Onko joku pannut välit poikki?

En nyt halua kertoa syitä miksi tähän päädyttiin mutta näin kävi. Tarpeeksi kovan loukkauksen jälkeen välit menivät poikki. Aloitettiin uusi elämä äitini ja siskoni kanssa.. Siskoni jatkaa nyt tätä uutta "sukuhaaraa" ihanan tyttären saatuaan.

lähimmät pahimpia

Kyllä, lakkasin vain pitämästä yhteyttä sukulaisiin. Oli pakko oman jaksamisen vuoksi. Oli niin paljon pahoja ja katkeria kokemuksia takana suvusta, että piti saada ne hoidettua pois, eikä vain hankittua lisää.

Kestin ja kestin, paskaa ja lokaa tuli jatkuvasti nieltäväksi, nielin kunnes ei vain enää mahtunut mieleeni ja sisimpääni, alkoi pursua korvista ulos.

Panin välit poikki lähisukulaisiini, koska oli pakko. Mielelläni en sitä tehnyt, enkä hätiköiden polttanut siltoja. Pitkän harkinnan tulos - kun tuli se viimeinen oljenkorsi, joka mursi kamelin selän.

Onhan se aivan katastrofaalisen kauheaa kun päättää elää erillään omasta lapsuudenperheestään, mutta olisin luultavasti joutunut raiteiltani ellen olisi tehnyt tätä ratkaisua.

Olen varmaan yksi harvoista joka kuuluu mainitsemaasi joukkoon,minulla alkaa olla jo kolmenkymmenen vuoden kokemus asiasta.
Omalta kohdaltani asiat johtuivat riidasta joihin en ollut edes syypää mutten kyllä ole halunnut tehdä asioille itsekkään mitään korjausta.

Kyllä nuoruus ja aikuisuus menee loppujen lopuksi helposti ilman sukuakin,silloin tapahtuu niin paljon omassa elämässä ettei asioita edes kerkeä miettiä,uskomattoman helposti uudet läheiset hyväksyvät kyselemättä ettei ole ollenkaan yhteyksiä sukulaisiin.

Elämä on siitä hauska veijari että se osaa tuoda aika ajoin tuulahduksen menneisyydestä ja silloin asiat tulevat hetkiseksi mieleen,tulee miettineeksi mitähän sillekkin oikein mahtaa nykyään kuulua ym.

Kaikkein pahinta on huomata sisällään elävän oikeudenmukaisuuden ja lähimmäisen rakkauden olemassa olon liekin vastapuolella osoittautuvan vääräksi,ja huomata ettei sellaista pientä sukulaisrakkautta sittenkään ole oikeasti olemassa muualla kuin omassa sydämmessä.
Sellainen tuntuu pahalta,sitä tulee ajatelleeksi kuinka paha tämä maailma lopulta onkaan,sitä hyvyyttä ei ole olemassakaan omilla sukulaisilla.

Oikeastaan omien sukulaisten puuttuminen muuttuu ajatuksissa pelottavaksi kun ikää tulee enemmän,silloin ajattelee elämästä yleensä hieman eritavalla kuin parhaina vuosinaan.
Tulee miettineeksi kuolemaa,hautajaisia sekä muita asioita,voi vain kiittää luojaansa siitä jos sattuu olemaan rakastava puoliso ja hänen puolen suku olemassa.
Vaikka eläähän moni ja kuolee ihan yksinäisenä,mutta karu on sellainen kohtalo kumminkin.

Omalta kohdaltani olen ihan tyytyväinen,en ole tehnyt mitään väärää ja elänyt elämääni rehdisti vaikkei sukua ole ollutkaan .

Kumminkin haluaisin antaa sellaisen elämän ohjeen ettei pienistä asioista kannata sukuaan jättää,riidatkin vuosien mittaan saavat toisen perspektiivin ja muuttavat merkitystään.
Kymmenen vuotta jo tekee sen että vanhan kiistan sopimattomuuus tekee asiasta lopullista,ihmiset kasvavat erilleen eikä sellaista sukulaisrakkauden tunne sidettä synny enää uudelleen,ihmiset muuttuvat vieraiksi toisilleen.
Asioita kannattaa todella harkita vakavasti.
Vanhemmalla iällä sen huomaa mikä onni niillä perheillä on joilla on sukua ympärillä,se luo turvaa ja rakkautta jaksaa eteenpäin.
Itse olen jäänyt tuosta kaikesta paitsi,ja niinhän sanotaan että sitä mitä ei ole niin silloin vasta huomaa mikä onni on niillä keillä se on.
Mutta vastauksena kysymykseesi,kyllä ilman sukuakin voi elämänsä elää,mutta kyllä se aika ajoin varjostaa elämäsi polkua aivan varmasti.

Jos homma ei pelaa, niin miksi pitäisi hakata päätänsä mäntyyn. Sukuside ei ole niin vahva kuin yleisesti ilmeisesti kuvitellaan. Ei välejä ehkä naamatusten kannata sanoa irti, siitä tulee vain riita. Kummasti kuitenkin molemmat osapuolet tulevat tiettyyn johtopäätökseen, kun toisesta ei kuulu muutamaan vuoteen yhtään mitään.

Synnyinseutuni on tuttu, ja hyvin monet sen asukkaat myöskin sukua, ainakun kaukaista.
Pidän heistä, aivan harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta lähimmän sukuni olen pakosta joutunut totaalisesti jättämään.

Koska vanhempani ovat kuolleet, niin sisaruussuhde on täysin merkityksetön, jopa niin, etten ole vähääkään kiinnostunut heidän elämästään. En kysy mitään, en tahdo pitää yhteyttä millään tasolla, en edes "pakollisten kuvioiden merkeissä."

Syyt ovat todella syvällä, sekä syytä lopulliseen välirikkoon todellakin on.
Viha olisi helpompi kestää kuin tämä halveksunta jota tunnen siskoani ja hänen perhettään kohtaan.
Heidän käytöksensä ja tekonsa ovat sitä luokkaa, että sellaista tapahtuu yleensä vain kirjoissa ja elokuvissa.
Itse olen joutunut tosielämässä kokemaan äärimmäisen häikäilemättömyyden ja kierouden osoitusta, ja tiedän, itseni tuntien, ettei kanssakäyminen sen porukan kanssa tule olemaan enää koskaan mahdollista.

Onneksi minulla on mieheni mukava suku, miehen sisko ja kälyt, joiden kanssa pidämme tiiviisti yhteyttä, tapaillen ja puhuen puhelimessa tuntikausia.

