Hurmaava itsemurha

Mustasappi kirjoitti:

Hurmaava itsemurha

   * * * *
Rakas päiväkirja.
Tänään oli taas raskas päivä koulussa. Koko päivä alkoi mennä pieleen jo herätessäni. Isäni oli juonut koko yön. Hän päätti jatkaa juomistaan aamulla, enkä uskaltanut mennä keittiöön siinä pelossa, että jälleen saisin selkääni. Pesin vain kasvoni ja tuijotin vääristynyttä kuvaani peilistä. Sillä hetkellä ajatuksissani ei pyörinyt mitään, olin vain yhtä tyhjyyden kanssa. Pakattuani repuuni, lähdin mahdollisimman huomaamattomasti talosta.

Kävelin hiekkatietä pitkin, katse maassa. Kuulin kaukaa seudun muiden koululaisten ääniä. Mieltäni kalvoi ajatus, että törmäisin heihin, niihin pissiksiin, kauheisiin koviksiin, kiusaajiin. Pelkäsin kuitenkin turhaan. Pääsin kouluun rauhassa, mutta vaikka matka meni hyvin ja leppoisasti, ei koulupäiväni muuten mennyt nappiin. Luokallani on eräs poika, Tomi, joka on pukeutunut kuin hevari, mutta kuuntelee kuitenkin salaa lässynlässyn musiikkia. Noh, kuitenkin, takaisin asiaan. Tomi ei antanut minun unohtaa juoppoa isääni hetkeksikään. Hänen kommenttinsa ärsyttivät minua ja sanoillaan hän veti koko luokan minua vastaan. Sillä hetkellä en ajatellut muuta kuin, että koulupäivä saisi loppua jo, jotta pääsisin omaan huoneeseeni mököttämään, kuten aina ennenkin.

Toive omasta rauhasta omassa huoneessa oli kuitenkin hiukan turhamainen. Aikani vain pitkittyi, eikä siinäkään vielä kaikki, Tomi ei jättänyt minua ensimmäisen tunnin jälkeen rauhaan. Ruokatunnilla hän tuli luokseni muutaman kaverinsa kanssa. Hän kyseli isästäni ja siitä, miltä tuntuu olla alkoholistin lapsi ja kuinka paljon isäni minua hyväkseen käyttää. Silloin minulta kiehahti yli ja huusin Tomille jotain sopimatonta. Se poika ei näyttänyt tajuavan kuitenkaan, miten pahalta se minusta tuntui. Itkien vain poistuin koulun vessaan.

Vessassa katsoin peiliä ja kuvajaistani, jonka se näytti minulle. Mustat kajalini olivat levinneet poskilleni kyynelten lailla. Tunsin pahan olon sisälläni ja pian se tuntui tulevan ulos. Kyykistyin vessan viereen ja oksensin. En ollut syönyt silloin mitään, enkä tullutkaan syömään. Kävelin terveydenhoitajan huoneelle ja kerroin pahasta olostani ja sain luvan lähteä kotiin.

   * * * *
Suljin päiväkirjani hitaasti. Käteni tärisivät. Kuulin kilinää alhaalta, enkä halunnut edes ajatella, mitä siellä tapahtui. En halunnut liikahtaa sängyltäni, se tuntui niin tutulta ja turvalliselta paikalta. Aivan kuin ympärilläni olisi suoja kenttä, joka ei päästäisi pahuutta lähelleni, mutta heti kun poistuisin sängystä, tuntui, että heti poistuisin suojakentästäni.

"Anni! Ruoka on valmis!" kuulin huudon alhaalta. Se oli äitini. Äiti oli kovapäinen ja riiteli usein isäni kanssa siitä, kuinka paljon meillä menee rahaa turhaan isän takia. Äiti on sanonut minullekkin jopa, että muuttaisimme pois salaa, jonnekkin kauas isästä. Minua ajatus miellytti, mutta äidillä ei olisi sydäntä kuitenkaan jättää isää yksin. Hän ei ajatellut, eikä juurikaan välittänyt, miltä minusta tuntui ja mitä minä halusin. Uudella paikkakunnalla voisin aloittaa uuden elämän.

