Iltaa!
Tämä tarina esiintyi täällä aikaisemmin puolivalmiissa asussaan - eli loppu puuttui.
Taisin kirjoittaa tämän valmiiksi jo viime kesänä, mutta ei ole ollut aikaa laittaa esille =)
Toisin sanoen nauttikaa ja vihatkaa - mielipide vapaa!
Totuus ja Toivo
Oli kuuma.
Ei tavallisen kuuma vaan aivan liian kuuma.
Tuntui kuin sydän olisi ollut puhkeamaisillaan ja hiukset liekeissä. Hänen silmänsä räjähtivät auki. Painajainen, hän oli nähnyt painajaista. Jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Samaa kauheaa unta, jossa äiti hakkasi häntä kaulimella katolla ja tyttöystävä kiljui naama punaisena vessanpytyn kannen alta. Lisäksi uneen kuului buldoggi, joka nauroi käheää koiran naurua.
Missä hän oikein muuten oli? Tämä ei ollut hänen sänkynsä, koska sängyssä ei ollut kiviä selän alla tai muurahaisia nenällä. Eikä aurinko paistanut katon läpi, ellei yläkerran naapuri ollut saanut uusia sisustusideoita.
Hän oli taas nukahtanut ulos nurmikolle. Oli tainnut olla kunnon humala edellisenä iltana, päähänkin alkoi jyskyttämään ja suussa tuntui tuoreen ruohon maku. Päivä oli jo pitkällä, koska aurinko lämmitti häntä epämukavasti, kuumotti täysillä päähän. Lopulta hän päätti siirtyä pois auringosta. Hän kampesi itsensä istuvilleen ja jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Alhaalla välkkyi järvi ja sen päällä kierteli raakkuvia lokkeja, niitä aurinko ei tuntunut haittaavan.
Missähän hän oikein oli? Maisema ei näyttänyt tutulta, ei sitten ollenkaan.
Haparoivin ottein hän nousi ylös ja käveli alas järven rantaan. Hiekka narskui hänen uusissa kengissään, kun hän horjui yli hietikon veden ääreen. Hän putosi polvilleen ja kahmaisi kädellään vettä ja pesi sillä kasvonsa. “ Jaakko, Jaakko, minne sinä olet oikein joutunut?” Hän kysyi itseltään ja pesi uudestaan kasvonsa. Peilikuva ei näyttänyt kovin mairealta. Vaikka järvenpintaa halkoivat aallot, ne eivät valehdelleet. Hänen hiuksensa olivat likaiset ja täynnä erinäköisiä roskia. Kasvot olivat turvoksissa ja oikeaan silmäkulmaan oli jokin osunut. Ehkä jonkun nyrkki.
Jaakko käänsi katseensa pois itsestään ja yritti miettiä missä olisi voinut olla. Ympärillä ei näkynyt minkäänlaista asutusta mutta hiekkarantaan johti jonkun näköinen ajotie, jota pitkin hän päätti lähteä etenemään. Olo ei ollut hyvä mutta se parani hiukan jokaisen askeleen myötä ja varsinkin sitten kun hän tyhjensi vatsalaukkunsa sisällön koiranputkien valtaamaan ojanpenkkaan.
Tie osoittautui pitkäksi ja se vain jatkui, vaikka Jaakko oli kävellyt sitä pitkin jo puolisen tuntia. Tietenkään hän ei kävellyt niin nopeaan kuin tavallisesti mutta hän alkoi jo tympeentyä. Lopulta hänen näköpiiriinsä osui tutunoloinen talo, jonka hän arveli joskus nähneensä. Jaakko raahautui sen pihaan ja istuutui pihassa olevaan puukeinuun. Talon sisältä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, eikä talon edessä ollut autoakaan. Jaakko muisteli olleensa täällä eilen illalla. Jotenkin hän yhdisti muistikuvansa korilliseen tyhjiä pulloja, jotka lojuivat portaiden vieressä. Hän oli tainnut tulla tänne Annan ja Jorken kyydillä. Ainakin hän muisti Annan.
Hetkisen levättyään Jaakko nousi ja koputti talon ulko-oveen kolme kertaa. Kukaan ei tullut avaamaan, joten hän astui sisään. Vasten kasvoja tuulahti ummehtunut, hiukan alkoholin hajuinen ilma. Sisällä oli pimeää, eteisenkin verhot oli vedetty alas. Jaakko asteli sisemmälle taloon, suureen keittiöön, jonka puisella penkillä joku nukkua rötkötti. Näytti punaisista hiuksista päätellen Annalta. Kamariin avautuvasta ovesta näkyi pari tyyppiä lisää, ainakin Jaakko oli laskevinaan neljä kappaletta jalkoja ja hiukan enemmän käsiä. Täälläkin oli verhot alhaalla mutta huonetta valaisi keittiön likainen lamppu. Radio soitti hiljaisesti jotain turhaa poppikappaletta, kun Jaakko töni Annan hereille mutta ei mitenkään hellävaraisesti, koska Anna tipahti lattialle.