Tahtoisin rohkaista kaikkia lähimpien omaistensa kanssa välirikkoon ajautuneita jatkamaan omaa elämäänsä rohkeasti, myöntäen sen tosiasian, että joskus on pakko oman mielenrauhansa takia
hyljätä kokonaan sellaiset sukulaiset, jotka pääsääntöisesti aiheuttavat vain pahaa mieltä
ja masennusta.

Kesäinen aurinko paistaa, linnut laulavat, enkä edes usein muista, että toisenlaisetkin kielet laulavat jatkuvia valheitaan, panettelujaan ja arvostelujaan.
Enhän minä kuule niitä, sillä olen sulkenut korvani ja koko elämäni heidän "pahuuspiirinsä" ulkopuolelle.

Hyviä, rehtejä ja lämminsydämisiä ihmisiä on kuitenkin vielä olemassa, ja panostakaamme heihin!
On turha toivoakaan, että täysin kieroutunut ihminen voi muuttua, sillä psyykkinen häiriintyneisyys ei ole edes ihmisen omaa syytä....hän vain on sellainen, mutta myötätuntoa tunnen sitä kohtaan jonka täytyy pakosta olla kanssakäymisessä ja syystä tai toiseta tekemisissä luonnehäiriöisen kanssa.

Mitäpä välejä "katkomaan"?!
Senkun vain vetäytyy, ei ota yhteyttä ja kieltäytyy kutsuista, jos niitä tulee.

Pian sukukin unohtaa, jos ei joulukortteja lähettele, eikä koskaan kerro omia kuulumisia.
Aina voi kieltäytyä kutsuista, ja jos on pakko keksiä tekosyy, niin sitten keksitään.
Tuskinpa sukulaiset kovin tarkkaan ottavat selvää, onko esim. syyksi ilmoittamasi matka todella tehty.

Vuosien päästä voivat tilanteet olla uudet ja paluu sukuun on silloin mahdollinen, jos ei ole marssinut matkoihinsa ovwt paukkuen.

Loukkaannuin ja aika syvästi. Kyseessä ei ole omet tekemiseni, minä olen vain suuttunut ja harmistunut muiden tekemisiin. En ole varsinaisesti ja dramaattisesti laittanut välejä poikki, mutta asun jonkun verran kaukana ja vain lakkasin käymästä ja soittelemasta. Sieltä päin ei minulle soiteltu muutenkaan. pari vuotta on mennyt. Saa sitten nähdä, miten jatkossa. Minä en ole aiheuttanut tulehtuneita välejä ja mulla on niin paljon muutakin tekemistä, kuin toisten tekemisten selvittäminen. Minusta se pallo on siellä.

kun oltiin väleissä. Yhteen siskoon välit meni jo 20 vuotta sitten, en tiedä miksi, mutta jostain hän oli suuttunut. Äiti syytti välirikosta minua, vaikka en tiennyt mitä pahaa olin tehnyt. No se ja sama, ei ole ikävä ollut siskoa ja nyt tuntuu, että välit menee poikki loppuihinkin. Siihenkään en tiedä syytä, mutta mitäpä tuosta, helpommalla pääsee, kun eivät jatkuvasti lamppasse passattavana.
Kyllä ilman sukua voi elää. Turhaa ruveta riitelemään, antaa vain haaleta pikku hiljaa.

muutamille sukulaisille vuosia sitten. Yksi loukkasi minua, toinen vähätteli aikaansaannoksiani - paikallislehden sivuilla! Kun sitten käytännön syistä oli tarpeen ottaa yhteys ensimmäiseen, koko asia osoittautui väärinkäsitykseksi puolin ja toisin. Olemme kuitenkin hänen mielestään kasvaneet erilleen. Minulle hän on ihan sama pikkusisko kuin ennenkin, enkä nyt tunne muuta kuin katumusta siitä, että torjuin hänet selityksittä.

Laittamassa totaalisesti välit poikki sukulaisiin. Olo on aivan mahtava! SUOSITTELEN!

itken täällä ruudun toisella puolella. oikeasti. lupasin isovanhemmilleni etten katkaisi kehenkään sukuni ihmisiin välejä ennenkuin heistä aika jättää, mutta tänään ilmoitin heille, että olen pahoillani, rikon lupaukseni. kun he ensi viikkoon mennessä ovat muuttaneet palvelukotiin (minun järjestämänäni, kotona oli jo mahdottomat olot elää) niin katkaisen välit kaikkiin sukulaisiini. Olen lapsenlapsi. Heillä on 4 omaa lasta, yksi näistä siis äitini. Olen rikki, poikki, väsynyt. Tänään minut haukuttin, paneteltiin ja loukattiin niin verisesti, että enempää en jaksa. Olotila on raukea, tyhjä, ontto. Mutta kuitenkin, tästä ei voi kun ylöspäin nousta. Muutto toiseen kaupunkiin tulevaisuudessa, kun heistä on aika jättänyt. Silloin olen lopullisesti vapaa.

Mun äitini loukkaa jatkuvasti mun kunniaa ja minun isäni pitää mua leikkikalunaan. En kestä enää ja haluan laittaa välit poikki. Ja pysyvästi. Olen paljon viisaampi ja koulutetumpi,kuin he, enkä enää suvaitse tätä. He luulevat omistavansa minut ja pystyvänsä tekemään minulle mitä huvittaa. Jopa jotain sellaista, mikä johtaa kuolemaan. Ajatelkaa, mitään hyvää en pysty heistä uskomaan. Toivon, että heidän kuolemansa jälkeen voin olla vapaa.

poikki on välit siskoksiin, tahtomattani. olisin mielelläni selvittänyt asiat niin kuin aikuiset ihmiset mutta siihen he eivät pysty, valitettavasti. on ikävää kun näin käy ja omalta kohdaltani en varmaan koskaan pääse täysin eroon siskoksistani, asumme samassa kaupungissa ja silloin tällöin tulemme vastakkain. mutta nyt minua ei ainakaan voida loukata enään, sillä enhän usko että aikuista ihmistä voi muuttaa jos hänellä itsellä ei ole sitä halua.

En väölejä ole koskaan poiki laittanut muutta siskon ja velejn kanssa en pahemmin ole missään tkemisisä kun asuvat missä asuvat. Sisikoani näin parisuotta sitten ýli 20 v tauon jälkeen kun hain äitiäni lentokentältä ja näin kun joku nainen tuli hopöttämään ja kun aktsoin vähän tarkemmin niin siskohan se siinä mutta kun asuu lapissa niin ei ole kylässä käyty kun ei ole kutsunut. Ollan sisarusten kanssa vähän eri aaltopituudella että silleen.