Nousin lopulta sängystä ja hiivin huoneeni ovelle. Kuuntelin hetken ääniä, uskaltaisinko mennä syömään edes päivällistä vanhempieni kanssa. Vatsani kyllä kurni, mutta kärsin mielummin nälästä kuin kuuntelisin vanhempieni riitoja, siinä sivussa itsekkin niihin sotkeutuen. Avasin huoneeni oven ja jatkoin hiiviskelyä rappusille, jotka johtivat ulko-oven eteen. Ovesta veti aina pieni virta, joka sai jalkani palelemaan. Keittiö oli lyhyen käytävän päässä ja siitä näki heti keittiönpöydän, jonka ääressä istui humalassa oleva isäni ja kireältä näyttävä äitini. Astelin keittiöön ja heti siihen huoneeseen tullessani, sisimpäni valtasi pelko. Ilmapiiri oli kireä ja ahdistava, aivan kuin keittiö olisi ollut täynnä vettä, eikä siellä saanut happea.

Istuuduin äitini viereen ja isääni vasta pääten. Katsoin tyhjää lautastani hiljaa.
"No Anni, minkälainen koulupäiväsi oli?" äitini kysyi.
"En halua puhua siitä", vastasin hänelle vaisusti ja tiesin, että äiti rupeaisi esittämään huolestunutta.
"Kävikö siellä jotain pahaa? Voit kyllä puhua meille" hän jatkoi vain utelemistaan.
"Sanoin jo! En halua puhua siitä, onko se niin vaikea tajuta!?" huusin äidilleni paiskaten nyrkkini pöytään ja sillä sekunnilla tunsin isäni pistävän katseen minussa.
"Mieti sanojasi tyttö! Muistakkin olla puhumatta äidillesi noin vai piääkö sinua ruveta uudestaan kouluttamaan?" isä sanoi jyrkästi. Minua pelotti valtavasti, enkä saanut mitään sanotuksi. Katsoin vain edelleen lautastani ja pian tunsin silmäkulmieni kostuvan.
"Ei oo nälkä", sanoin vain ja nousin nopeasti pöydästä. Lähdin astelemaan takaisin rappusille äidin katse selässäni saattaen.

Kävelin rappuset varovasti ylös. Keittiöstä ei kuulunut muuta kuin ruokailuvälineiden kolinaa ja muutama isän yskäisy. Olin monesti syvällä sisimmäisessäni toivonut, että isäni olisi jo kuollut, mutta jos hän todellisuudessa kuolisi, murtuisin täysin, onhan hän silti isäni. Päästyäni huoneeseeni, menin jälleen istumaan sängylle. Katseeni oli lasittunut ja ajatuksissani pyöri lapsuuteni. Näin mielessäni eritapahtumia, kuten sen, kun 5-vuotis syntymäpäivilläni tiputin kakun lattialle. Samana iltana isäni sai raivokohtauksen ja pahoinpiteli minut.

Säpsähdin ajatuksistani, kun kuulin askeleita portaissa. Nopeasti kävin makaamaan sängylle ja vedin peiton korviini asti. Tärisin valtavasti ja mitä lähemmäs huonettani askeleet tulivat, sitä enemmän pelkäsin. Isä avasi huoneen oven varoittamatta ja tuli huoneeseeni huojuen. Hän istui sängylleni ja tarttui minua olkapäistä kiinni.
"Noniin huora!" isä huudahti minulle ja sillä samalla nousin sängyltäni lyöden isääni. Se oli illan pahin virhe, isä löi minut kumoon, jolloin minä peruutin kauhun vallassa nurkkaan. Hetken tilanne oli rauhallinen, kyyneleet valuivat silmistäni ja isä hengitti syvään raivostuneena.
"Noin et tee isällesi!" hän huusi ja pystyin kuulemaan nopeita askeleita rappusista. Äitini juoksi huoneeseeni ja hetkeäkään odottamatta hän tarttui isään kiinni ja näin miten pelko oli vallannut hänetkin, mutta silti äiti taisteli puolustaakseen minua. Isä törkkäsi äitiä voimakkaasti ja siitä hyvästä äitini lensi lattialle lyöden päänsä pöydän kulmaan. Suustani karkasi voimakas kiljaisu, ja aloin tärisemään vimmatusti. Nopeasti juoksin isän ohitse rappusille ja alakertaan.