“Voi saa****!” Anna kirosi herätessään.
“Samat sanat” Jaakko vastasi, “Mikä olo?”
“Paskamainen, tuntuu kuin elefantti olis kävellyt yli.” Anna kertoi ja kampesi päänsä penkin tasolle.
“Missä me oikein ollaan?” Jaakko uteli, koska ei pystynyt vieläkään muistamaan miten oli tänne joutunut.
“ Luulisin, et Katan kesämökillä. Ehkä.” Anna arveli ja nousi hiukan ylemmäs. Jaakko laski hanasta vettä laseihin ja toi toisen Annalle.
“Mä en muista mitään. Missä Jorkke?”
“Se paskianen lähti menemään!” Anna kiljahti siemaistuaan lasistaan.
“Miten niin ‘menemään‘?”
“No, hävisi yhden blondin kanssa puolenyön jälkeen! Et silleen. Kyllä sulla on kivoi kavereita! Anna manasi ja unohti itsekin olevansa Jaakon kavereita.
“ Ai silleen. Kenes kyydillä me sitten päästään kotiin?” Jaakko kysyi ja arvasi jo vastauksen.
“ Mistä mä tietäisin! Kävellään kai sitten. Soita sille Jorkelle! Mä ainakin meen suihkuun.” Anna vastasi ja käveli päin oven karmia.
Jaakko katseli hetken ympärilleen Annan mentyä. Mökki ei ollut ainakaan loistokunnossa enää. Näytti siltä kuin paikalla olisi ollut hiukan ylimääräistä porukkaakin. Katalla riittäisi siivottavaa.
Jaakko kaivoi kännykkänsä esiin ja näppäili esiin kaipaamansa numeron. Tietenkään Jorkke ei vastannut, häntä ei koskaan saanut kiinni. Varsinkaan, jos Jorkke oli löytänyt uuden tytön edellisenä iltana. Jaakko tiesi varsin hyvin Annan olevan kiinnostunut Jorkesta (jonka oikea nimi oli muuten Jorma, koska Jorken vanhemmista se oli hauska perinteinen suomalainen miehen nimi..) mutta Jorkke piti Annaa vain ystävänä. Eli se perinteinen käytäntö.
Jaakko päätti soittaa Teemulle ja kokeilla jos tällä olisi aikaa hakea heidät. Teemu vastasi.
“Huomenta!” Teemu toivotti iloisesti ja erittäin pirteästi. “ Mitä mies?”
“ Huomenta vaan. Onko auto käytössä? Tarviisin kyytiä täältä korvesta keskustaan. Annakin olis tulossa.” Jaakko kysyi ja inhosi hetken Teemua, joka ei koskaan juonut.
“Joo, mikä ettei. Missäs olet?”
“Katan mökillä.”
“Joo, tiedän paikan. Toin eilen illalla sinne Tuomaksen ja Jyrin. Mulla menee ainakin puoli tuntia.”
“Ok.”
Tuut, tuut. Puhelu loppui.
Teemu oli aina valmis, vaikka hänellä olisi ollut muutakin tekemistä mutta ei tarvinnut mainita kuin Annan nimi niin Herra ritari oli tulossa. Joskus Jaakko ihmetteli oliko Teemu hänen ystävänsä vain Annan takia.
Anna tuli takaisin, hiukset kiedottuina vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen.
“No mites on?” Anna tiedusteli.
“Teemu tulee hakemaan.” Jaakko vastasi ja ihmetteli miten Anna pystyi näyttämään niin hyvävointiselta.
“Ei kai? Minä en siedä Teemua!”
“Miten niin?” Jaakko ihmetteli.
“Se yrittää aina iskeä!”
“No, ehkä se on…. niin no. Se on Teemu.” Jaakko puolusteli, vaikkei olisi halunnutkaan.
“Äh! Ihan sama!” Anna murahti ja marssi ulos talosta. Jaakko odotti hetkisen yksinään sisällä mutta meni sitten Annan seuraksi ulos.
