ja elää uuden vaimonsa kanssa uudessa parisuhteessa niinkuin ei jälkikasvua olisikaan. Ei mitään yhteydenottoa yli 15 vuoteen. Ei korttia, ei soittoa, ei mitään. Onko siis niin että isäntunteet ovat aivan eri planeetalta kuin äidin tunteeet. Äitihän aina lapsiaan ajattelee. Aikuisiakin. Minä myös oon miettinyt että kun en ole tekemisissä elin aikanaan niin ei oo kyllä mitään asiaa sitten kun aika hänestä jättää. Minä olen yrittänyt aikoinaan yhteyttä pitää mutta pahaa mieltä siitä vaan on ollut. On kuitenkin aina mielessä että miten näin voi käydä. Ei ole riitaa, ei mitään. Ei mitään
miten voi
isä lapsensa unohtaa
6507
0Äänestä
Vastaukset 6
Vanhimmat
poissa mielestä"
kai näin .. ?
että isyyteen niinkuin kasvaa....
se side ei kehity samalla tavalla kuin äidillä
entäs tämä "kolmas" osapuoli ja hänen suhtautuminen- ja asenteet---
vaikka ...ainahan pitäisi olla kyse LAPSEN OIKEUDESTA
molempiin vanhempiin
että kai se olisi aikuisten tehtävä, että tämä oikeus toteutuu
että kyllä tässä tapauksessa on jälkikasvussakin vikaa. Pelkäsin aikuiseen saakka isääni niin, että puheyhteyttä ei kunnolla koskaan syntynyt. Oli pelkkää väärinkäsitystä vain. Nyt kun itsellä on ikää niin sitä haluaisi että voisi kaikkien kanssa olla tekemisissä ja sovussa. Ei sitä rakkautta enää välillemme tule, mutta oisi ees asialliset välit. Vaimonsa on aina ollut aika omistushaluinen niin kai on ollut helpompi olla pitämättä yhteyttä... oon ollu orpo siis jo kauan... :)
Läheisen suhteen kehittymiseen tarvitaan vanhempien paikallaoloa!
En oikein usko minkäänlaiseen biologiseen siteeseen.
Tuskin isä tai äiti unohtavat lapsiaan. Jos toinen ei pysty ottamaan vastuuta heistä, toivottavasti ainakin toinen ottaa ja saa siihen tukea muiltakin (ilman voivotteluja tai sääliä) kuin viranomaisilta.
ja silloin toivon että lasten takia olisi olemassa turvarengas isovanhemmista tai muista sukulaisista niin että lapset tuntisivat olevansa rakastettuja. Se tunne kun pelastaa monesta pahasta. Tiedän sen itse. Olen vaan tässä viidenkympin kriisissäni näitä asioita kova pohtimaan. Jotenkin vapauttaa kun voi näistä puhua vaikka oon aina hävennyt näitä perhesuhdejuttuja. Itse olen kyllä pitänyt omista lapsista huolta ja saanut hyvän aikuisen elämän vaikka vaikeaa on ollut niin jotenkin se elämä aina on kuitenkin kantanut. En tunne enää niin siipirikko olevani kuin muutama vuosi sitten
30v. sitten rakastuin mieheen, eronneeseen. Lapsia kaksi. Toinen kuoli 17v. sitten ja tämä kohta nelikymppinen "poika" ei pitänyt mitään yhteyttä isäänsä, hän EI ehtinyt nähdä pappana jälkikasvua, niin huono hän ei isänä ollut sillä tiedän 17v. kokemuksella hänen isäjuttu oli loistoluokkaa. Kukaan ei voi olla isänä parempi kuin edesmennyt mieheni. Myös omat kaksi lastani sai ihan isämäistä kohtelua. Tämä kahden nuoremman lapseni "velipuoli"
(karmea sana) mutta sopii hänelle, tuli "lähimmäisille kutsuttuun hautajaistilaisuuteen, laski komean kukkapuskan ja toivoi "lepää rauhassa iskä" niin hän sai tämän paskiaisen taholta olla jo edelliset 30v.
Yksi varmasti osasyy hänen sydämen toimintaa oli tämän pojan käyttämä tyyli. ONNEKSI oma "tytärpuoli"lahjoitti miehelleni tunteen olla pappa neljälle vekaralle. Nyt 6v.pojan- viikari oli kaikkialla papan mukana ei siihen verisidettä tarvittu.
Näin meillä, 55v. surusilmä muistelee, toivottavasti voin kohdata myöhemmin ilman katkeruutta pojan, jonka mieheni oli aikoinaan siittänyt ja "iskäksi" häntä kutsui.