Otin narikasta takkini ja laitoin rikkinäiset kenkäni jalkaan. Mielessäni oli vain pakonomainen tahto lähteä pois. Juoksin ovesta ulos ja suuntasin metsätielle. Tiesin että naapuri olisi kotona, jolloin saisin häneltä apua. Koputin ovea, itkin taukoamatta ja hengitin kiihtyneesti. Naapurin vanha rouva avasi oven ja katsoi minua kauhistuneena ja säälien.
"Anni! Mikä on?" hän huudahti ja pyysi minua tulemaan sisälle. En saanut sanaa suustani, minua pelotti, pelotti niin vietävästi. Tapahtumat pyörivät päänisisällä ja tuolloin tunsin, että olisi vain helpompi olla elämättä. Vanha rouva toi minulle kuumaa kaakaota. Sitten hän istui viereeni ja halasi minua hyssytellen rauhoittaakseen.
"Soita ambulanssi.." sain sanottua itkuisella äänellä, kun taas äiti välähti silmissäni, hän makasi lattialla liikkumatta. Nousin nopeasti pystyyn.
"Soita ambulanssi! Äiti kuolee muuten!" huusin hysteerisenä ja itkin samaan aikaan. Rouva katsoi minua hetken, kunnes tajusi tilanteen vakavuuden ja poistui soittamaan sairaalaan.

   * * * *
Aamulla heräsin vieraalta sohvalta. Ajatukseni olivat sekavat.
"Huomenta, Anni. Keittiössä on aamupalaa jos maistuu. Minun on mentävä töihin", vanhan rouvan ääni kuului takaantani. Käännyin katsomaan häntä ja nyökkäsin vain pienesti merkiksi siitä, että olin kuullut ja ymmärtänyt hänen lauseensa. Kun rouva oli lähtenyt, nousin varovaisesti sohvalta ja kävelin keittiöön. Paistinpannulla oli munakas ja leikkauspöydällä oli kaksi leipää. Kun katsoin ruokaa, oloni vain paheni ja olisin voinut oksentaa siihen paikkaan. Minua huimasi ja olin muutenkin alakuloinen. Katsoin kelloa ja tajusin sitten että olisin myöhästynyt koulusta. Nopeasti puin vaatteet päälleni ja juoksin pihalle. Lähdin kotia kohti hakemaan kouluvarusteeni.

Avasin ulko-oven ja kurkistin sisään. En nähnyt ketään, enkä kuullutkaan ketää. Talo oli sotkuinen, isä oli varmasti riehunut täällä sen jälkeen kun lähdin. Astelin portaat ylös ja pysähdyin huoneeni ovelle katsomaan veristä lattiaa. Mielessäni pyöri ajatus äidistä; selvisikö hän? Silmä kulmastani karkasi kyynel, joka vaelsi poskea pitkin kohti maata. Kävelin huoneen poikki pöytäni ääreen hakemaan reppuani, kunnes kuulin yskäisyn alakerrasta. Se ääni sai minut pysähtymään ja lähes tulkoon lakkasin hengittämästä. Isä oli kotona vielä. Peruutin seinää vasten ja katsoin taukoamatta huoneeni ovea. Kuuntelin tarkkaan ääniä, josko isäni olisi tullut yläkertaan, mutta ei, mitään ei kuulunut. Hetken päästä uskaltauduin liikkumaan ja silloin lähdin nopeasti pois kotoa.

Kouluun päästyäni jouduin keksimään valheen miksi olin myöhästynyt. 'Nukuin pommiin' tai jotain yhtä tyhmää, opettajat tiesivät, etten koskaan nukkuisi pommiin, mutta silti he uskoivat. Koulussa olo oli tuskaa. Tomin pilkallinen katse tuijotti minua joka tunti, joka minuutti ja joka sekunti. Välitunnin vietin yksin istuen ulkona vihreällä penkillä. Sain olla rauhassa, omassa arvossani ilman Tomin kiusaamista, mutta säpsähdin kuitenkin kiljahtaen, kun joku kosketti olkapäätäni.
"Anni, rauhotu", ääni sanoi takaatani. Käännyin katsomaan ja onnekseni näin Idan. Ida tiesi aina, milloin minulla oli paha olla ja silloin hän juoksi pelastamaan minut synkkyydeltä, mutta nyt minusta tuntui, ettei edes Ida pystynyt nostamaan minua siitä juoksuhiekasta jonne olin uppoamassa.
"Mä oon rauhallinen, tiedät että säikyn helposti", vastasin Idalle hiukan tylysti ja käänsin katseeni maahan.
"Et noin helposti", Ida sanoi ihmetellen vastaan. Minua ärsytti. Halusin vain hetken olla rauhassa, mutta kai se oli liikaa pyydetty.
"Ida, mä haluun olla nyt yksin", sanoin vaimeasti ja pääni painautui vain enemmän alemmas. Olin varmasti surkea näky.
"Anni, sä tiiät että voit pu..."
"Mä sanoin että haluun olla rauhassa!" tiuskasin Idalle. Hän ei näyttänyt ymmärtävän heti ensimmäisellä. Ida katsoi hetken minua säälivästi, kunnes hän kääntyi ja lähti.