Aurinko oli kohonnut vielä korkeammalle ja koko piha oli täysin varjoton. Jaakko näki Annan istuvan kuusen alla pellon reunassa vain hiukan suhruisen näköisenä. Muina aamuina Jaakko olisi pitänyt Annaa kauniina mutta ei tänään. Aivoissa oli liikaa aukkoja, eikä mielenkiintoa riittänyt tutulle naiselle.
Anna katseli tielle ja odotti Teemua, jostain syystä Anna oli erittäin halukas lähtemään.
“Mikä on?” Jaakko kysyi istahtaessaan Annan viereen kuivalle nurmelle.
“Äsh. Ei mikään. Nolasin itseni vain täysin eilen. Olen idiootti!” Anna murahti ja käänsi kasvonsa toiseen suuntaan.
“No, sinä sentään muistat jotain eilisestä. Mitä tapahtui? Jos siis haluat kertoa.”
“Minä olin niin kännissä, että yritin Jorkkea. Juma*****! Olen ääliö! En minä muuten. Tiedän ettei hän välitä minusta kuin ystävänä mutta kuitenkin… en ajatellut selvästi!” Anna parahti ja kuivasi muutaman kyyneleen silmäkulmastaan.
“ Aha, onneksi Jorkke oli luultavasti niin humalassa ettei muista mitään…” Jaakko lohdutti.
“Toivotaan. Mutta pian sen jälkeen Jorkke hävisi sen blondin kanssa…”
Hiljaisuus, Jaakko ei keksinyt mitään vastattavaa. Turha kertoa, että tiesi miltä se tuntui. Anna vain masentuisi enemmän. Jaakko tyytyi katselemaan luontoa ympärillään ja kietoi kätensä Annan ympärille, jotta tämä sai itkeä rauhassa.
“Mutta eikös tuo ole Jorken auto. Tuo tuolla aitan nurkalla?” Jaakko kysyi huomatessaan tutunnäköisen bemarin perän.
“Onhan se. Minä luulin Jorken lähteneen!” Anna parahti nikotellen.
“Missä se mies on? Ei ainakaan sisällä.”
“Ei, ei ollut. Olisin nähnyt. Ehkä aitassa?”
“Mennään katsomaan.” Jaakko ehdotti ja veti Annan ylös. He kävelivät punaiseksi maalatun aitan luo ja kurkistivat sen viereen parkeerattuun autoon, jossa näkyi vaalennettu hiuspehko. Nuori nainen nukkui takapenkillä, epämukavan näköisessä asennossa mutta Jorkkea ei näkynyt missään.
“Hei! Herätys!” Jaakko huusi blondille ja koputti auton sivuikkunaan. Hahmo sisällä liikahti hiukan ja heräsi hitaasti. Naisen meikit olivat tuhriintuneet kasvoille ja vaatteet olivat aivan rytyssä.
“Onko se sama, jonka…?” Jaakko kysyi.
“On.” Anna vastasi ja avasi auton oven.
“Hei.” Nainen tervehti väsyneesti ja nousi istumaan vaivalloisesti.
“Missä Jorkke on? Se, joka omistaa tämän auton?” Jaakko kysyi ja tuijotti naista, joka näytti enemmänkin pikkutytöltä.
“Tuota, en minä tiedä. Minä nukahdin tänne sen jälkeen, kun hän lähti sinun mukaasi.” Tyttö kertoi hämmentyneenä.
“Lähti minun kanssani?” Jaakko parahti, inhottava aavistus hiipi hänen mieleensä..
“Niin. Hei, saisinko teiltä kyydin? Minun pitäs mennä kotiin.” Tyttö jatkoi ja katseli heitä suurilla silmillään.
“Et ainakaan vielä. Mutta kohta tänne tulee yks Teemu, jonka kyydillä pääset.” Anna lohdutti ja auttoi tytön ulos autosta.
“Anna. Minä heräsin tänä aamuna rannasta.” Jaakko totesi ääni värähtäen.
“Et kai? Jos Jorkke oli sinun mukanasi…? Anna jätti lauseen roikkumaan ilmaan. Kumpikin punnitsi mielessään ajatuksen tuomaa kauhukuvaa.
“Oisko teillä tupakkaa?“ Tyttö kysyi älyämättä keskustelun saamaa käännettä. Kumpikaan ei vastannut, joten tyttö tyytyi tuhahtamaan ja maleksi pihakeinuun nostellen lyhyttä hamettaan.
“Jaakko! Meidän täytyy mennä rantaan, jos Jorkke on siellä…!” Anna huudahti ja lähti Jaakkoa odottamatta kävelemään.
