Uuh. Tämä ja huominen on menetetty. Heräsin juuri - hieman pitkittyneiltä - päiväunilta. Päiväunilta, joita en tarkoituksunmukaisesti missään nimessä olisi nukkunut. Toisaalta sillä välimuoto-olotilalla, kun mielestä 1/4 on herännyt kummastelemaan todellisuutta ja loput seikkailee vielä jossakin kaukana, täytyy olla jotain tekemistä syvemmän, "oikeamman" todellisuuden kanssa: tuntee olonsa harvinaisen onnelliseksi, kauniit kuvat ja unissa koettu onni tuntuu todellisilta. Niin ikään aikoinaan syyllisyydentuntoisin runoilijamme Uuno Kailas sanoi: "Vain kaks on ovea mulla. Kaks, uneen ja kuolemaan." Sillä hän liene kuitenkin viittasi poispääsyyn todellisuuden ahdistavalta "pallokentältä". Joskus olisikin mukavaa vaipua vaikkapa puolenvuoden uneen ja "elää" unessa kokonaan toinen elämä, olla satumaisen onnellinen. Onkohan näin, että ne asiat, joista uneksii, tai joita on tiedostamattaan paitsi, tulvisivat unienvälityksellä, alitajunnan viesteinä uniimme?
Miksi pahoja unia? Ovatko ne pelkojamme, ei kai kukaan epäonnesta ja pelosta uneksi? Henkilökohtaisesti en useinkaan näe pahoja unia. Viimeinen kuva on kauniit kasvot, herätessä saavutettu onni. Se onni, joka todellisuudessa jää aina "unelmien tasolle". Pienenä tapasin toistuvasti "hukkua lempi-tilkkutäkkiini". Se oli painajainen pahimmasta päästä ja silloin vihasin unia. Ensimmäisen kerran syttyi minussa surullinen rakkaus unia kohtaan, kun ihastuin kerran ja saavutin unessa haluamani. Herätessä oli todellisuus juuri niin tyhjänpäiväinen, kuin se nyt vain tapaa pahimmillan olla. Mutta väkisinkään ei palannut tuo kuva enää uniini. Vieläkin tapaan nähdä toistuvasti "tyhjänpäisiä" unia: ensin nimetön, kasvoton, ylimaallinen onni. Sitten herätessä tyhjyys ja tukala naurahdus. Pelkkiä tuntemuksia, mitään ei muistu mieleen, eikä konkreettisia kuvia piirry näkökenttääni. No, täytyy mennä kolkuttelemaan ovia. Tai siis toista niistä.
Miksi pahoja unia? Ovatko ne pelkojamme, ei kai kukaan epäonnesta ja pelosta uneksi? Henkilökohtaisesti en useinkaan näe pahoja unia. Viimeinen kuva on kauniit kasvot, herätessä saavutettu onni. Se onni, joka todellisuudessa jää aina "unelmien tasolle". Pienenä tapasin toistuvasti "hukkua lempi-tilkkutäkkiini". Se oli painajainen pahimmasta päästä ja silloin vihasin unia. Ensimmäisen kerran syttyi minussa surullinen rakkaus unia kohtaan, kun ihastuin kerran ja saavutin unessa haluamani. Herätessä oli todellisuus juuri niin tyhjänpäiväinen, kuin se nyt vain tapaa pahimmillan olla. Mutta väkisinkään ei palannut tuo kuva enää uniini. Vieläkin tapaan nähdä toistuvasti "tyhjänpäisiä" unia: ensin nimetön, kasvoton, ylimaallinen onni. Sitten herätessä tyhjyys ja tukala naurahdus. Pelkkiä tuntemuksia, mitään ei muistu mieleen, eikä konkreettisia kuvia piirry näkökenttääni. No, täytyy mennä kolkuttelemaan ovia. Tai siis toista niistä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
oletko se sinä? Se, jota olen odottanut?
Sano sinä se...en uskaltanut enää edes lukea
kirjoitustani.