Koulu oli loppunut ja kävelin hitaasti kotiin päin. Aivan kuin eilen ei olisi tapahtunut jo tarpeeksi, vaan kaiken oli tänään jatkuttava vielä. Tomi juoksi minut kavereineen kiinni. Ilmeeni kiristyi ja halusin vain huutaa pojille, etten haluaisi kuunnella heitä nyt, mutta siitä seuraisi vain lisää kiusaamista. He eivät välittäneet, aivan kuten eivät muutkaan, miltä minusta tuntui.
"Hei Anniangsti!" Tomi virnuili pirullisesti kavereidensa kanssa. Jatkoin vain kävelyäni, en halunnut välittää heistä yhtään.
"Pääseeks teille dokaamaan isäs kanssa?" Tomi kysyi ja hänen kaverinsa nauroivat vieressä. Minua ärsytti, tosiaan. Ärtymykseni oli niin suurta, että se muuttui kyyneleiksi. En halunnut ajatella isääni, mutta miten unohtaisin jos siitä koko ajan muistutetaan.
"Tomi! Lopeta!" pysähdyin kuulessani tutun äänen. Käännyin katsomaan ja katseeni kohtasi Idan jyrkän ilmeen.
"Pahennat vaan tilannetta, etkö sä tajua!? Ihan kun Anni ei kärsis jo muutenkin, sä et tajua, sä et näe sitä!" Ida huusi Tomille samalla kun hän käveli poikaa kohti ja lopulta löi Tomia poskelle. Tomi katsoi hämmästyneenä Idaa. Ida oli useimmiten kiltti ja aina mukana Tomin jutuissa, mutta nyt oli Idan ajatuksissa kiehahtanut.
"Ida hei, ei Annilla mitään hätää, sen dokaava isä varmasti huolehtii siitä", ilkeä virne oli kohonnut jälleen Tomin kasvoille. Minua rupesi oksettamaan. Katsoin hetken Idaa silmät vetistäen, käännyin ja lähdin juoksemaan kotiin päin.

Kotiin päästyäni, menin suoraan huoneeseeni. Paiskasin lujaa oven kiinni. Heitin reppuni hyllyäni kohti ja hyllyssä olleet tavarat tippuivat ryminällä alas. Kyyneleet virtasivat silmistäni poskille ja poskilta paidalleni. Hoipersin sekavasti ympäri huonettani, lopulta kaaduin kuitenkin seinää vasten nojaamaan kädet edellä. Itkin vimmatusti, viha kasvoi sisälläni suuremmaksi ja suuremmaksi. Tuska valui ylitseni samanlailla kuin vesi ylitäyttyneestä lasista. Paiskasin nyrkkini seinää vasten ja lasikaapistoni sisältö tärähti kilahtaen. Rupesin repimään tapetteja irti. Mielessäni kasvoi aggressiivisuus ja minun oli pakko purkaa sisimpäni paha olo johonkin.
Hetken päästä peräännyin seinästä kauemmas ja katsoin sitä. Puoliksi revitty seinä mielytti silmääni. Olin kirjoittanut siihen punaisella tussilla kaiken maailman manauksia ja toiveita paremmasta tuonpuolisesta.