“Anna! Jorkke on ehkä…” Jaakko aloitti muttei pystynyt päättämään lausetta.
“Ei! Minä en usko ennen kuin näen!” Anna sanoi ja nopeutti askeliaan. Matka rantaan tuntui Jaakosta pidemmältä kuin koskaan, varsinkin kun Anna melkein juoksi koko matkan. Puut loivat uhkaavia varjojaan tien päälle ja peittivät auringon näkyvistä; päästäen vain pieniä pilkahduksia lehtiensä läpi. Hiljalleen puiden väleistä alkoi kuitenkin välkkymään kimaltelevaa vettä ja sen rauhallisen tyyntä pintaa.
“Mistä sinä heräsit?” Anna kysyi kimeällä äänellä ja vilkuili levottomasti ympärilleen.
“Tuolta kumpareelta mutta ei Jorkke ainakaan siellä ollut.” Jaakko vastasi.
“Mennään rantaan.” Anna käski ja asteli hitaasti rantahietikolle, jonka pinta oli vieläkin kosteaa.
“Tuolla näkyvät minun jälkeni, pesin tuossa kasvoni aamulla.” Jaakko osoitti häviäviä painaumia maassa. Anna kiersi katseellaan rantaa ja päästi hiljaisen kirahduksen, kun hänen tummat silmänsä tavoittivat tutun näköisen pusakan lojumassa hietikolla aaltojen hellimänä.
“Mitä?” Jaakko kysyi ja huomasi itsekin sen mikä sai Annan kauhistumaan. Annan silmät alkoivat vuotamaan kirkkaita kyyneleitä ja itkun seasta kuului pieniä kimakoita “Ei!” kiljahduksia. Jaakko jäi sanattomaksi ja hän joutui vetämään Annan mukanaan mytyn luokse. Se oli pelkkä paita, vihreä huppari, joka oli kostunut ja tahriutunut hiekkaan.
Ei se tarkoittanut, että Jorkke olisi hukkunut. Niin Jaakko ainakin uskotteli itselleen. Annan huudot vain paisuivat ja hän heittäytyi upottamaan kyyneleensä paitaan. Jaakko katseli sekavana ulapalle ja eteenpäin rantaa. Hiukan kauempana olivat lenkkarit, jotka hän tunnisti ja ehkä jossain veden alla lisää. Jaakko arveli muistavansa Jorken halunneen uimaan tai ehkä hän oli halunnut mutta sammunut ennen kuin oli ennättänyt. Jaakko otti puhelimensa ja näppäili siihen numeron, jota ei ollut koskaan ennen tarvinnut.
112.
Lokit kirkuivat ylhäällä ja kaartelivat alas veden pintaan pyydystelemään kaloja - viedäkseen niitä nälkäisille poikasilleen, jotka kiljuivat rantakivillä. Liitelevät lokit katselivat kummastuneina rannalla olevaa hälinää ja outoja valoja, jotka siellä vilkkuivat. Vene, joka kiersi lahdelmaan karkotti suuren kalaparven, jota lokit olivat jahdanneet.
Vain ne äänekkäät lokit tiesivät mitä rannalla oli tapahtunut yöllä ja vain ne tiesivät löytyikö ruumista. Mutta kukaan ei kuuntele niitä.
- Loppu -
Kiitos lukemisesta!
Tämä tarina esiintyi täällä aikaisemmin puolivalmiissa asussaan - eli loppu puuttui.
Taisin kirjoittaa tämän valmiiksi jo viime kesänä, mutta ei ole ollut aikaa laittaa esille =)
Toisin sanoen nauttikaa ja vihatkaa - mielipide vapaa!
Totuus ja Toivo
Oli kuuma.
Ei tavallisen kuuma vaan aivan liian kuuma.
Tuntui kuin sydän olisi ollut puhkeamaisillaan ja hiukset liekeissä. Hänen silmänsä räjähtivät auki. Painajainen, hän oli nähnyt painajaista. Jo kolmatta kertaa tällä viikolla. Samaa kauheaa unta, jossa äiti hakkasi häntä kaulimella katolla ja tyttöystävä kiljui naama punaisena vessanpytyn kannen alta. Lisäksi uneen kuului buldoggi, joka nauroi käheää koiran naurua.
Missä hän oikein muuten oli? Tämä ei ollut hänen sänkynsä, koska sängyssä ei ollut kiviä selän alla tai muurahaisia nenällä. Eikä aurinko paistanut katon läpi, ellei yläkerran naapuri ollut saanut uusia sisustusideoita.