Sitten kun olen saanut perheeni talouden tuhonneen perinnönjaon selvitettyä en halua enkä nähdä veljeäni enää koskaan. Veljeni takia puolitoista vuotta vetkutettiin perinnönjakoa, ennenkuin viranomilta sain apua. Isäni omaisuudesta on 15 000 euroa palanut veljeni takia erilaisiin kuolinpesän turhiin kuluhin.

kylä olen

Monethan meistä on aivopesty ajattelemaan, että perhe on tärkein ja rakkain. Todellisuudessa lähimpien teot voivat olla kaikkein karmeimpia ja sairaimpia, mutta sitä ei vain halua uskoa eikä nähdä.

Jos sukulointi tuntuu pakolta ja vastenmieliseltä, kannattaa miettiä, miksi näin on.
Siihen on syy, minullakin oli. Vapautin itseni pakko- ja velvollisuussukulaisista ja suosittelen samaa muillekin.

Opetelkaa puhumaan. Sanokaa mikä tuntuu pahalta, älkää paetko.

tällainen vaihtoehto on juuri nyt harkinnassa, oman isäni ja hänen (uus)perheensä kanssa. 10 vuotta ollaan otateltu, koen hänen hylänneen minut ja antavansa kaiken uudelle perheelleen. Entiselle isän tytölle todella kova paikka. tähän asti olen taistellut ja uskotellut itselleni, että tilanne tulee muuttumaan. Viimeisen puolen ajan olen harkinnut välien katkaisemista, nyt viimeisin riita antoi sille aika sysäyksen eteenpäin.

Hurjaltahan se vain tuntuu, olen erittäin perhe- ja sukurakas ihminen, ja olen hyvin läheisissä väleissä perheeni kanssa muuten.

Kyllä olen, ja päätös pitää! Molempiin vanhempiin on välit poikki. Isään jo 8 vuotta ja äitiin 5 vuotta. Ei ole kaduttanut päivääkään, ja on sen jälkeen ollut parempi olla.
Kukaan ei arvostele valintoja, loukkaa tai leiki marttyyria.

jokusen kerran molemmat ovat yrittäneet ottaa yhteyttä sillä vanhalla tyylillä, haukkumista, panettelua, arvostelua ja vähättelyä ja oman itsensä asettamista marttyyrin alustalle. Siinä vaiheessa kun aikanaan tajusin ettei mun tartte koko ajan pyydellä anteeksi, ottaa jatkuvaa arvostelua vastaan eikä tuntea enää YHTÄÄN huonoa omaatuntoa aloin voida paremmin ja elää. Nyt tollaset reilu puoli vuotta sitten molemmat omalla tahollaan ilmoittivat että pistävät välinsä poikki minuun lopullisesti, on mieleni helpottunut vielä enemmän. Mielenkiintoista asiassa on se että itse katkaisin välit vuosia sitten. Josko nyt oma miehenikin saisi olla rauhassa tuolta terrorisoimiselta!!!

Jos sua ap epäilyttää, niin ei kannata laittaa välejä poikki, vaan pysy hiljaa, älä vastaa yhteydenottoihin, kuullostele rauhassa. Niitä välejä on vaikeampi paikata kun pistää poikki! Koska jos välit poikki laitat, niin ole siitä silloin ehdottoman varma!

minäkin olen yrittänyt pitää yhteyttä, mutta kun ei kukaan reagoi enää, antaa olla, empä vastaa enää minäkään, se siitä..

paljon on tullut viestejä sen jälkeen kun oman kommentin olen kirjoittanut. eli jatkoa, äidistäni/sisaruksistani ei ole tuon jälkeen onneksi kuulunut mitään eikä ole kehenkään muuhun sukulaiseen tullut vahingossakaan törmättyä. olen aika hyvin päässyt toipumisprosessissani yli, mutta eilen tuli taas takapakkia. äitini laittoi illalla viestiä: "Surullisinta on että minä ja sisaresi rakastamme sinua, etkä edes näe sitä". Hetkeksi murruin asiasta, tunsin huonoa omaatuntoa mutta sitten palasin takaisin maan pinnalle. Kuinka/milloin he ovat minua rakastaneet? silloin kun olen kuskannut heitä heidän menojensa/ryyppyreissujensa kustannuksella? silloin kun olen lainannut heille rahaa enkä ole koskaan suuria summia saanut takaisin? silloin kun siskoni väitti minun varastaneen hänen mekkonsa ja meinasi tulla väkisin asuntooni (kävi ilmi että oli jättänyt mekkonsa ystävänsä luo enkä ollut mekkoa edes ikinä nähnyt) Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Ilm. he olettavat että minä olen koko tämän sopan aloittanut. Kyllä, se on ihan totta, niin olenkin, mutta koskaan en olisi tätä aloittanut jos en olisi alkanut kunnioittaa itseäni.... Suosittelen jokaiselle kirjoja Sandy Hotchkiss: Miksi aina sinä?Narsismin seitsemän syntiä sekä toinen mahtava kirja Karyl Mcbride: enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä

Kieroillaan selän takana. Sitä ajatusta täällä hokee useampi. Onkohan se aina ihan noin? Meillä ihmisillä on mahtava kyky kuvitella asiat ihan toisiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat.
On myös tosi loukkaavaa, että syytetään syyttä suotta kieroilusta ja seläntakana puhumisesta, kiusaamisesta ja muusta. Ja se mistä muita syytetään siihen itsekin jossain määrin syyllistytään. Vai miten sitä ollaan niin hyvin selvillä muiden ihmisten asioista?

Olen laittanut jo kolme vuotta sitten, mutta en oikein tiedä, oliko se hyvä ratkaisu. Nyt tuntuu ihan siltä kuin olisin yksin koko maailmankaikkeudessa.

Tässkin ketjussa tulee tuo sana, että suku on vähätellyt ja siitä sitten on loukkaannuttu.

ensin pitäisi ymmärtää, mitä tuo vähättely on ja miten koskee itseä. en kyllä ymmärrä sitäkään, että jatkuvasti täytyy imarrella ja kehua, jokaisen itse pitää tietää oma arvonsa, ei sitä suku tee.
Olet yksi jäsen suvussa ja suku ei elämä ilman titteleitä ja arvomerkkejä, sukulaiset eivät tarvitse toisiaan kummarrella.