Kuulin jälleen askeleita portaista. Ne ei voinut olla kenenkään muun kuin isän. Minut valtasi jälleen pelko ja katsoin ympärilleni huonettani. Silloin muistin:

-.-.- Kerran lapsena kun pelkäsin, piilouduin sängyn alle. Äitini tuli huoneeseen etsimään minua.
Hänen rauhalliset askeleet lähestyivät hitaasti sänkyäni ja pystyin tuolloin vaistoamaan hänen hymynsä.
"Jos olisin lapsi, piiloutuisin jonnekkin, jossa olisin turvassa ja missä ei olisi mitään pahaa, mitä maailma tarjoaa.."
Niin hän sanoi.
"Jos olisin lapsi", äitini sanoi vielä mietteliäästi pysähtyen sänkyni eteen.
"Piiloutuisin sängyn alle", hän kurkisti sängyn alle ja näki minut siellä. Silloin tunsin olevani turvassa -.-.-

Käänsin katseeni sänkyäni kohti. Mietin hetken, kunnes päätin, että sängyn alus oli edelleen paras paikka piiloutua kaikelta kauhealta. Ryömin sänkyni alle pölyn ja muun roskan sekaan, en näyttävästi ollut aikoihin siivonnut, mutta se oli pienin huolistani sillä hetkellä. Huoneeni ovi avautui ja näin isäni jalat.
"Anni perkele.." isä manasi hiljaa ja asteli huoneessani tavaroitteni seassa. Huoneeni oli kuin kaatopaikka, kaikki tavarat oli levällään, yhden seinän tapetit oli revitty ja seinille oli kirjoiteltu kaikenlaista.
"Tästä se tyttö..." isä ehti sanoa kunnes minä aivastin. Silloin tiesin että paljastuin ja oloni tehtäisiin helvetilliseksi pian. Näin isäni jalat suoraan edessäni ja pian hän tarttui sängyn reunaan käsillään, nostaen sen voimalla ylös.
"Siellähän se kulta on", hän hymyili ilkeästi, en tiedä johtuiko se alkoholista vai tekikö hän sen tarkoituksella. Isä tarttui hiuksistani kiinni ja repi minut pois sängyn alta.
"Eikö me opetettu, ettei huone ole tässä kunnossa koskaan!?" isä huusi minulle, en uskaltanut vastata mitään. Suuni oli kuin teipattu kiinni, vaikka kuinka yritin, ääntä ei tullut.
"Mitä? En kuullut vastausta!" isä ärähti vielä.
"On siinäkin penikka!" hän huudahti ja riuhtaisi minut ylös. Isä katsoi minua kiiluvin silmin ja hän oli epäinhimillisen lähellä minua. Hänen toinen käsi vaelteli vyötärölläni, silloin kohotin käteni ja löin häntä. Siitä isä ei tietenkään pitänyt, vaan hän heitti minut lattialle makaamaan. Ryömin l'himpään nurkkaan ja nousin kyykkyyn sitä vasten nojaamaan. Silmistäni vuosi kyyneleet ja värähdin kun isä kyykistyi viereeni ja rupesi hivelemään minua kädellään. Sitten hän painautui minua vasten, riisuen vaatteitaan, siitä edemmäs en halua puhua.

   * * * *
Olin ollut valveilla koko yön. Tärisin ja olin peloissani, mutta itkuni oli loppunut. Viha isää kohtaan oli kasvanut erittäin suureksi, en kyennyt itkemään, se oli mahdotonta. Nousin varovasti seisomaan. Vilkaisin kelloa ja tiesin että olisi jälleen mentävä kouluun. Päätin kuitenkin olla menemättä. Tänään en kestäisi enää mitään, murtuisin jos edes näkisin Tomin ilkeän virnuilun tai kuulisin Idan säälivän äänen, en halunnut tänään tavata ketään.

Astelin rappuset alas. Isä istui keittiössä pöydän ääressä viinapullo kädessään. Olin pysähtynyt ulko-oven eteen ja katsoin pistävästi isääni. Isä vain mulkaisi minua, sanomatta sanaakaan. Avasin ven ja kävelin ulos. En edes ottanut kenkiä mukaan. Astelin pihanurmikolle. Aamukasteen kostuttama nurmikko tuntui lohduttavalta näiden päivien jälkeen. Kävelin pois pihaltani. Ajatuksissani ei ollut muuta kuin turhuutta ja kuolemaa. En halunnut enää elää, ja mitä enemmän ajattelin kuolemaa, sitä todellisemmaksi se maailma muuttui minulle. Kävelin meidän läheisen päiväkodin ohitse ja kuulin pienten lasten naurua, ja tietysti onnelliset lapset ärsyttivät minua, oma isä oli alkoholisti, äiti makasi sairaalassa. Siitä tulikin mieleeni, minulle soitettiin sairaalasta. Äitini on koomassa ja minulle etsitään sijaiskotia. Isä oli sitä vastaan, niin minäkin toisaalta olin. En halunnut asua missään, en halunnut enää elää.