Hän oli taas nukahtanut ulos nurmikolle. Oli tainnut olla kunnon humala edellisenä iltana, päähänkin alkoi jyskyttämään ja suussa tuntui tuoreen ruohon maku. Päivä oli jo pitkällä, koska aurinko lämmitti häntä epämukavasti, kuumotti täysillä päähän. Lopulta hän päätti siirtyä pois auringosta. Hän kampesi itsensä istuvilleen ja jäi hetkeksi katselemaan ympärilleen. Alhaalla välkkyi järvi ja sen päällä kierteli raakkuvia lokkeja, niitä aurinko ei tuntunut haittaavan.
Missähän hän oikein oli? Maisema ei näyttänyt tutulta, ei sitten ollenkaan.
Haparoivin ottein hän nousi ylös ja käveli alas järven rantaan. Hiekka narskui hänen uusissa kengissään, kun hän horjui yli hietikon veden ääreen. Hän putosi polvilleen ja kahmaisi kädellään vettä ja pesi sillä kasvonsa. “ Jaakko, Jaakko, minne sinä olet oikein joutunut?” Hän kysyi itseltään ja pesi uudestaan kasvonsa. Peilikuva ei näyttänyt kovin mairealta. Vaikka järvenpintaa halkoivat aallot, ne eivät valehdelleet. Hänen hiuksensa olivat likaiset ja täynnä erinäköisiä roskia. Kasvot olivat turvoksissa ja oikeaan silmäkulmaan oli jokin osunut. Ehkä jonkun nyrkki.
Jaakko käänsi katseensa pois itsestään ja yritti miettiä missä olisi voinut olla. Ympärillä ei näkynyt minkäänlaista asutusta mutta hiekkarantaan johti jonkun näköinen ajotie, jota pitkin hän päätti lähteä etenemään. Olo ei ollut hyvä mutta se parani hiukan jokaisen askeleen myötä ja varsinkin sitten kun hän tyhjensi vatsalaukkunsa sisällön koiranputkien valtaamaan ojanpenkkaan.
Tie osoittautui pitkäksi ja se vain jatkui, vaikka Jaakko oli kävellyt sitä pitkin jo puolisen tuntia. Tietenkään hän ei kävellyt niin nopeaan kuin tavallisesti mutta hän alkoi jo tympeentyä. Lopulta hänen näköpiiriinsä osui tutunoloinen talo, jonka hän arveli joskus nähneensä. Jaakko raahautui sen pihaan ja istuutui pihassa olevaan puukeinuun. Talon sisältä ei kuulunut minkäänlaista ääntä, eikä talon edessä ollut autoakaan. Jaakko muisteli olleensa täällä eilen illalla. Jotenkin hän yhdisti muistikuvansa korilliseen tyhjiä pulloja, jotka lojuivat portaiden vieressä. Hän oli tainnut tulla tänne Annan ja Jorken kyydillä. Ainakin hän muisti Annan.
Hetkisen levättyään Jaakko nousi ja koputti talon ulko-oveen kolme kertaa. Kukaan ei tullut avaamaan, joten hän astui sisään. Vasten kasvoja tuulahti ummehtunut, hiukan alkoholin hajuinen ilma. Sisällä oli pimeää, eteisenkin verhot oli vedetty alas. Jaakko asteli sisemmälle taloon, suureen keittiöön, jonka puisella penkillä joku nukkua rötkötti. Näytti punaisista hiuksista päätellen Annalta. Kamariin avautuvasta ovesta näkyi pari tyyppiä lisää, ainakin Jaakko oli laskevinaan neljä kappaletta jalkoja ja hiukan enemmän käsiä. Täälläkin oli verhot alhaalla mutta huonetta valaisi keittiön likainen lamppu. Radio soitti hiljaisesti jotain turhaa poppikappaletta, kun Jaakko töni Annan hereille mutta ei mitenkään hellävaraisesti, koska Anna tipahti lattialle.
“Voi saa****!” Anna kirosi herätessään.
“Samat sanat” Jaakko vastasi, “Mikä olo?”
“Paskamainen, tuntuu kuin elefantti olis kävellyt yli.” Anna kertoi ja kampesi päänsä penkin tasolle.
“Missä me oikein ollaan?” Jaakko uteli, koska ei pystynyt vieläkään muistamaan miten oli tänne joutunut.
“ Luulisin, et Katan kesämökillä. Ehkä.” Anna arveli ja nousi hiukan ylemmäs. Jaakko laski hanasta vettä laseihin ja toi toisen Annalle.
“Mä en muista mitään. Missä Jorkke?”