Riidat suvun kanssa ovat tai jonkun suvun jäsen kanssa ovat täysin turhia, sillä koskaan ei pidä pitää kilpailua yllä siitä, kuka on komein, kaunein ja lukenein. Jokaiselle pitää olla ystävällinen ilman mitään arvoja.

toivon teidän nuorten ihmisten olevan enemmään kiinnostuneita suvuistanne ja kuuntelevan vanhempien ihmisten tarinoita, sillä ne ovat tarinoita ei juoruja, kuten eräs minä anoppinsa hautajaisissa puheessa sanoi tämän olleen.
Anoppi oli kiinnostunut suvun elämästä, ei hän pahaa kenellekään tahtonut ja näin pystyi kertomaan suvun nuoremmille jäsneille entisen ajan menoa suvussa.

ollaanko me tultu niin nirrpanokiksi, että ei kestetä minkäänlaista puhetta, ja samalla odotetaan aina vain kehumista , ei sekään ole oikein.

Isovanhemmuus on lapsenlapsille korvaamattoman tärkeää.
Vanhemmat tekevät suurta vääryyttä molemmille, jos katkaisevat välit.
Hyi, hyi.
Entäs kun itse olet isovanhempi.
Tyhmä olet ja ylpeä. Häpeä.

Isäni on merkityksetön, äitini on tuhlaava onneton ämmä. veljeni on täysi nolla ja yhteiskunnan elätti.Ainoa asia mitä toivon,on isäni kuolema, hänellä saattaa olla perintöä.

jatkoa pitkästä aikaa... sukulaiseni saivat revittyä isoäitini takaisin kotiinsa passamaan miestään ja sukulaisiani, kaatunut nyt muutamaan otteeseen mutta edelleen kuulema pärjää ihan hyvin kotona, kuulema olen vain lietsonut hänen vanhuuttaan ja vaivojaan. äitini on tullut koti-oveni taakseni koputtamaan sekä ahdistellut naapureitani vaatien saada tietää uuden salaisen puhelinnumeroni sekä missä olen töissä/missä liikun. käyttää viimeisiä "narsisminkaltaista" keinoaan eli vetoaa tällä hetkellä sydänoireisiin mitä kuulema hänelle aiheutan (sain kuulla siis tämän naapureideni kautta), kuitenkin on kykenevä lentämään lappiin hiihtämään sekä bailaamaan joka viikonloppu. ...................... olen niin paljon onnellisempi kun olen päässyt vihdoin eroon heistä kaikista, mutta sitten vasta olen kuin taivaan lintu kun pääsen eroon tästä kaupungista eivätkä he saa tietää uutta osoitettani.

Pistin välit poikki omiin vanhempiini 6 vuotta sitten ja samalla sisaruksiini. Olin pitkään tekemisissä suvun kanssa, kunnes huomasin, että käytös aika pitkälti samanlaista. Olit miten auttavainen, kiltti ja ymmärtäväinen tahansa, jossain vaiheessa tuli aina joku sanomaan, miten pitää olla, mitä saa tehdä ja mitä EI!

Sain tarpeekseni. Olen nyt 46v. ja otan yhteyttä harvakseltaan vielä sukulaisiin (joihinkin). Jännää, että lopulta, kun tajusivat, että minua ei enää pompotella, suurin osa ei ole ollenkaan yhteyksissä. Minä katsoin, etten ole velvollinen käymään vanhoja ilkeitä sukulaisia katsomassa sairaalassa, enkä missään muuallakaan!

Eiväthän hekään ota minuun yhteyttä, kuin ainoastaan, kun ovat jotain VAILLA...

Olen katkaissut sisaruksiini välit. Tuleva perintö sekoittanut heidän päät jo kauan sitten? Seitsemän vuotta mennyt, enkä kadu. Heille raha tärkeämpää kun perheen ihmissuhteet.

En ole varsinaisesta katkaissut välejäni kehenkään sukulaiseen, olen vain etääntynyt. Ja mitä kauemmaksi olen henkisesti ja fyysisesti päässyt, sitä vähemmän on tarvetta pitää mitään yhteyttä. Kun koko suku on vähintään 700 km:n päässä, eipä juuri tule vierailtua. Kiintoisaa kyllä se, että toiset suku- ja perhekeskeisemmät ihmiset kyylä käyvät saman matkan useampankin kerran vuodessa.

Veljissäni ja heidän perheissään ei ole mitään "vikaa", meillä vain ikäeroa sen verran, ettei juuri mitään yhteistä. Muu suku on aika laaja, mutta teini-iässä kilpailuasetelmat koulu yms. menestyksestä saman ikäisten serkkujen kesken myrkyttivät välit, enkä sen jälkeen ole ollut missään tekemisissä. Eräs supersosiaalinen serkkuni on välillä yrittänyt esim. FB:ssä lähestyä, mutta olen ollut hyvin niukkasanainen.

Vanhempieni kanssa olen myös hyvin etäinen. Minun on vaikeaa yksilöidä mitään heidän "tekojaan", mutta heidän kohtaamisensa ahdistaa. Äitini yleensä soittaa kerran kahdessa kuussa ja puhumme säästä. Äitini on nähnyt 2.5 vuotiaan tyttäremme kaksi kertaa ja isäni kerran.

En vain halua olla yhteydssä. Minua ahdistaa mahdolliset kohtaamiset todella paljon, mutta suoraa syytä on vaikea yksilöidä. Tuntuu, että muiden kirjottaneiden kauheiden kokemusten jälkeen minulla ei pitäisi olla mitään syytä itsellä olla etäinen lapsuudenperheeseeni ja sukulaisiini, mutta en todellakaan heidän seuraansa kaipaa. En ole tietääkseni mitään menettänytkään.

olen ja olen ylpeä etten jäänyt paskasankoksi. Näin on paras.

Jaa-a. Mitähän tähän vastaisi. On yritetty olla tekemisissä yhteisöpalveluiden välityksellä, kun ei olla moneen vuoteen nähty. Yritin olla yhteydessä serkkuihini, mutta nämä iskivät hylätyn oloiseen profiiliini ja valittivat etten koskaan tee siellä mitään. Serkkuni poisti tämän takia minut sieltä. Olen yrittänyt kysellä serkultani kuulumisia, lähettää onnitteluja syntymäpäivänä. Vastausta kuulumiskyselyihin ei ole kuulunut. Ymmärrän, että ovat kiinnostuneita mitä minulla kuuluu, mutta mikseivät voineet vastata mitään kuulumiskyselyihin kun kerran itsekin jotain viestiin laitoin. Ehkä parempi etten vaivaa asialla päätäni enää ollenkaan. Tällä hetkellä on kova kilpailuasetelma yhden kanssa. Mieli tekisi katkaista kokonaan välit.

Pakko!

Jos ei halua sairastua henkisesti tuosta erittäin sulkeutuneesta ja sairaasta yhteisöstä. Saan henkisiä ja fyysisiä oireita, jos edes kuulen pahimmista jotakin. Tunnekylmiä pazkoja!

Kyllä! Elämä helpottui. Vika oli aina minussa. Nyt elämä ongelmatonta kaikilla.

Kumpikaan sisaruksistani ei saanut kutsua lasten nimiäisiin. En kadu. Olisi pitänyt tehdä tuo ratkaisu jo paljon aikaisemmin.

Kiintoisa ketju. Mikä on ikävintä lajia välien poikki laittamiseksi, liittyy oikeuksien polkemiseen, yleensä.
Suvussa joku yksi, tai kaksi katsotaan niin "vieraiksi" että ovatkin käenpoikasia tavallaan.
Suora seuraus on, että esim. kuolinpesissä on näitä suosikki-ihmisiä. Joiden ois ensin viisain hankkia omilla varoillaan itsensä pesänosakkaiksi asti.
Esimerkiksi noin.

Surullista kun vainajan lailliset perilliset joutuvat sitten katkomaan sukuun välejään, etteivät "häiritse" sähläämistä. Perunkirjoituksista lähtien asioissa on mukana ei-perillisiä.
Pesin käteni... Lupasin että en, on sana, jota käytän. Ja jätän antamatta nimeni mihinkään. onhan sekin tapa ilmaista oma kanta... eri asia kokonaan, testamentit sun muut... Olematon paperi, jolle löytyy jo sille- eri tahoja ottamaan.

Itse muistaa isänsä ihmisenä. On itsessä hiukka samaa. Joka vihaa riitaa, kähmintää... Eikö ihmiset vois tunnustaa toisenkin oikeuden omaansa?

En ole laittanut välejä poikki kenenkään kanssa, mutta en ole kovin sukurakaskaan. En ehkä ihmisrakaskaan...

Omassa elämässä on vaan ollut niin paljon kestämistä ja tekemistä, että en jaksaisi millään seurata ja kuunnella toisten asioita. Olen ihan onnellinen siitä, että heillä menee hyvin, mutta en jaksaisi olla joka tapahtumassa mukana. Aina on joku valmistumassa johonkin ja joku tekemässä jotain, mihin pitäisi ottaa kantaa ja olla mukana. On häitä ja ristiäisiä ja syntymäpäiviä ja vaikka mitä ja kaikkia pitäisi muistaa ja olla innostunut. Veljen perhe on ravi-ihmisiä ja ihan vihaisia minulle, kun en koko ajan seuraa, miten heidän hevosensa juoksee ja mitä palkintoja on saanut. Niistä he vaan puhuvat koko ajan, kuka jaksaa? Minun asiat ei suuremmin kiinnosta ketään, mutta en niillä voi heitä rasittaakaan, koska ne on niin henkilökohtaisia. Minun pitäisi kuitenkin olla aina paikalla joka paikassa.

Äitini on hirveän takertuva, mikä on kamalaa. Se ahdisti minua jo lapsena ja nuorena. Hän naputti minulle aina, että minua koulutetaan sen takia, että sitten hoidan ja autan häntä vanhana ja otan hänet luokseni asumaan. Se "kouluttaminen" oli lukion käyminen, lopun koulutuksen olen kyllä hoitanut ihan itse. Mutta äidin asenne on edelleen se, että minä olen se hänen hoitajansa ja tukensa hänen elämänsä loppuun asti. Kun olen sanonut hänelle, että en todellakaan ota häntä luokseni asumaan sitten, kun hän ei enää pysty asumaan yksin, vaan hän menee sitten johonkin palvelutaloon tai vastaavaan, olen saanut ikuisen leiman, miten olen sydämetön ja ilkeä. Kukaan muukaan meistä ei voisi ottaa äitiä luokseen ihan siitäkin syystä, että häntä ei kertakaikkiaan kestä täysipäiväisesti, mutta minä olen se, joka tästä saan syyllisyydet päälleni. Tämä on jotenkin niin kestämätöntä. Käyn äidin luona paljon, mutta olen usein hyvin rasittunut sen jälkeen. Jotenkin minun päälläni on vain tämä velvollisuuden leima, jota ei ole muilla.

Joskus sitä ajattelee, että olisi paljon parempi, kun ei olisi ketään sukulaisia, niin saisi keskittyä vain omiin asioihin. Itsekästähän se tietysti on, mutta en usko, että olen ainoa. Ja on sitten vielä nuo puolisonkin sukulaiset, jotka nekin ovat aika sukurakkaita ja usein pyytelemässä milloin mihinkin. Mutta esim. toisten kesämökit ei kiinnostaisi minua yhtään. Silti on vietettävä joka kesä vähintään yksi viikonloppu jonkun kesämökillä. Minä tunnen itseni siellä aina vieraaksi ja toivoisin olevani omassa kodissani.

Mutta en nyt sentään keneenkään välejä ole katkaissut, en vaan ole kauhean sosiaalinen. Ja minulla on paljon huolia elämässäni, yritän selvitä niistä parhaani mukaan. Niitä en voi sukulaisteni kanssa jakaa, he eivät ymmärtäisi minua mitenkään, tiedän sen.

Narsistiperhe vaihtaa uuteen perheeseen. Näin kävi meillä, joten yhteydenotto loppui. Eikä ole edes uusioperhe, vaan kumminkaiman perhe.

Voi hyvänen aika! Kautta maailman on ollut suomessa ainakin sukuja/sukulaisia ,joiden kanssa ei olla tekemisissä ,kuin hyvin vähän.Aikoinaan ihmiset kävi kylän voimalla häissä ja hautajaisissa.Onneksi ne nykyisin saa pitää vain kutsutuille.
Ei suvun kanssa tarvitse olla tekemisissä yhtään enempää,kuin muidenkaan ihmisten kanssa.Ollaan tekemisissä vain niiden ihmisten kanssa,joiden seurassa on hyvä olla ja tulee halu tavata taas uudelleen.
Välit voi panna poikki ,joskin se edellyttää sopivaa hienotunteisuutta ja yhteenpelaamista puolisoiden kesken.Se ei sit aina olekkaan yksinkertaista.

Kun on tarpeeksi haavoittuvainen niin sellaista ihmistä on helppo alistaa monin tavoin. Mutta sitä ei ihminen kestä loputtomiin, tulee raja vastaan.
Mutta jos on usko johonkin suurempaan, niin silloin ihminen ei koskaan jää yksin.

No, ei tarvi tehdä mitään. Suku on päättänyt tietävänsä mitä mieltä olen asioista jne
Jokin aika minut kutsuttiin tätini hautajaisiin. Sisarukseni menivät ja sanoivat etten halunnut tulla. Pari kuukautta myöhemmin kuulin sitten tätini kuolemasta eräältä kaukaisemmalta serkulta.

Ne juuret on omia muistoja ja ajatuksia eikä sukulaisia, joten ei juuret mihinkään katoa, vaikka päättää olla sukulaisista erossa. Monesti päinvastoin, jos siellä juurissa on ongelmien syyt. Vasta sitten kun pääsee jaloilleen tajuaa, miten vinksahtaneesti on lapsena kohdeltu. Enää aikuisena ei ole pakko elää siinä samassa syntipukin tms roolissa enää, vaan voi ymmärtää saaneensa päälleen muiden pahan olon, johon ei ole osaa eikä arpaa.

Olen. Ainoa virhe mitä olen tehnyt on ollut se, etten pistänyt välejä poikki jo 20 v sitten. Hyvin oon pärjännyt.

Suvun musta lammas, palvelija ja nykkeilysäkki päätti 30v. katkaista napanuoran. Henkistä alistamista, palvelijana käyttöä, syyllistämistä piian rooliin ja toistuvaa tunteiden ja terveyden heitteillejättöä. Väkivaltaa ja uhkailua. Tajusin vihdoin että huolimatta siitä kuinka kiltti nuori nainen olin niin sillä ei ollut mitään merkitystä. Haukkuja vain satelee kaikesta mitä teet. Jouduttuani ahdistelluksi ja kiusatuksi haukuttiin, että ei pidä olla liian helppo. Se oli viimeinen pisara. En kadu hetkeäkään. Olen vihdoin vapaa näiden sadistien vallasta. Voin hengittää rauhassa ja elää miten itse haluan. Mikään satunnainen synttäriraha tai almu ei ole sen arvoista että ottaisin enää yhteyttä.

Ei kannata laittaa lopullisesti välejä poikki, mutta ei kai sitä tarvitse olla tekemisissäkään. Itse pidän omiin sukulaisiin välillä yhteyttä, mutta mitään pakkoa en tunne, olenhan jo aikuinen perheellinen ihminen. Mieheni sukulaiset ovat erittäin mukavia kun pysyvät poissa:::)))

Mitä ihmeen nirppanokkia täällä on, kaikki asiat ovat muiden syytä, eikö kenellekään tule mieleen oma osuus asioihin. On todella huolestuttavaa jos kaikissa muissa on ongelmia mutta itse olen virheetön. On helppo paeta ja työntää pää pensaaseen kun ei itse kykene selvittämään sotkujaan.

kaikki muut ymmärrän mutta en haudanryöstöä ENKÄ EPÄOIKEUDENMUKAISUUTTA ! kun niiden voimien alle joutuu häviä sukurakkaus aika pian !

Vaikka raamattu käskee ,että " sovi ensin riitasi sukusi kanssa ja tule vasta sen jälkeen luokseni anomaan mitä ikinä haluat "

Jos sukulaisissa sattuu olemaan narsisti, niin välit poikki niin pian kuin mahdollista. Liian kuluttavaa touhua pelata narskujen kanssa, ajan haaskausta. Jos sukulaisilta ovat vain aina vailla jotain, ja palaute pelkkä vittuilua, niin miksi haaskata energiaa moisiin ihmisiin.

Mieheni puolen sukulaisiin tekisi mieli laittaa välit poikki, ovat minua kohtaan niin ilkeitä ja katselevat vaan nenän vartta pitkin. En tiedä mistä johtuu, mutta omien sukulaisteni kanssa välit ovat ihan ok, mutta tosiaan miehen puolelta tulee aina kuraa silmille, välillä itken ja tekisi mieli ottaa ero, että pääsisin eroon noista sukulaisista.

Vihaan toista velivainaan tyttöä niin kauan kuin molemmat meistä elävät. Hän on Jumalan ja yleisen syyttäjän risteytys, joka syytti minua ja tuomitsi minut joku vuosi sitten suunnilleen kaikesta muusta paitsi Kyllikki Saaren murhasta. Jotkut mielisairaat kuvittelevat olevansa Jumalasta seuraavia. Siinä on vain se ero, että hän tietää olevansa Jumalasta seuraava ylöspäin (suuruudenhullu lääkäri). Olen kaksi kertaa onnistunut kieltämään sukulaisuuteni häneen. Jos joku vielä kysyy, se on kolmas kerta niin kuin Pietarilla. Sitten toivottavasti vapaudun tästä sukulaisuudesta.

Ihan turhaan syyllistää muita, todellisuudessa perhe on paras. Ja ainoa joka sinua oikeasti rakastaa, teitpä mitä tahansa typerää uskossasi jonkun perheen ulkopuolisen psykopaatin teorioita. Jotkut fariseukset ovat lukeneet jokusen toisen ihmisen kirjoittaman psykiatrian opuksen ja hullu luulee saanensa jonkun oikeutuksen narsistisesti vaatia muita uskomaan toisten teorioihin. Nää neuvojat eivät itse kohtaa niitä tekoja joita aiheuttavat itselleen tuntemattomille ihmisille ja itse aina jättävät mieluummin uhrinsa, kuin kohtaisivat sen mitä ovat omilla teoillaan aiheuttaneet heille.

Perhe antaa usein anteeksi, vaikka tekisit harkitsemattomia tekoja, se voi joskus tuntua pimeältä puuhalta, ja se oikea totuus ei näy aina itselle selkeästi. Kesti pitkään tajuta, että äitini ei muuta hokenutkaan, kuin sitä kuinka ylpeä lapsestaan oli. Se jotenkin hautautui sen muun harhautuksen alle.

Sisarpuoleni jonka kanssa oltiin pitkään epäselvyyksien vuoksi erossa on tällä hetkellä ainoa jonka kanssa voimme yhdessä jotain aitoa kokea, voimme harjoitella omia rajojamme, opetella löytämään sen mitä haluamme oikeasti olla. Ratkaisumme voi olla erinlaisia, silti kunnioitamme toistemme ratkaisuja ja ihailemme niitä. Jos toinen sanoo jotain mitä emme hyväksy, niin se ei haittaa, koska meillä on omat valintamme. Joskus riittää vain että se toinen kuuntelee ja itse piirrämme omaa ratkaisua eteen päin. Sisareni alkoholi ongelma on lieventynyt, voimme jutella sen syistä ja hänen halusta siitä pois, silti vain hän tekee päätöksen mihin suuntaan haluaa.

Vaikka emme paljoa olleet tekemisissä aiemmin, niin nyt tuntuu, että meillä on näkymätön yhteisyys, se mitä toinen ei huomaa sen sanoo toinen ääneen. On aika kiva yrittää korjata asioita kun oomme vielä elossa. Paljon tuli aikoinaan mokattua ymmärtämättömyyksissä. Rakastan täysillä tätä ihmistä. Ylpeydellä siitäkin, kun emme edes alkaneet jauhamaan menneitä, vaan aloitimme alusta. Ei voisi enää muistaa mikä kaikki johti mistä ja mihin. Vähän sivuamme kyllä jos sitä tarvitaan nykyisyydessä.

Nykyisyydessä ehkä tärkein projektimme on oppia elämään sellaisina kun oikeasti olemme. Korjata sisareni välejä lapsiinsa, koska nekin ovat olleet väärin käsityksiä. Paljoa emme ole edenneet, mutta kukaan muu ei rakasta lastaan enempää, kuin äiti. Väärin ymmärrettykin. Meillä on loppu elämä aikaa kerätä perhettä yhteen. Suunnitelmamme lyö välillä ylitse, välillä ne on hurjia, mut vielä vain suunnitelmia ja pää pointti kuitenkin on, ettei mitään tehdä kenenkään tietämättä. Haluaisin vain kertoa hänen tyttärilleen, kuinka paljon äitinsä heistä välittää. Ja että todellisuudessa he tarvitsevat äitinsä tukea, kun elämä heitä potkii. Se välittäminen pitää vain osata lukea rivien välistä.

Opetelkaa kuuntelemaan toisianne. Ei se aina helppoa oo mutta älyttömän palkitsevaa. Ihmisiä jättämällä, jää jotain itsellä löytämättä. Se on aina itse joka siinä saa nenuunsa. Vaikka muuta väittäisi. Ja onnea jos alat yrittämään.

Olen luonteeltani erilainen kuin muut perheeni jäsenet. Meillä ei vain kommunikaatio toimi alkuunkaan. He elävät ennakkoluulojensa ja oletustensa luomassa kuplassa (koskien minua). Vanhempani aloittivat tämän ja se on jatkunut jo kolmanteen polveen, esim.sisarusteni lapsiin. Olen tekemisissä vain jos on ehdoton pakko. Se ei estä heitä kuitenkaan keksimästä minusta juttuja "sellainenhan se XXX on".
Psykologi sanoi että on niin surullista että perheenjäsenet eivät tule toimeen. Vastasin että ei ole! Minulle on ihan hyvä kun vain saisin elää omaa elämääni ilman heidän tuottamaa rasitusta. Mikähän siinä on niin vaikeaa ymmärtää.
Sukulaiset : Haistakaa naaraskoiran sukupuolielin!

Häpeällistä hylätä verisukulaisensa ilman selitystä. Murhamiehetkin saavat puolustautua demokratiassa, mutta oman perheen jäsenelle ei suoda edes tätä oikeutta, puolustautumista. Uskon, että välit katkaistaan usein puolison manipuloinnin vuoksi. Siihen sokaistuu, eikä ymmärrä enää mitä itse ajattelee.

Olen katkaissut välit minun vanhempiini, toiseen pappaan ja serkkuihin tms. Läheisiä sukulaisiani ovat toinen sisareni, mummoni ja pappani. Mummo ja pappa ovat siis eri puolilta eli eivät ole yhdessä vaan mummoni on eronnut papasta, johon minulla on välit poikki ja toinen mummoni on kuollut. Syy tälle on todella kieroutunut, toxinen, seksistinen, rasistinen ja väkivaltainen olemus, jonka takia on mahdotonta elää sovussa tai olla yhteydessä heidän kanssaan. Aina kun ajattelen heitä minulle tulee mieleen mielikuva sairaasta tai sairaudesta, mutta tämä ei koske serkkujani. He ovat vain niin paljon kontaktissa vanhempiini, jonka takia en tykkää olla heidän lähistöllään. Haaveilen täyteläisestä luottavaisesta ja rakastavaisesta perheestä, mutta tiedän ettei vika ole minussa ja ettei heitä voi muuttaa. En edes kykene ajatukseen heidän olevan ideaalinen perhe. Eikä kyse ole edes täydellisyyden etsimisestä, vaan enemmänkin turvan ja rauhan. Välillä sattuu huomata kuinka paljon ympärilläni on ihmisiä, joilla on niin hyvät välit sukuun/perheeseen. Olen kuitenkin kiitollinen miniperheestäni.

Joskus täytyy todellakin tehdä niin. Välit poikki, kun niin toinen ihminen haluaa. Tietyt ihmiset eivät koskaan opi näkemään hyvää kuin itsessään ja tekee pahoja asioita monelle ihmiselle ympärillä ja loukkaukset päälle useille ihmisille, niin silloin luultavasti välit menee poikki pakostakin. Joku raja se on ihmisillä.

Kyllä on. Päästäkseen aivopesusta joka soti omaa sydäntä vastaan. Väkivalta,oli se henkistä tai fyysistä ei ole oikein. Minun tapauksessa molempia. Olen asioista väleissä mutta en kyläile enkä muuten yhteyttä pidä. Vastaan kyllä jos yhteyttä otetaan. Ovat sisaret henk.koht sanoneet,että rohkea olin kun uskalsin lähteä. Kaikilla ei ole voimia ja rohkeutta irtaantua suvusta,kaikkeen opetetusta ja oman sydämmen kuuntelemista,vaan mieluummin se tukahdutetaan ja mennään massan mukana. Ymmärrän tämän. En vaan itse kuulu heihin. 💎

VÄLILLÄ TÄÄ PYÖRII MIELESSÄ SITTEN SE ASIA UNOHTUU..

Lihaosastolle.

Joo sillon ku olin 16 ja sain sellasen ihmeen paniikin ni sit ku sanoin vaa äitilleni et nyt turpakii ni ei uskonut joten sanoin et lähen ny johonki täält ja se meni soittaa 112 ja sit oltiiki seuraavana päivänä jossai sosiaali paskassa missä mun henkilökohtaisiin asioihin puututtiin todella ahdistavasti sit sen jälkee sain äitini kanssa hommattua kämpän ja sen ajan esitin vain että hänestä välittäisin tästä on vuosi aikaa ja kyllä mä vieläki mun äitiä ja iskää vihaan niin että rukoilen välillä että joku onnettomuus niille molemmille kävis!

Olen kyllä

Jos ei tulla toimeen, niin hyvänpäivän tuttavuus on ihan paikallaan säilyttää. Eivät sukulaiset aina ole kaiken aikaa toistensa kanssa tekemisissä. Itse voi huomata, että on ainoa, joka pitää yhteyttä, soittelee kuulumisia. Jos lakkaa soittamasta, häviää yhteys, koska sieltä päin ei osata numeroa näpytellä.
Muistan omalta kohdaltani, että sukulaiseni huudahti joka puhelun aluksi: "Ai, sinustakin vielä kuulee. Luulin jo, että olet kuollut, kun et soittele." En oikein viitsi enää.
Joskus moikkaan tekstiviestillä ja kysyn, mitä kuluu. Sen voin tehdä, koska joskus kuitenkin joudumme samoihin tapaamisiin, ikäsukulaisen hautajaisiin tms. ja on hyvä olla jonkinmoisissa puheväleissä.

Parasta pysyä erossa ikävästä sukulaisesta, joka arvostelee negatiivisesti kaikkea. Käytös on sikamaista ollut.

Dementin äitini vuoksi (en saa hoitokotiin) on ollut pakko olla jossain yhteyksissä joihinkin hänen puolen sukulaisiin vaikka sieltä ei usein tule kuin paskaa ja ymmärtämättömyyttä. Tai sitten monet ovat vain yksinkertaisia moukkia. Nyt sitten vielä kirsikkana kakkuun keksi suvusta erkaantunut (joutui lapsena lastenkotiin juopolta äidiltään) lähteä yllättäen tekemään sukututkimusta ja järjestämään suurtapaamista koko suvulle. Kehitellyt ilmeisesti vuosikymmenien aikana kivan vaaleanpunaisen kuplan jonka sisään sijoittanut sukulaiset olettaen näiden olevan yhtenäistä vielä vaaleanpunaisempaa unelmahöttölaumaa. Nyt pommittaa tekstiviesteillä dementtiä äitiäni kysellen yhteystietojani vaikka äiti ei edes tajua kuka hän on. Blokkasin ko.ihmisen äidin puhelimesta. Että mitähän tästä nyt pitäisi ajatella. Jos dementti äitini ei olisi elossa, en pitäisi yhteyttä koko sukuunsa. Niin palkitsevaa se ei sentään ole.

Olen pistänyt 30v sitten välit poikki sukulaisiini. Äitiini pidin yhteyttä hänen kuolemaansa saakka, senkin velvollisuudesta.

Nuoremmat sisarukseni yrittivät muutama vuosi sitten tehdä vanhalle äidilleni ruman tempun: pakottaa hänet ostamaan puolet nykyistä pienemmän asunnon (tarkoituksena kai erottaa äiti minusta, asumme yhdessä) paikasta jossa hän ei halunnut asua. Saivat yrityksensä jotenkin viedyksi niin pitkälle että pankissa olisi odottanut valmis kauppakirja äidin allekirjoitusta (väärensivät siis ilmeisesti valtakirjan...). Äiti tästä pahoitti mielensä niin ettei halunnut olla enää tekemisissä hanketta johtaneen sisareni kanssa. Vuoden verran saimme olla rauhassa, sitten seurasi kosto: äidistä tehtiin kaupungin sosiaalitoimeen perättömiä huoli-ilmoituksia joissa esitettiin järjettömiä väitteitä tyyliin "ilmoittaja on huolissaan vanhuksen veden ja ravinnon saannista". Sosiaalityöntekijä kävi häiritsemässä kotirauhaamme - ja toteamassa väitteet perättömiksi. Mutta sattuipa äiti sitten joutumaan sairaalaan äkillisen kunnon romahtamisen takia jonka syyksi paljastui oireeton virtsatietulehdus, toipui parissa viikossa mutta eivät päästäneet kotiin vaan pitivät syytä kertomatta sairaalassa vielä kolme kuukautta. Syy selvisi sitten kun minulle soittivat samana päivänä huolestuneina isäni ja tätini kuultuaan että asuntohuijausyritystä johtanut sisareni oli jonkun sosiaalityöntekijän kanssa järjestämässä äitiäni laitokseen vastoin tämän tahtoa (eli vastoin lakia) ja sisareni aikoi hakea äidin edunvalvojaksi "koska oli huolissaan veljiensä perinnöstä", juoni siis vapaudenriistoa ryhtyäkseen veljineen jakamaan elossa olevan ihmisen "perintöä". Onnistuikin laitokseen passituksessa (valehtelemalla hakemuksessa, en tiedä tarkalleen mitä koska sitä ei suostuta näyttämään minulle, sisareni kun oli myös manipuloinut jonkun vaihtamaan itsensä äidin potilastietoihin lähimmäksi omaiseksi ja poistamaan minun nimeni) mutta edunvalvontahuijauksen onnistuin estämään tekemällä kilpailevan hakemuksen ja asian käsittely on yhä kesken (aikovat kai määrätä vieraan edunvalvojan "omaisten erimielisyyden" takia vaikka eihän tässä erimielisyydestä ole kysymys vaan rikosyrityksestä ja sen estämisestä). Äidin eläke ei riitä laitoksen maksuihin jotka ovat nyt alkaneet mennä ulosottoon. Sisarukseni tietävät tilanteen - eivätkä piittaa paskaakaan. Autan nyt äitiä hakemaan velkajärjestelyä ja olen etsimässä meille uutta asuntoa toiselta paikkakunnalta, taidan myös tehdä rikosilmoituksen sisarestani. Sen jälkeen ei toivottavasti tarvitse enää ikinä olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Paitsi että... nyt hän on iskemässä kyntensä isään: on jo ottanut tämän raha-asioiden hoidon haltuunsa. Taitaa olla minun vuoroni ryhtyä laatimaan huoli-ilmoituksia... ):

Mä ainakin katkaisen yksinkertaisen helposti välit ihan keneen tahansa joka luulee tietävänsä mikä mulle on parasta asia jota kukaan ei voi tietää toisen puolesta siksi taas korostuu se miksi lasta pitää kasvattaa ja opettaa jotta tämä tietää mikä on hänelle itselleen parhaaksi voidakseen osata elää itsenäistä elämää aikuistuttuaan

Mä viesteilen suvun kanssa,mut en näe livenä.

Ei ne jätä rauhaan vaikka kuinka käskee . Se vaatii täydellisen katoamisen jos meinaa päästä riippakivistä eroon jotka vainoavat sekä mitätöivät kaiken .

Livenä en näe sukua enää. Vastailen kyllä jos joku nakkaa viestiä. Antaa heidän möyhytä keskenään. Tiedän liikaa niiden kulissien takaisesta elämästä. Yhet esittää hienoa perhettä,vaikka mies häviää juomareissuille eikä maksa edes osuuttaan vuokrasta. Mummolta sitten vuokrattavaa,kun häätö jo lähellä.