Jatkoin matkaani paljain jaloin hiekkatiellä. Isommat kivet nipistelivät inhottavasti jalkapohjiani, mutten välittänyt siitä juuri ollenkaan. Olin ollut koko matkan niin ajatuksissani, etten ollut huomannut saapuvani koulun pihalle. Havahduin vasta kun kuulin Idan huutavan nimeäni ja hetkeä myöhemmin tunsin kaverini käden olkapäälläni. Ida tiesi heti, etten ollut kunnossa. Silmäni oli itkuiset, olin rähjäisissä vaatteissa ilman kenkiä koulun pihalla.
"Anni...?" Ida kuiskasi hiljaa korvaani samalla kun hän halasi minua. Silmäni olivat tyhjät ja mitään sanomattomat, kunnes rupesin reagoimaan.
"Tule heti koulun jälkeen junaradalle. Minulla on näytettävää", sanoin vaitonaisesti, mutta silti äänessäni oli jotain päättäväisyyttä. Tämä olisi viimeinen kerta, kun puhuisin ystäväni kanssa. Astuin sitten askeleen kauemmas Idasta ja katsoin häntä suoraan silmiin. Ida näytti huolestuneelta ja hänen silmänsä vetistivät. Ida ei tiennyt mitä oli tapahtunut, eikä hän uskaltanut kysyäkkään. Näkyi hänen silmistään, ettei hän tiennyt mitä aikoisin junaradalla, häntä pelotti. Käännyin ympäri ja painoin katseeni maahan ja lähdin kävelemään takaisin kotiin päin. Tässä ei olisi enää montaa tuntia, kunnes Idan koulu loppuisi.

Kotipihalle tullessani katsoin tarkkaan ovea kohti ja kuuntelin ääniä. En kuullut mitään, enkä nähnyt liikettäkään. Isä oli luultavimmin vieläkin istumassa keittiössä, voivottelee kauheaa elämäänsä ja samalla himoitsee minua, kun ketään muuta hänellä ei enää ole. Hänen viimeisestä toivostakin tulee pian loppu, päätin sen jo eilen illalla kun hän astui jalallaan huoneeseeni. Kävelin pihan poikki punaiseen ränsistyneeseen rakennukseen. Isän verstas, vielä silloin kun isä pystyi tekemään jotain. Kaikki tavarat olivat niin kuin ne monta vuotta sitten oli jätetty. Astelin pöydän ääreen ja kaivoin vanhaa paperia pöytälaatikosta, kynän löysin pöydän päältä pölyttyneenä. Otin kynän varovasti käteeni ja painoin sen harmaan lyijyn paperia vasten ja rupesin kirjoittamaan.

   * * * *
Olin saanut kirjeen kirjoitettua. Siitä tuli lyhyt, mutta ajatuksella sekin oli kirjoitettu. Nyt ei tarvitsisi kuin mennä junaradalle odottamaan Idaa. Astelin ulos verstaasta ja suljin sen puisen oven hitaasti kiinni. Ovi narahti inhottavasti. Katsoin sitten vielä hetken kotitaloani. Kasvoilleni ilmestyi pieni hymy ja oloni tuntui paremmalta kun olin saanut suuniteltua asiani. Oloni parantui heti kun tiesin, että loppu oli tulossa. Lähdin astelemaan lähi pellon poikki kohti entiselle juna-asemalle. Asemaa ei käytetty enää, junan pyyhkäisivät vain sen ohitse. Ränsistynyt talo korosti vain aseman karmivuutta, mutta mitä karmivammalta asema näytti, sitä parempi se vain oli. Kävelin hiljarrain junaradan vierellä. Ajatuksissani ei ollut mitään mainittavaa. Kasvoillani tanssahteli vain hymy, joka verstaan ovella oli kasvoilleni tullut.