“Se paskianen lähti menemään!” Anna kiljahti siemaistuaan lasistaan.
“Miten niin ‘menemään‘?”
“No, hävisi yhden blondin kanssa puolenyön jälkeen! Et silleen. Kyllä sulla on kivoi kavereita! Anna manasi ja unohti itsekin olevansa Jaakon kavereita.
“ Ai silleen. Kenes kyydillä me sitten päästään kotiin?” Jaakko kysyi ja arvasi jo vastauksen.
“ Mistä mä tietäisin! Kävellään kai sitten. Soita sille Jorkelle! Mä ainakin meen suihkuun.” Anna vastasi ja käveli päin oven karmia.
Jaakko katseli hetken ympärilleen Annan mentyä. Mökki ei ollut ainakaan loistokunnossa enää. Näytti siltä kuin paikalla olisi ollut hiukan ylimääräistä porukkaakin. Katalla riittäisi siivottavaa.
Jaakko kaivoi kännykkänsä esiin ja näppäili esiin kaipaamansa numeron. Tietenkään Jorkke ei vastannut, häntä ei koskaan saanut kiinni. Varsinkaan, jos Jorkke oli löytänyt uuden tytön edellisenä iltana. Jaakko tiesi varsin hyvin Annan olevan kiinnostunut Jorkesta (jonka oikea nimi oli muuten Jorma, koska Jorken vanhemmista se oli hauska perinteinen suomalainen miehen nimi..) mutta Jorkke piti Annaa vain ystävänä. Eli se perinteinen käytäntö.
Jaakko päätti soittaa Teemulle ja kokeilla jos tällä olisi aikaa hakea heidät. Teemu vastasi.
“Huomenta!” Teemu toivotti iloisesti ja erittäin pirteästi. “ Mitä mies?”
“ Huomenta vaan. Onko auto käytössä? Tarviisin kyytiä täältä korvesta keskustaan. Annakin olis tulossa.” Jaakko kysyi ja inhosi hetken Teemua, joka ei koskaan juonut.
“Joo, mikä ettei. Missäs olet?”
“Katan mökillä.”
“Joo, tiedän paikan. Toin eilen illalla sinne Tuomaksen ja Jyrin. Mulla menee ainakin puoli tuntia.”
“Ok.”
Tuut, tuut. Puhelu loppui.
Teemu oli aina valmis, vaikka hänellä olisi ollut muutakin tekemistä mutta ei tarvinnut mainita kuin Annan nimi niin Herra ritari oli tulossa. Joskus Jaakko ihmetteli oliko Teemu hänen ystävänsä vain Annan takia.
Anna tuli takaisin, hiukset kiedottuina vaaleanpunaiseen pyyhkeeseen.
“No mites on?” Anna tiedusteli.
“Teemu tulee hakemaan.” Jaakko vastasi ja ihmetteli miten Anna pystyi näyttämään niin hyvävointiselta.
“Ei kai? Minä en siedä Teemua!”
“Miten niin?” Jaakko ihmetteli.
“Se yrittää aina iskeä!”
“No, ehkä se on…. niin no. Se on Teemu.” Jaakko puolusteli, vaikkei olisi halunnutkaan.
“Äh! Ihan sama!” Anna murahti ja marssi ulos talosta. Jaakko odotti hetkisen yksinään sisällä mutta meni sitten Annan seuraksi ulos.
Aurinko oli kohonnut vielä korkeammalle ja koko piha oli täysin varjoton. Jaakko näki Annan istuvan kuusen alla pellon reunassa vain hiukan suhruisen näköisenä. Muina aamuina Jaakko olisi pitänyt Annaa kauniina mutta ei tänään. Aivoissa oli liikaa aukkoja, eikä mielenkiintoa riittänyt tutulle naiselle.
Anna katseli tielle ja odotti Teemua, jostain syystä Anna oli erittäin halukas lähtemään.
“Mikä on?” Jaakko kysyi istahtaessaan Annan viereen kuivalle nurmelle.
“Äsh. Ei mikään. Nolasin itseni vain täysin eilen. Olen idiootti!” Anna murahti ja käänsi kasvonsa toiseen suuntaan.
“No, sinä sentään muistat jotain eilisestä. Mitä tapahtui? Jos siis haluat kertoa.”
“Minä olin niin kännissä, että yritin Jorkkea. Juma*****! Olen ääliö! En minä muuten. Tiedän ettei hän välitä minusta kuin ystävänä mutta kuitenkin… en ajatellut selvästi!” Anna parahti ja kuivasi muutaman kyyneleen silmäkulmastaan.
“ Aha, onneksi Jorkke oli luultavasti niin humalassa ettei muista mitään…” Jaakko lohdutti.
“Toivotaan. Mutta pian sen jälkeen Jorkke hävisi sen blondin kanssa…”
Hiljaisuus, Jaakko ei keksinyt mitään vastattavaa. Turha kertoa, että tiesi miltä se tuntui. Anna vain masentuisi enemmän. Jaakko tyytyi katselemaan luontoa ympärillään ja kietoi kätensä Annan ympärille, jotta tämä sai itkeä rauhassa.
“Mutta eikös tuo ole Jorken auto. Tuo tuolla aitan nurkalla?” Jaakko kysyi huomatessaan tutunnäköisen bemarin perän.
“Onhan se. Minä luulin Jorken lähteneen!” Anna parahti nikotellen.
“Missä se mies on? Ei ainakaan sisällä.”
“Ei, ei ollut. Olisin nähnyt. Ehkä aitassa?”
“Mennään katsomaan.” Jaakko ehdotti ja veti Annan ylös. He kävelivät punaiseksi maalatun aitan luo ja kurkistivat sen viereen parkeerattuun autoon, jossa näkyi vaalennettu hiuspehko. Nuori nainen nukkui takapenkillä, epämukavan näköisessä asennossa mutta Jorkkea ei näkynyt missään.
“Hei! Herätys!” Jaakko huusi blondille ja koputti auton sivuikkunaan. Hahmo sisällä liikahti hiukan ja heräsi hitaasti. Naisen meikit olivat tuhriintuneet kasvoille ja vaatteet olivat aivan rytyssä.
“Onko se sama, jonka…?” Jaakko kysyi.
“On.” Anna vastasi ja avasi auton oven.
“Hei.” Nainen tervehti väsyneesti ja nousi istumaan vaivalloisesti.
“Missä Jorkke on? Se, joka omistaa tämän auton?” Jaakko kysyi ja tuijotti naista, joka näytti enemmänkin pikkutytöltä.
“Tuota, en minä tiedä. Minä nukahdin tänne sen jälkeen, kun hän lähti sinun mukaasi.” Tyttö kertoi hämmentyneenä.
“Lähti minun kanssani?” Jaakko parahti, inhottava aavistus hiipi hänen mieleensä..
“Niin. Hei, saisinko teiltä kyydin? Minun pitäs mennä kotiin.” Tyttö jatkoi ja katseli heitä suurilla silmillään.
“Et ainakaan vielä. Mutta kohta tänne tulee yks Teemu, jonka kyydillä pääset.” Anna lohdutti ja auttoi tytön ulos autosta.
“Anna. Minä heräsin tänä aamuna rannasta.” Jaakko totesi ääni värähtäen.
“Et kai? Jos Jorkke oli sinun mukanasi…? Anna jätti lauseen roikkumaan ilmaan. Kumpikin punnitsi mielessään ajatuksen tuomaa kauhukuvaa.
“Oisko teillä tupakkaa?“ Tyttö kysyi älyämättä keskustelun saamaa käännettä. Kumpikaan ei vastannut, joten tyttö tyytyi tuhahtamaan ja maleksi pihakeinuun nostellen lyhyttä hamettaan.
“Jaakko! Meidän täytyy mennä rantaan, jos Jorkke on siellä…!” Anna huudahti ja lähti Jaakkoa odottamatta kävelemään.
“Anna! Jorkke on ehkä…” Jaakko aloitti muttei pystynyt päättämään lausetta.
“Ei! Minä en usko ennen kuin näen!” Anna sanoi ja nopeutti askeliaan. Matka rantaan tuntui Jaakosta pidemmältä kuin koskaan, varsinkin kun Anna melkein juoksi koko matkan. Puut loivat uhkaavia varjojaan tien päälle ja peittivät auringon näkyvistä; päästäen vain pieniä pilkahduksia lehtiensä läpi. Hiljalleen puiden väleistä alkoi kuitenkin välkkymään kimaltelevaa vettä ja sen rauhallisen tyyntä pintaa.
“Mistä sinä heräsit?” Anna kysyi kimeällä äänellä ja vilkuili levottomasti ympärilleen.
“Tuolta kumpareelta mutta ei Jorkke ainakaan siellä ollut.” Jaakko vastasi.
“Mennään rantaan.” Anna käski ja asteli hitaasti rantahietikolle, jonka pinta oli vieläkin kosteaa.
“Tuolla näkyvät minun jälkeni, pesin tuossa kasvoni aamulla.” Jaakko osoitti häviäviä painaumia maassa. Anna kiersi katseellaan rantaa ja päästi hiljaisen kirahduksen, kun hänen tummat silmänsä tavoittivat tutun näköisen pusakan lojumassa hietikolla aaltojen hellimänä.
“Mitä?” Jaakko kysyi ja huomasi itsekin sen mikä sai Annan kauhistumaan. Annan silmät alkoivat vuotamaan kirkkaita kyyneleitä ja itkun seasta kuului pieniä kimakoita “Ei!” kiljahduksia. Jaakko jäi sanattomaksi ja hän joutui vetämään Annan mukanaan mytyn luokse. Se oli pelkkä paita, vihreä huppari, joka oli kostunut ja tahriutunut hiekkaan.
Ei se tarkoittanut, että Jorkke olisi hukkunut. Niin Jaakko ainakin uskotteli itselleen. Annan huudot vain paisuivat ja hän heittäytyi upottamaan kyyneleensä paitaan. Jaakko katseli sekavana ulapalle ja eteenpäin rantaa. Hiukan kauempana olivat lenkkarit, jotka hän tunnisti ja ehkä jossain veden alla lisää. Jaakko arveli muistavansa Jorken halunneen uimaan tai ehkä hän oli halunnut mutta sammunut ennen kuin oli ennättänyt. Jaakko otti puhelimensa ja näppäili siihen numeron, jota ei ollut koskaan ennen tarvinnut.
112.
Lokit kirkuivat ylhäällä ja kaartelivat alas veden pintaan pyydystelemään kaloja - viedäkseen niitä nälkäisille poikasilleen, jotka kiljuivat rantakivillä. Liitelevät lokit katselivat kummastuneina rannalla olevaa hälinää ja outoja valoja, jotka siellä vilkkuivat. Vene, joka kiersi lahdelmaan karkotti suuren kalaparven, jota lokit olivat jahdanneet.
Vain ne äänekkäät lokit tiesivät mitä rannalla oli tapahtunut yöllä ja vain ne tiesivät löytyikö ruumista. Mutta kukaan ei kuuntele niitä.
- Loppu -
Kiitos lukemisesta!
Vastaukset 7
Vanhimmat
tavalla kerrottu, mutta alkutapahtumien kertomisjärjestys vaikuttaa kömpelöltä. Tarina voisi alkaa sanoilla Hänen silmänsä räjähtivät auki ja vasta sitten hien valuminen, kuumuus ja seuraavaksi unen kertominen, jonka jälkeen ihmettelee missä oikein on ja vasta sitten muu kertomus.
Hyvä pätkä vaikka romaaniin.
Kommentistasi!
Täytyy sanoa, että alkujärjestys oli kyllä harkittu - tietyllä tavalla tavoitteena krapulainen täysisekavuus...;)
Romaania ei suunnitteilla - ellei Jaakkoja synny tarpeeksi jonkilaiseen novellikokoelmaan!
Olihan se sujuvaa kerrontaa, ja kyllä oli ihan pakko
lukea loppuun.. >;)
Kiitoksia! Ja hyvä, että tarina piti luettavuutensa loppuun asti! =)
Luin kyllä loppuun asti, mutta tekstinä pidän tätä hyvinkin raskassoutuisena ja kaipasin ilmavuutta.Tämä on kuin luetteloa lukisi.
Aihe sinällään antaa kyllä mahdollisuuden monenlaiseen irrotteluun.
Esimerkiksi voisin tähän heittää vaikkapa kirjailija Bret Easton Ellis. Se tuli mieleeni ehkä ensimmäiseksi, koska tekstisi aihe liippaa jotenkin Ellisin kirjoihin, nuoruuden kohellus lisäaineineen.
..Kiitoksia rakentavasta kommentista - tiedän joskus kirjoituksissani olevan taipumista mainitsemaasi raskassoutuisuuteen!
Mutta toisaalta tekstin tarkoituksena on myös luoda se tietynlainen ilmapiiri, joka juuri tähän tarinaan on tarkoitettu...Ehkä se sitten meni hiukan yli...Who knows? =)
(Pitäisiköhän lukea mainitsemasi kirjailijan kirjoja? Heitä lukuvinkki!)
Tää oli hyvä kertomus. :) Mun mielestä selkeä ja mielenkiintonen, eikä loppu ollut ollenkaan ennalta-arvattava. Hetken pelkäsin, että tämä on joku nuorten rakkaustarina, mutta onneksi ei ollutkaan!