Arjen sankareita olivat ne naiset ja vanhukset, jotka viljelivät maata, hoitivat elikot ja kasvattivat lapset silloin, kun heidän sankarimiehensä olivat rintamalla. Oli siis aika, jolloin kaikki olivat sankareita, kukin omalla tavallaan. Työn sankari, sotasankari...
Arjen sankareita - onko heitä?
Kuka tai mikä ryhmä mielestäsi ansaitsee tämän nimityksen tänään?
Arjen sankareita - onko heitä?
Kuka tai mikä ryhmä mielestäsi ansaitsee tämän nimityksen tänään?
Vastaukset 13
Vanhimmat
...kirjoittaa näistä 60-luvun sankareista, jotka joutuivat menemään työelämän pyörteisiin täysin lapsina, tytöt jotka menivät jopa 13-14 vuotiaina, piikomaan jonkun herrasväen perheeseen, pojista samanikäisistä puhumattakaan, puotipuksuiksi, metsätöihin, kuka minnekkin, täysin lapsia kaikki/tyynni.
Nämä tytöt ja pojat on tänäpäivänä sitä suurta ikäryhmää, joiden eläkekertymä alkoi vasta 23 v täytettyään. Aika pitkä jakso on yhdeksänkin vuotta pois eläkekertymästä. Nämä silloiset, lapsina työelämään lähteneet ja joutuneet, ovat nyt raihnaisia työkyvyttömyyseläkeläisiä suureltaosin.
Siinäpä kaksi ryhmää, jotka ovat arjensankareita, joiden toimeentulo on, väittäisimpä minimaallinen.
Kaikki kunnioitukseni sotiemme veteraaneillemme ja kotirintaman naisille, he selvisivät monesta pahemmastakin paikasta, jopa nälkää näkien ja palellen.
Mutta elämä kaikkineen menee eteenpäin, nyt on pidetty huoli veteraaneista, heillä tietääkseni on hyvin toimeentuloasiat.. -mutta on sitten tämä jälkeenjäänyt "suuri" ikäryhmä, joka veteraanien jaloista pinnisteli ja loikkasi omaan suureen tuntemattomuuteen, täysin kouluttautumattomina, etsimään sitä leipää ja onnea elämäänsä. Moni on pärjännyt ja rakentanut itselleen, sillä suomalaisella sisulla ja työnteolla, oman kotinsa ja omaisuutensa, kerran jo veroilla maksettuna. Sitten, kun haluat jättää kaiken lapsillesi, niin eikös vaan vielä kerran tulee se "veroherra" väliin.
Siinäkin sitä "arjensankaruutta" kysytään, jos missä, että haloo vaan, jos jossain mättää.
Jokaisessa ikäryhmässä löytynee näitä arjensankareita, niin nuorissa kuin vanhoissakin. Itse kuljen silmin avoimin ja näen joka päiva jotain sankaruutta, jopa itsessänikin.
Meillä on siis edelleen toivoa, koska jokainen voi jossain hetkessä tai tilanteessa olla arjen sankari. Tähän laajuuteen ja monimuotoisuuteen viittasinkin avauksessani: oli aika, jolloin jokainen oli sankari omalla tavallaan. Ja näin on siis edelleen!
Kirjoituksesi avasi toisen näkökulman myös omaan elämääni. Olen ehkä vähän häpeillyt sitä, ettei vanhemillani ollut rahaa minua kouluttaa, vaan lähdin 13-vuotiaana piikomaan (kesät talvet) ja maksoin kouluni itse... Pitääkin yrittää katsoa asiaa sinun näkökulmastasi, se oli sankaruutta, joka kasvatti luonnetta ja sisua. Ja positiivista asennetta.
sanoihisi, juuri nämä on sankareita jos ketkä!
Ne ihmiset, joilla työmatkoihin kuluu esim. tunti aamuin illoin, ja jotka sitkeästi taivaltavat tätä matkaa viikosta, vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen. Useimmat heistä asuvat tietysti eteläisessä Suomessa.
Eikä se tunnin matka todellakaan ole mikään maksimi; monella menee varmasti puolitoistakin, kun vaihdetaan kulkuvälineestä toiseen ja odotellaan pysäkeillä.
Enkä ole nostamassa kissanhäntää! Minulla matkaan menee varttitunti suuntaansa - ihan tarpeeksi siinäkin.
Pitkä työmatkani bussissa kuluu akkuja ladaten, nokosten merkeissä. Kotiin päästyäni jaksan sitten tehdä sen "toisen työpäivän" ilman, että tarvitsee väsyneenä lapsille kärttyillä. Eli en koe pitkää työmatkaa sankaruudeksi, enemmänkin tilaisuudeksi olla omien ajatusten kanssa ja levätä ilman, että joku nykii hihasta omine tärkeine asioineen.
Aamulla menee noin tunti ja vartti (pahimmillaan puolitoista riippuen Helsingin pään ruuhkista), illalla tunnin verran. Onneksi ei ole vaihtoja matkalla!
Ai tämä sankaruus sattuikin sitten kysyjälle itselleen! Hatunnosto sinulle.
Asenteestahan tässä maailmassa tietysti kaikki riippuu. Isävainaa oli sotaveteraani, mutta ei suostunut ikinä ottamaan sankarin roolia, vaan korosti kotirintaman, huollon ja perheiden merkitystä taistelujoukkojen taustalla. Isän ajatus oli se, että kun kerran satuttiin olemaan nuoria hyväkuntoisia miehiä silloin kun sota syttyi, niin homma oli hoidettava.
Tottaikai arjen sankareita vieläkin on olemassa.
Saanko esittäytyä (kumarrus).
Edustan (muilta lupaa kysymättä) kaikkia kotiäitejä jotka takapiruina oikeastaan pyörittävät tätä koko maata tulevaisuuteen.
Ympäristön henkinen arvostus täysi nolla ja materialinen arvostus miinuksilla.
Taloudellisesti perheet vedetään niin tiukoille ettei vain kukaan jäisi hoitamaan taloutta ja perhettä. Kaikki pakotetaan samaan muottiin viemään lapset tarhaan ja juoksemaan elannon perässä.
Valinnan vapautta ei ole kuin poliitikkojen vaalipuheissa.
Lasten kotiin tultua, pelaavat yksinäisyyteensä ja vanhemman kaipuuseensa tietokonepelejä kasvattaen katkeruuttaan ja vihaansa yhteiskuntaa kohtaan, joka on pakottanut vanhemmat pois lastensa luota.
Joten jos joku tässä mahdottomassa tilanteessa hyppää pois oravan pyörästä yrittäen pelastaa edes omat lapsensa on kyllä jos kuka oikeutettu sankarin arvoon.
Unohtamatta niitä miehiä jotka arvostavat tätä naisten ammattia ja kannustavat siinä.
He ovat samalla rintamalla sankareita kotiäitien kanssa.
Heitä jos keitä minä pyytteetömästi katson ylöspäin.
Sukupuuttoon vain ovat kuolemassa nuo miesten miehet.
Kyllä, Sinä teet vastuullista ja arvokasta työtä kätännöllisesti katsoen palkatta. Ja jos kotihoidontuen jaksot ovat jo takana, teet yhteiskunnan näkökulmasta katsottuna ilmaista työtä, ei edes eläkettä kerry! Eli yhteiskunta ei oikeasti arvosta. Olen usein ihmetellyt, miksi vieraiden lasten hoitamista arvostetaan enemmän kuin omien...
Olin itsekin aikanaan neljä vuotta kotona kotihoidon tuen turvin. Valintamahdollisuudet olivat oikeasti kovin rajalliset ja uraputkeen oli pakko hypätä takaisin, ettei lopu leipä pöydästä. Olen kuitenkin onnellinen, että sain kotiäidin roolia edes hetken hoitaa, vaikka muutaman vuoden pidempään olisin ehkä ollut... jos olisi oikeasti ollut vapaus valita.
Eipä tule mitään rahaa mistään päin lapsilisät on lasten tarvikkeisiin.
Pelottaa vain kun syksyllä joudun lähtemään taas töihin, että onko lapsilla hyvä olla.
Ainakin nyt ovat tykänneet paljon.
En muuta haluaisi kuin lapsilleni parasta...vaikeaa.
aikamoisia arjen sankareita.
Eivät ole vain jääneet odottamaan valmista, vaan opiskelevat ammattia itselleen.
Kunhan töitä olisi näille sankareille tarjolla valmistuttuaan.
Minä jo kohta 30v työtäni tehneenä ilomielin lähtisin jo pois työelämästä jos joku vastavalmistunut saisi paikkani.Nuorena pitää saada töitä , koska miten sitä perhettä perustetaan ja toimeentuloa muuten hankitaan.
Arjen sankareita ovat kaikki ne ihmiset jotka käyvät katsomassa vanhuksiaan, omiaan ja vieraita. Ja myös he jotka näkevät kadulla alasvaipuneen ja uskaltavat mennä vierelle kysymään miten sinä jaksat.Se ihminen joka ei halveksi köyhää ja pilkkaa häntä katseillaan. Nöyrät ihmiset ovat suurimpia sankareita olleet aina ja tulevat olemaan. Nöyryys on kaikkein kaunein piirre ihmisessä, ihailen heitä. Nöyristeleminen on kamalaa ja inhottavaa. Nöyrät ovat rohkeita ihmisiä he uskaltavat nousta parrikaadeille oikeiden asioden puolesta totuuden mukaisesti ja loukkaamatta ketään fyysisesti. Mikä pitää nöyrän pystössä ettei häntä voi kaataa mikään eikä kukaan, se on totuudellisuus kaikissa asioissa ja teoissa. Siksi nöyrät ovat arjen sankareita. Nöyrä ei itse tiedä olevansa nöyrä.
en ole samaa mieltä!
Arjen sankareita eivät ole he jotka käyvät katsomassa omaisiaan jotka ovat sairaalassa..
He käyvät koska on pakko, että läheinen joka on kuolemassa ei muistaisi heitä pahalla ja läheinen tajuaisi että häntä rakastettiin. Ei siinä sankaruutta tarvita, kyse on itsekkyydestä. Pelätään jotta jos kuoleva vie negatiivisen viestin taivaaseen oma taivaspaikka poistuu.
ET tainut lukea kononaan ajatuksella edellistä viestiä. Sinulle kolahti vain yksi asia siitä mieleen ja sen pohjalta vastasit. Tarkoitan koko kirjoituksella sitä ,että nämä sankarit ovat kuolleet omalle itselleen niin että heillä on aikaa muille ihmisille. He nåkevät kaiken hädän oli asia mikä sitten hyvänsä ja he ovat valmiit auttamaan. Se on jo heitä itseään se on heidän sydämen mielenlaatu ja ja he tekevät sen ihan pyyteettömästi ilman kunnian haluamista. Ja mielenkiintoista oli se että sanoit heidän pelkäävän menettäneensä taivaspaikan ja se olisi vaikutin tekemiselleen. En usko että on niin pimennossa olevia ihmisiä enään täällä jotka luulevat meillä olevan valmiina taivaspaikka ja me menetettäisimme sen jos ei tehdä sitä tai tätä.Taivaaseen ei mennä tekojen kautta eikä sitä ole valmiina meillä kun tulemme tähän mailmaan. Se on kyllä valmiiksi tehty ,se pelastus ,mutta sitä ei vain teoilla saa , sen saa ottamalla se vastaan. Että tämmöstä.