nousin ylös ja haroin pöytää sormillani.
Metallinen kapistus osui mun käteeni ja mä nostin sen korvalleni.
Soittaja oli MakKe. Se tiedusteli mun olinpaikkaani ja oli ilmiselvästi ärtynyt.
”Eiks sun pitäny tulla tänne? HÄH? arvaa millasen sätkyn mä sain kun sua ei alkanu kuulumaan…”
Mä selitin sille unisesti missä olin.
”En mä voi nyt tulla. Tiedäthän sä et Jonnaki tykkää nukkua mielummin täällä kuin siellä sun komerossas ”
Make tuhahti ja toivotti nyrpeästi suloisia unia.
”Mun suloiset unet on rikottu…”
Make löi luurin korvaan ja mä laitoin kännykän äänettömälle.
Kukaan ei selvästi ollut herännyt.

Aamulla mä kiitin Helenaa yösijasta ja nappasin Jonnan kainalooni.
Helena hämmentyi kun mä en jättänytkään Jonnaa sen luo.
” Mut mehän oltiin täällä yöki. Kyllä mä siitä huolehin.” Mä puolustelin.
Helena nyökkäsi pettyneesti ja pyysi soittelemaan taas huomisesta.
Mä lupasin.
Helena oli jotenki kiintynyt Jonnaan. Sehän melkein asu niillä.
Helenan kaikki aika meni Jonnan hoitamiseen.

Mä lähdin Jonnan kanssa keskustaa kohti.
Hyvällä tuurilla mä löytäisin Maken ja saisin siltä avaimet.
Mä voisin viedä Jonnan sitten niille.
Makeen mä en törmänny mutta Elluun kylläki.
Se norkoili Sokkarin portailla ja selasi uusinta mixiä tylsistynyt ilme naamallaan.
” Ai…hei!” Se murahti katse lehdessä kun mä istuin sitä vastapäätä. Jonna töpsytteli edestaas ja mä annoin sen kulkea.
Kattosin vaan sen verran ettei se menis kauemmas.
”Annas kun mä arvaan…” Ellu sanoi ja laski lehteä sen verran että mä näin sen silmät.
”Sä tarvit tolle pennulle paikan…”
” kaks asiaa, 1: Toi on Jonna, ei pentu ja 2: oot oikeessa. Ootko sä nähny Makkea? sellanen pitkä, ristiverinen, ilonen, mustat silmälasit, pölöttää koko ajan, hontelo…”
Ellu pudisti päätään.
”Kyllä te varmaan meillekin mahutte. Ei mutsi kuitenkaan sano mitään. Sillä on vaihteeksi vapaapäivä eikä se meistä välitä. ”
Mä nyökkäsin ja etsin katseellani Jonnaa.
Mun sydämeni melkein pysähtyi kun mä tajusin sen tössyttelevän kohti suojatietä.
Mutkan takaa kaarsi jonkun nuoren jätkän ohjaama auto.
Mun oli saatava se pois sieltä. Jonna jäisi vääjäämättä auton alle.
Mä olin vain jotenkin jumittunut paikoilleni, toisin kuin Ellu.
Se hyppäsi kaiteelta lumiselle asfaltille ja syöksyi suojtielle.
Jonna oli pysähtynyt. Se katseli autoa suu auki eikä pystynyt edes liikkumaan.
Ellu syöksyi tielle ja kaappasi sen syliinsä.
Auto tuli päin ja jarrutti kiivaasti.
Mä yritin huutaa mutta ulos ei tullut pihaustakaan.
Auto tönäisi Ellua kylkeen ja tyttö horjahti sivulle.
Mä ryntäsin niiden luokse ja autoin maahan kaatuneen Ellun ylös.
Autoilija heristi nyrkkiään mutta mä vähät välitin siitä.
Ellun ilme oli mustanpuhuva.
”Olet säkin hyvä isoveli, tapatat pikkusiskos ihan silmies eessä…” Se sähisi ja kaappasi Jonnan itelleen.
Mä tuijotin sitä hölmistyneenä ja pettymyksekseni huomasin että Jonna piti Ellusta.
Se ei potkinut eikä purrut.
Nauroi iloisesti ja selitti sille jotain.
Me lähdettiin Ellun kotia kohden.
Mä seurasin nyrpeänä Ellun ja Jonnan vuoropuhelua. Mä olin sentään Jonnan isoveli, ei Ellu.

Ellun kotitalo kylpi aamun auringonvalossa.
Lumi peitti lehtikasoja alleen ja mustat ulkoportaat olivat jäässä.
” Varo noita portaita!” Ellu kehotti vähän liian myöhään.
Mä makasin jo selälläni penkassa.
Jonna nauroi ja läiskytti käsiään.
” Uudestaan!”
”Ei nyt tällä kertaa…” Ellu virnisti.
Mä tuhahdin vihaisesti ja seurasin niitä sisälle.
Ellu haparoi toisella kädellään valokatkaisijaa ja kannatteli samalla Jonnaa sylissään.
-   Kui on? Se kysyi ja laski Jonnan lattialle.
-   Jäätteks te yöks?
Mä tuijotin sitä kauhistuneena. Yöksi? aivan pähkähullu ämmä. Mä ja Jonna yöksi jonkun puolitutun luokse?
-   Me yövytään Makella…sitä paitsi mutsi tulee tänään kotiin.
Mä käännyin ikkunaan päin ja purin huultani.
Ellu rykäisi vaikean oloisesti.
-   Ei se tule…Sä valehtelet koko ajan.
-   Mitä se sulle kuuluu?! Mä äyskähdin ja tempaisin Jonnan syliini.
Olisi sittenkin pitänyt mennä Makkelle.