Pian pysähdyin paikoilleni ja katsahdin maahan. Siinä se oli, edelleen. Minun ja Idan pystyttämä merkki kukista ja kivistä. Kukat olivat tietenkin jo lakastuneet, mutta merkkeinä ne yhä pysyivät. Tähän jättäisin kirjeeni, Ida saisi sen varmasti käsiinsä. Tiesin ettei hän voisi olla tulematta, kerta olin pyytänyt tulemaan. Lähdin astelemaan hiukan kauemmas. Kuulin junan puhaltavan pillin ja kolissevat raiteet. Juna tulisi näillä hetkillä. Menin junaradalle ja polvistuin siihen. Hetken katsoin maahan ja sitten katseeni kohosi kohti junan keulaa, joka läheni hurjaa vauhtia. Korviini kantautui junan jarrujen ulina. Nostin käteni kohti taivasta, katseeni kohosi taivaalle ja silmäni olivat kyynelten peittämät. Lopulta avasin suuni ja huusin "Hurmaava itsemurha", sen jälkeen ehdin hetken hymyillä, kunnes junan keula jätti minut alleen ja kaikki oli kadonnut mielestäni.

Junan kuljettaja oli soittanut hädissään tietysti poliisit ja kaikki mahdolliset ihmiset paikalle, mutta eihän mikään enää auttaisi. Olin poissa. Ensimmäisenä paikalle oli kuitenkin tullut Ida. Hän seisoi merkin kohdalla ja katsoi kauhistuneena tapahtunutta. Ida ei tiennyt kuitenkaan, kuka junan alle oli jäänyt, mutta hänellä oli pieni arvelus siitä ja se sai hänet itkemään. Idan katseen laskiessa maahan, hän huomasi kirjeeni, jonka hänelle olin jättänyt. Ida nosti sen maasta ja katsoi sitä kummissaan, avaten sen varovasti sitten.

"Olen mennyt jo, kun tämän luet, mutta jätin kuitenkin viestin tästä sinulle.
On vain pakko kertoa olematon syy siihen, miksi menin; mä en vaan enää jaksanut.
Syylistä tähän en voi sanoa, mutta toivon, ettei sun syylisyyden tunteet herää.
Sä olit ainoa joka osas auttaa, äidin lisäks, mutta äidin jouduttua sairaalaan...
Anteeks jos tuotan surua ja pettymystä sussa, mutta tää vaan tuntu paremmalta.

Rakkain terveisin edesmennyt ystäväsi Anni"

Idan silmät olivat kostuneet entisestään. Kun Ida oli lukenut kirjeen, hän kaatui polvilleen maahan ja itki. itki taukoamatta. Jos olisin ollut näkemässä koko tapahtuman, omin silmin, olisin syyttänyt itseäni vain lisää, mutta asia oli nyt toisin. Ida selviäisi varmasti. Pian paikalle saapui poliisit ja ambulanssi. Yksi poliiseista juoksi Idan luokse ja kyseli häneltä kaikenlaista, mihin Ida ei kyennyt vielä vastaamaan. Ida oli järkyttynyt, hänen suustaan ei tullut muuta kuin tarkoituksemattomia syytöksiä minulle, joita poliisi kuunteli tarkkaan.

Isäni kuultua uutisen... Hän ei reagoinut asiaan mitenkään. Hän jatkoi juomistaan ja rypi pahasti itsesäälissä. Isästä oli tullut paholainen taloon. Äiti heräsi saman päivän iltana koomasta. Kukaan ei halunnut kertoa äidilleni kohtalostani. Se olisi järkyttänyt suuresti äitiä, ja tiedä sitten, mitä äiti olisi tehnyt itselleen. Seuraavana päivänä kuitenkin poliisipäälikkö tuli kertomaan vaikean uutisen. Äiti koki romahduksen ja ymmärrettäväähän se oli. Aviomies oli alkoholisti ja syylinen tyttären kuolemaan, tytär oli kuollut ja perhe oli totaalisesti hajonnut. Nykyään äitini majailee mielisairaalassa, sillä hän hourailee näkevänsä minut joka yö, mutta sehän ei ole totta, minä tiedän sen. Ida jatkaa edelleen kouluaan normaalisti. Tomikin kiroaa hiljaa mielessään, miksi kiusasi minua. Hän katuu selvästi ja nyt vasta Tomi sen ymmärsikin. Liian myöhään. Mutta niinhän se useimmiten on, jonkun tärkeys huomataan vasta, kun se joku on lähtenyt pois. Huomaamme asiat liian myöhään.

_____________________________

Tässä tällainen tarinan poikanen jälleen :3 Kirjotin joskus alkuvuodesta, kaiketi ja kirjoitus vihreitä löytyy runsaasti, siitä olen varma, mutta voin kai laittaa sen osittain lukihäiriön syyksi?
Ja kommentoida saa tietenkin :D

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä