Kadulla oli lähes hiljaista. Aurinko porotti jo hiukan himmenneenä puolipilviseltä taivaalta ja hiekka pöllysi tavalla, joka oli ominaista vain tietynlaiselle alkukesän ilmalle ja ainoastaan alkuillalle. Oli selvä sunnuntai, autojen ääniä ei kuulunut kuin harvassa ja silloin kuin kuuluikin, ne olivat pehmeitä ja yksinäisiä. Eivät niin kuin ruuhkaisina viikonpäivinä. Mustavalkoinen kissa tassutteli keskellä autotietä, kuin nuorallatanssija, valkoista katkoviivaa pitkin. Kaikki oli aivan kuin pysähtyneessä, mustavalkoisessa filmissä. Paitsi että nyt oltiin keksitty värit, ja niitä tosiaan käytettiinkin. Tämä oli niitä harvinaisia ja kauniita hetkiä kun kaupunki oli hiljaa, valmistautui käynnistelemään alkavaa viikkoa.
Miehellä ei oikeastaan ollut mikään kiire, mutta jostakin syystä hän käveli hyvin nopeasti, melkeinpä juoksi. Keltaisia taloja alkoi jo vilistä hänen ympärillään, ja mitä nopeammin ja pidemmälle lähiöviidakkoon hän käveli, sitä enemmän jäi aurinko niiden varjoon ja sitä viileämpi hänelle tuli. Hän alkoi jo harmittaa, että oli pitänyt niin kovaa kiirettä. Hän ohitti pienen pihan, jossa oli muutamia rengaskeinuja sekä lasten leikkipaikaksi tarkoitettu, sinne tänne levinnyt hiekkakasa. Sen jälkeen tie kulki läpi vielä pienemmän puistontapaisen, ja sitten viimein saapui haalistuneenruskean rivitalon seitsemännelle ovelle, jonka eteen oli istutettu joitakin oransseja kukkia ja hymyilevä puutarhatonttu.
Avattuaan oven häntä vastaan tulvi vastalämmitetyn maksalaatikon tuoksua ja keittiöstä kaikuvaa nokkahuilunsoittoa. Hän hymyili itsekseen, kaikki olivat jo tulleet. "Terve, Peku! Säkö siel oot?" Kuului keittiöstä. Mies hymyili edelleen ja astui keittiöön. "Juu. Pääsin aikasemmin." Nainen seisoi hellan vieressä kädessään lautasellinen maksalaatikkoa. Lattialla istui pieni tyttö soittaen innokkaasti makkaralaulua mustalla nokkahuilullaan. Marja ja Sanni. Peku eli Petteri Salminen oli asunut heidän luonaan siitä lähtien kun oma asunto oli mennyt alta lukuisten vuokrarästejen takia. Hänen oli ollut pakko, kirottuaan ensin Suomen sosiaaliturvan maan alhaisimpaan rakoon ja käytyään mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot saada entinen talonsa takaisin, muuttaa ystävänsä luokse ainakin siksi aikaa kunnes oli saanut kokoon kyllin paljon rahaa voidakseen maksaa velkansa. Olihan se kieltämättä alentavaa hänelle, ylpeä mies kun oli. Asua nyt parhaan ystävänsä suojissa sillä tavalla. Mutta mihinpä muuhunkaan olisi hän siinä tilanteessa voinut turvautua. Mieluummin hän ystävänsä luona asui kuin kadulla vailla kattoakaan päänsä päällä.
Ei Marjakaan rikas ollut, kaikkea muuta. Kaupungin vuokra-asunnossahan hänkin majaili, yksinhuoltajana nelivuotiaan tyttärensä kanssa.
"Hei kuule, voisitko vahtii tota pikkusta ku mulla on tänään vähän menoa?" Marja kysyi ja hymyili tavalla, joka kyllä antoi täsmällisen vastauksen siihen, millaista menoa hän oli illaksi suunnitellut.
"Hmm. Voin kyllä, ei mulla mitään oo." Petteri vastasi, vaikka oli varta vasten kaavaillut lähtevänsä merenrannalle kalastamaan. Olihan hän kuitenkin monta vastapalvelusta Marialle velkaa, joten oikeastaan oli hänen velvollisuutensakin vahtia Sannia. Omantunnon velvollisuus ainakin.
Hän katsahti ulos keittiön tummuneesta ikkunalasista; Päivä oli jo alkanut toden teolla hämärtyä.
"Kiitos ihan tosi paljon, oot upee." Marjan kasvot loistivat kuin aurinko. Petteri naurahti ja katsoi sivusilmällä tuota punahiuksista, lyhyehköä tyttöä, joka näytti kaikin puolin niin kovin nuorelta, täydeltä lapselta oikeastaan. Oli niin outoa, kuinka varhain oli hänenkin ollut alettava pitämään huolta itsensä lisäksi myös toisesta ihmishengestä. Ja niin varhain oli hän joutunut kokemaan ne tosiasiat, mitä tuli ihmisajattelun tärkeysjärjestykseen; Hänen poikaystävänsä Kari oli astunut ensimmäiseen Pohjoiseen menevän junaan heti kun oli kuullut tyttöystävänä olevan raskaana. Samalla olivat myös Marjan vanhemmat hylänneet tyttärensä päivitellen suvun likaantunutta mainetta ja juoruilevien naapureiden pahoja kieliä.
Niinpä niin, tällä tyttöraukalla oli täysi oikeus mennä sunnuntai-iltana vapaasti kahville ja tapaamaan keitä halusi. Petteri tiesi, ettei Marja olisi tullut seuraavana aamuna kotiin ja varautui pitkiin leikkituokioihin hänen barbieikäisen tyttärensä kanssa. Mutta eihän se haitannut, ei sitten vähääkään.
Marja oli jo mennyt laittamaan itseään kuntoon kun Petteri otti itselleen tiskikaapista lautasen ja lapioi siihen jo jäähtynyttä maksalaatikkoa patistaen Sanniakin syömään omansa. Ulkona hyvää vauhtia etenevä ilta jatkoi hämärtymistään ja mustavalkoinen kissa hyppäsi avoimesta postiluukusta sisälle lämpimään asuntoon eräässä kaupungin keskustan lumivalkoisista rivitaloalueista.
Niin. Arvostelu ei ole kiellettyä. ^^
Miehellä ei oikeastaan ollut mikään kiire, mutta jostakin syystä hän käveli hyvin nopeasti, melkeinpä juoksi. Keltaisia taloja alkoi jo vilistä hänen ympärillään, ja mitä nopeammin ja pidemmälle lähiöviidakkoon hän käveli, sitä enemmän jäi aurinko niiden varjoon ja sitä viileämpi hänelle tuli. Hän alkoi jo harmittaa, että oli pitänyt niin kovaa kiirettä. Hän ohitti pienen pihan, jossa oli muutamia rengaskeinuja sekä lasten leikkipaikaksi tarkoitettu, sinne tänne levinnyt hiekkakasa. Sen jälkeen tie kulki läpi vielä pienemmän puistontapaisen, ja sitten viimein saapui haalistuneenruskean rivitalon seitsemännelle ovelle, jonka eteen oli istutettu joitakin oransseja kukkia ja hymyilevä puutarhatonttu.
Avattuaan oven häntä vastaan tulvi vastalämmitetyn maksalaatikon tuoksua ja keittiöstä kaikuvaa nokkahuilunsoittoa. Hän hymyili itsekseen, kaikki olivat jo tulleet. "Terve, Peku! Säkö siel oot?" Kuului keittiöstä. Mies hymyili edelleen ja astui keittiöön. "Juu. Pääsin aikasemmin." Nainen seisoi hellan vieressä kädessään lautasellinen maksalaatikkoa. Lattialla istui pieni tyttö soittaen innokkaasti makkaralaulua mustalla nokkahuilullaan. Marja ja Sanni. Peku eli Petteri Salminen oli asunut heidän luonaan siitä lähtien kun oma asunto oli mennyt alta lukuisten vuokrarästejen takia. Hänen oli ollut pakko, kirottuaan ensin Suomen sosiaaliturvan maan alhaisimpaan rakoon ja käytyään mielessään läpi kaikki mahdolliset vaihtoehdot saada entinen talonsa takaisin, muuttaa ystävänsä luokse ainakin siksi aikaa kunnes oli saanut kokoon kyllin paljon rahaa voidakseen maksaa velkansa. Olihan se kieltämättä alentavaa hänelle, ylpeä mies kun oli. Asua nyt parhaan ystävänsä suojissa sillä tavalla. Mutta mihinpä muuhunkaan olisi hän siinä tilanteessa voinut turvautua. Mieluummin hän ystävänsä luona asui kuin kadulla vailla kattoakaan päänsä päällä.
Ei Marjakaan rikas ollut, kaikkea muuta. Kaupungin vuokra-asunnossahan hänkin majaili, yksinhuoltajana nelivuotiaan tyttärensä kanssa.
"Hei kuule, voisitko vahtii tota pikkusta ku mulla on tänään vähän menoa?" Marja kysyi ja hymyili tavalla, joka kyllä antoi täsmällisen vastauksen siihen, millaista menoa hän oli illaksi suunnitellut.
"Hmm. Voin kyllä, ei mulla mitään oo." Petteri vastasi, vaikka oli varta vasten kaavaillut lähtevänsä merenrannalle kalastamaan. Olihan hän kuitenkin monta vastapalvelusta Marialle velkaa, joten oikeastaan oli hänen velvollisuutensakin vahtia Sannia. Omantunnon velvollisuus ainakin.
Hän katsahti ulos keittiön tummuneesta ikkunalasista; Päivä oli jo alkanut toden teolla hämärtyä.
"Kiitos ihan tosi paljon, oot upee." Marjan kasvot loistivat kuin aurinko. Petteri naurahti ja katsoi sivusilmällä tuota punahiuksista, lyhyehköä tyttöä, joka näytti kaikin puolin niin kovin nuorelta, täydeltä lapselta oikeastaan. Oli niin outoa, kuinka varhain oli hänenkin ollut alettava pitämään huolta itsensä lisäksi myös toisesta ihmishengestä. Ja niin varhain oli hän joutunut kokemaan ne tosiasiat, mitä tuli ihmisajattelun tärkeysjärjestykseen; Hänen poikaystävänsä Kari oli astunut ensimmäiseen Pohjoiseen menevän junaan heti kun oli kuullut tyttöystävänä olevan raskaana. Samalla olivat myös Marjan vanhemmat hylänneet tyttärensä päivitellen suvun likaantunutta mainetta ja juoruilevien naapureiden pahoja kieliä.
Niinpä niin, tällä tyttöraukalla oli täysi oikeus mennä sunnuntai-iltana vapaasti kahville ja tapaamaan keitä halusi. Petteri tiesi, ettei Marja olisi tullut seuraavana aamuna kotiin ja varautui pitkiin leikkituokioihin hänen barbieikäisen tyttärensä kanssa. Mutta eihän se haitannut, ei sitten vähääkään.
Marja oli jo mennyt laittamaan itseään kuntoon kun Petteri otti itselleen tiskikaapista lautasen ja lapioi siihen jo jäähtynyttä maksalaatikkoa patistaen Sanniakin syömään omansa. Ulkona hyvää vauhtia etenevä ilta jatkoi hämärtymistään ja mustavalkoinen kissa hyppäsi avoimesta postiluukusta sisälle lämpimään asuntoon eräässä kaupungin keskustan lumivalkoisista rivitaloalueista.
Niin. Arvostelu ei ole kiellettyä. ^^
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kiitos jutusta! kokonaisuudesta ei voi sanoa paljoakaan, koska kyseessä on vain alku. Tekstiin sinulla on pujahtanut joitakin selitteleviä lauseita, jotka jarruttavat jutun kulkua ja jotka soveltuvat paremmin johonkin oppikirjaan. Kuten:"hiekka pöllysi tavalla, joka oli ominaista vain tietynlaiselle alkukesän ilmalle ja ainoastaan alkuillalle"
Niin miten se pöllysi? Älä selitä!
"Kaikki oli aivan kuin pysähtyneessä, mustavalkoisessa filmissä. Paitsi että nyt oltiin keksitty värit, ja niitä tosiaan käytettiinkin."
Ei tämä ilmaise mitään.
"Ja niin varhain oli hän joutunut kokemaan ne tosiasiat, mitä tuli ihmisajattelun tärkeysjärjestykseen"
Anteeksi kuinka?
Hyvää tekstissä on kokreettisten kuvien käyttö: mustavalkoinen kissa, rengaskeinut, barbieikäinen lapsi. Niitä saa olla enemmänkin.
Dialogi on liikaa puhekielen matkimista. Kuuntele miten ihmiset puhuvat. Dialogi on parasta toimintaa, joten sitä voisi paksussa tekstissä olla enemmänkin.
Kaikki riippuu siitä miten jatkat. Kun Marja tulee bailaamasta, löytääkö hän miehen spermaiset kalsarit rakkaan lapsensa sängystä?
Ihmetyin tosin hiukan kritisoimistasi kohdista, sillä olen hyvin mieltynyt asioiden kuvailemiseen ja mielestäni se on hyvin tärkeää tunnelman luomisen kannalta. Ehkä tosin kuvailen hiukan liikaa tavalla, jonka mahdollisesti vain minä omien mielikuvieni (esim. tuo alussa kuvailemani pysähtyneen tuntuinen alkukesän illan sää on itselleni hyvin tuttu ilmiö) kautta voin ymmärtää ja toisille saattavat ne kuulostaa vain kummallisilta. Se ajattelun tärkeysjärjestys on terminä kyllä kieltämättä hieman vaikea käsittää, ja kenties se onkin hieman turhan hutaistusti kehiteltu ilmaisu.
No juu, taas minä selittelen. Taitaa olla paha tapani.