Ellu keitti hyräillen kaakaota.
Mä tuijotin nälkäisenä uunia, jonka sisälle se oli ahtanut pellillisen ” lämpimiä voileipiä”
Ja mä tuijotin Ellua. Se oli jotenkin niin huvittava kun se hyräili iloisesti ja sössötti Jonnalle, kuin omalle pennulleen.
-   Haluatsä äidiksi? mä kysyin ykskantaan ja kaivelin röökiä taskustani. Äidin peruja.
Rööki ja huonot elämäntavat.
So sad.
-   Joo, kyl mä sit joskus…mut en vielä, Ellu sanoi mietiskellen ja punastui heleästi.
Se huomasi mun tupakkani.
Ja mä en voinut uskoa, että kukaan vaihtaisi mielialaansa niin nopeasti.
Ellu tempaisi sätkän mun kädestäni, viskasi sen maahan ja polki sen nuuskaksi sellaisella voimalla, että mua ihan hirvitti.
-   TÄSSÄ TALOSSA EI POLTETA! Se huusi ja tuijotti mua silmät raivosta hehkuen.
-   Sä vahingoitat samalla Jonnaakin, ja mua. Ja kaikkia meillä.
Ellu kiersi kätensä suojelevasti Jonnan ympärille ja vilkaisi mua uhmakkaasti.
-   Mähän se tässä poltan! Mä ärähdin ja yritin laskea päässäni menetetyn tupakan keskihintaa.
-   Passiivinen tupakointi on yhtä paha juttu! Sä voisit yhtä hyvin antaa Jonnalle sätkän ja käskeä polttamaan!

Siinä tytössä oli tujua. Ei kukaan koskaan välittänyt mitä mä tein.
Mä olisin voinut hypätä sillalta, ja ehkä sitten joku olisi huomauttanut tylsällä äänellä:
-   Kurja ilma…joku hyppäs alas sillalta, näitsä? Ai, onko toi Erno Esimerkki joka polkee tuol?

- Mitä sä mietit? Ellu kysyi. Se laski kaakao mukin mun eteeni ja istui mua vastapäätä sohvalle.
Sen äiti kuorsasi jossain meidän yläpuolellamme.
-   En juuri mitään…
Mä mutisin ja hörppäsin juomaani.
-   Kyl sä jotain. Sen näkee susta.
-   Sanotaan nyt sitten, et epäreiluutta.
Ellu laski mukinsa pöydälle. Jonna tuhisi mun sylissäni.
Se imi peukkuaan ja näytti niin suloiselta, että halleluja.
-   Mikä susta on epäreilua?
-   Että sä olet tollanen.
-   Millanen?
-   No tollanen.
Ellu hymyili.
-   Ethän sä edes tunne mua. Et sä tiedä millanen mä olen!
-   Sen näkee…
-   Miten?
-   Emmä tiedä.
-   kerro!
-   älä jankkaa. Mistä mä tietäsin.
Ellu hymyili. Sen silmät tuikkivat jännästi.
Vähän niin kuin tähdet.
Tai äidin silmät ennen kuin se lähti.

Aamulla mä heräsin vihaiseen väittelyyn.
Mä nostin päätäni ja kokeilin vaistomaisesti oliko Jonna mun vieressäni.
Se oli.
Mutta hereillä.
-   Mitä noi riitelee? Se kysyi ja katsoi mua pelokkaasti.
-   Oota vähän, mä käyn kattomassa…mä mumisin ja nousin sohvalta.
Jonna vilkuili mun perääni hermostuneesti.

Mä menin keittiöön.
Ellu ja sen äiti istuivat pöydän ääressä. Ne riitelivät.
-   Ei tällanen peli vetele Elina Annika Haapala! Ei kertakaikkiaan vetele. Ei se poika voi jäädä tänne noin vain, ja eihän sillä ole perhettäkään. Mieti nyt millasen pummin sinä tänne raahasit. Joku hyväksikäyttäjä tietenkin ja-.
-   Huomenta…Mä sanoin vaisulla äänellä ja nojasin ovenpieleen.
Ellun äiti kääntyi katsomaan mua ja punastui heleästi.
-   Meidän…meidän täytyy jutella. Se sanoi.

Ja siitä se alkoi.
Ne veivät mut ja Jonnan sossutädeille.
Eikä siinä vielä mitään.
Kyllä mä olisin voinut pitääkin nuorisokodista…mutta Jonna. Se erotettiin musta.
Nyt, pitkän ajan jälkeen mä kuulin Hellun adoptoineen sen.
Mä elän yksin.
Nuortenkoti tää kai on.
Joskus musta tuntuu, ettei tää lopu koskaan ja joskus uusi elämä tuntuu jo alkaneen.

Hällä väliä.

Ehkä mä selviän.

Kunhan tästä kasvan.

Vartun.

Vahvistun.

Ja opin elämään.

Nauramaan.

Ja lopettamaan Ellun ajattelemisen.

Tuntemaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä