( Pori 05 06 07 )
Istun parvekkeella
teekuppini kanssa
kuuntelen
kesäyön ääniä
Ohiajavien autojen äänet
läheisiltä teiltä
sekoittuessaan yökonserttia pitävien
lintujen sirkutukseen
kuulostavat aivan toisenlaisilta
kuin päivällä
Ja tunteeni muistavat
monia öitä
kun ilma oli täynnä samanlaista
pehmeää kohinaa,
autojen ja asioiden kumua ja sirkutusta
Hörppään lisää sitruunateetä
tai coca colaa,
otan poikaani kädestä, eikä hän jaksaisi enää kävellä
Paremman puutteessa valtaamme telttapaikan
moottoritien keskelle jäävältä vihreältä kaistaleelta
ja hän nukahtaa heti
Minä valvoin kait jonkin aikaa
muistellen menneitä öitä
autojen ja tehtaiden kumua ja kohinaa
Enkä tiedä kaipasinko
kainalooni toista, jonka kanssa
olisimme yhdessä kuunnelleet, saattaa olla
Nyt poika on yhdeksäntoista
Vuodet ovat vierineet
luulen
että vielä vuosikymmenten kuluttua
niin kauan kuin aikaa riittää
yöt kuulostavat jokseenkin tällaisilta
Haikeaa, hieman surumielistä:
väsymyksen pehmentämää, utuista mutta kirkasta
rosoisen kaunista, suloista ja hellää
Istun parvekkeella
teekuppini kanssa
kuuntelen
kesäyön ääniä
Ohiajavien autojen äänet
läheisiltä teiltä
sekoittuessaan yökonserttia pitävien
lintujen sirkutukseen
kuulostavat aivan toisenlaisilta
kuin päivällä
Ja tunteeni muistavat
monia öitä
kun ilma oli täynnä samanlaista
pehmeää kohinaa,
autojen ja asioiden kumua ja sirkutusta
Hörppään lisää sitruunateetä
tai coca colaa,
otan poikaani kädestä, eikä hän jaksaisi enää kävellä
Paremman puutteessa valtaamme telttapaikan
moottoritien keskelle jäävältä vihreältä kaistaleelta
ja hän nukahtaa heti
Minä valvoin kait jonkin aikaa
muistellen menneitä öitä
autojen ja tehtaiden kumua ja kohinaa
Enkä tiedä kaipasinko
kainalooni toista, jonka kanssa
olisimme yhdessä kuunnelleet, saattaa olla
Nyt poika on yhdeksäntoista
Vuodet ovat vierineet
luulen
että vielä vuosikymmenten kuluttua
niin kauan kuin aikaa riittää
yöt kuulostavat jokseenkin tällaisilta
Haikeaa, hieman surumielistä:
väsymyksen pehmentämää, utuista mutta kirkasta
rosoisen kaunista, suloista ja hellää
Vastaukset 8
Vanhimmat
Istun puutarhakeinussa
viinilasi kädessäni
ja kuulen mustarastaan,
peipposen ja monen
monen muun öisen sirkuttajan.
Täällä ei kuulu ei näy
liikenteen öisiä harhailijoita
tiet ovat nukahtaneet
hiekka on valunut tiimalasin pohjaan.
Mutta tämä yö
kätkee paljon enemmän
kuin lintujen sirkutuksen
hiljaisuuden ja luonnonrauhan,
muisti kirvoittaa kauneimmat
ne meistä kertovat.
Ja sen
kuinka poikamme
syntyi rakkaudesta
kivulla tämän maailman hälinään
ja tuntemattomiin tuskiin.
Kuinka koin suurimman rakkauksista
saadessani hänet rinnoilleni.
Niin paljon vuosia
niin monia yksinäisiä öitä
jolloin halu
päästä käpertymään turvalliseen syliin
mureni öisiin kyyneliin.
Rakkaus on lapsi
meistä syntynyt ihme.
Sinä haaveilet
kaipaat yössäsi.
Kaipaan joskus
jotakin sellaista
mitä emme milloinkaan huomanneet meissä
ja aika lipui ohitsemme.
Kätemme kirposivat toisistaan
ja jäljelle jäi vain tyhjyys
satuttavat muistot
ja ne rakkaimmat.
Viinilasi on tyhjä.
Tämä yö kätkee kaikki
rakkauden huuman
eromme katkerat
iholle painuneet uomat.
Eikä mikään vuosikymmentenkään jälkeen
jos elämä armossaan niitä suo
ole toinen toisensa toisto
vain herkkien kuvien kavalkaadi.
kirje Rellulle, 5.6. noin 14:00 - 6.6. 9:15. * haahuilematon versio *
Mun runoista ei varmaan osaa edes tutut sanoa mikä niissä kuvaa oman elämäni henkilökohtaisia tapahtumia ja/tai tunnelmia eli on siinä mielessä faktaa, ja mikä on muuten vaan inhimillisten tapahtumien ja tunnelmien sekä niiden kuvausten emotionaalista ja kielellistä tarkastelua fiktion kautta - usein jopa tarkastelun tarkastelua.
Runoissani faktista sekottuu fiktiivisen joukkoon senkin tähden koska myös fiktiivisissä runoissa saatan käyttää materiaalina omia tilanteita ja kokemuksia, samoin runot joissa ensialkuun lähden kirjoittamaan itsestäni tekstin kuluessa usein muokkautuu "fiktioksi" tarkastellessani tekstiä sanoina ja käsitteinä, joiden synnyttämien tunne- ja mielikuva-assosisaatioiden - ja/tai niitä (sanoja ja niiden synnyttämiä assosisaatioita) kuvaavan käsitteellisen tarkastelun - annan kuljettaa taas seuraaviin sanoihin ja abstraktioihin.
Runot on runoja ja niiden tapa ilmaista todellisuutta aivan eri kuin dokumentin.
Ja runouttakin on monenlaista.
Rohkenen ajatella, että tällaisilla ns. "fiktiivisillä" ja "kompleksisilla" (monikerroksisilla) tekstirykelmillä voin lukijan aistimaailman ja tietoisuuden kautta koskettaa todellisuudesta, ainakin informaatiotulvan ja sen synnyttämien aistimusten todellisuudesta ja maailman pirstaleisuudesta, jotain sellaista mihin dokumentti ei pysty...
Mieliaiheitani runokirjoittajana on tekstin kaksitodellisuus, että sanat eivät ole AINOASTAAN SEN KUVAUS mistä kertovat vaan samalla KUVAUSKOHTEESTA IRROITETTU oma maailmansa: sekä väline, jota käytetään esittämään jotakin - kuten vasara tai sorkkarauta ovat ainoastaan välikappaleita päämäärään pääsemisessä, naulan lyömisessä tai laudan irrottamisessa jotta saadaan rakennetuksi haluttu lopputulos - että myöskin itsessään jo täysi aihe ja tavallaan päämäärä, kuten vasara ja sorkkarauta ovat olioita itsessään; työtä tehdessä emme välttämättä kiinnitä huomiota työvälineisiin (sanoihin) vaan asioihin joita niillä viestitämme ja ilmaisemme tai luulemme ilmaisevamme, sanat tulevat ikäänkuin automaattisesti - kun tahdon kertoa näkö- ja kuulohavainnostani sanon spontaanisti "ohiajava moottoripyörä piti kummallista ääntä" enkä kiinnity tarkastelemaan käyttämiäni sanoja, mutta - kirjoittaessani tekstiä, jossa sanat ovat NÄKYVIÄ mustia koukeroita paperilla, niin että niiden välineellinen luonne on ilmeinen ja havaittava: itsessään pelkkää elotonta materiaa, joille mieli antaa sisällön OMAN YMMÄRRYKSEN JA TAJUNNAN (tietoisuus kieliopin säännöistä ja yhteisesti sovituista käsitteistä ym.) sekä HENKILÖHISTORIAN (menneet kokemukset ja niiden vaikutus tulkintaan) mukaan - tarkastelen nimenomaan tätä (sana)maailmaa ja siihen liittyviä/sisältyviä joko omia spontaaneja tai muuten mahdollisia (tarkastelun kautta syntyneitä) havaintoja.
- - -
Äh, eihän mun pitäny sulle tällaista selittää. Olin aikeissa yksinkertaisesti sanoa, että tää runo on harvinaisen faktinen, totta sisällöltään.
Istun parvekkeella teekuppini kanssa ja kuuntelen kesäyön ääniä. Ohiajavien autojen äänet läheisiltä teiltä - sekoittuessaan yökonserttia pitävien lintujen sirkutukseen - kuulostavat aivan toisenlaisilta kuin päivällä. Yleensä en ryhdy kirjoittamaan runoa hetkestäni, jos sanoja pyrkii tulemaan mieleen työnnän ne pois, koska tahdon keskittyä siihen hetkeen mikä se on, en sen kuvailemiseen. Kirjoittaminen on sitten asia erikseen. Se on kirjoittamishetki, johon faktisesti kuuluu kuvaileminen. Mutta tällä kertaa annan hetken muodostua sanoiksi, liikuttelen sanoja mielessäni ja menen sitten parvekkeelta sisään, kirjoitan
Istun parvekkeella
teekuppini kanssa
kuuntelen
kesäyön ääniä
Ohiajavien autojen äänet
läheisiltä teiltä
sekoittuessaan yökonserttia pitävien
lintujen sirkutukseen
kuulostavat aivan toisenlaisilta
kuin päivällä
Ja tunteeni muistavat
monia öitä
kun ilma oli täynnä samanlaista
pehmeää kohinaa,
autojen ja asioiden kumua ja sirkutusta
Hörppään lisää sitruunateetä
Siinä runo on. Mieltymykseni aikatasojen limittämiseen ja sisäkkäisiin tarinoihin saa minut kuitenkin jatkamaan, ja niin lopputulokseksi muodostuu pidempi versio.
Tästä minun pitikin sinulle sanoa vielä.
Viittaus yölliseen kävelyyn pojan kanssa vuorokauden vaihtuessa 16. - 17.7.1998 on totta, kuin myös teltan pystyttäminen moottoritien keskelle jäävälle kaistaleelle lähelle risteystä mistä tie kääntyi johonkin.
Sen sijaan > Minä valvoin kait jonkin aikaa / muistellen menneitä öitä / autojen ja tehtaiden kumua ja kohinaa // Enkä tiedä kaipasinko / kainalooni toista, jonka kanssa / olisimme yhdessä kuunnelleet, saattaa olla < on paljolti fiktiota, kuvitteellista. Kirjoitin "enkä tiedä kaipasinko" mutta totuus on että tiedän. Olen melkoisen varma etten kaivannut. Sellaista kaipausta ei liikkunut mielessäni tuona yönä Rooman laitamilla.
Kaipauksen hetkiä on kyllä joitain ollut, mutta ei usein ja harvoin voimakkaita... En kiellä, etteikö joinain hetkinä tuu mieleen että ois kiva jakaa elämää toisen kanssa, rakastaa koko sielunsa syvyydestä ja osoittaa hellyyttä, kuunnella lintujen laulua yhdessä, mutta harvoin nuo hetket ja kaipaukset mieltäni valtaa, koska on olemassa toinen kaipaus, vielä suurempi: elää täydesti ja kokonaisesti todeksi tää Luojan luoma hetki sellaisena kuin se on, niiden asioiden kanssa mitkä on annettu ja käsillä.
Elämä on valtavan rikasta, suurta lahjaa. Kyllä kipuineenkin.
Myös
yöt kuulostavat jokseenkin tällaisilta
Haikeaa, hieman surumielistä:
väsymyksen pehmentämää, utuista mutta kirkasta
rosoisen kaunista, suloista ja hellää
on enemmän fiktiota kuin faktaa.
Istuessani teekupin kanssa parvekkeella en ajatellut näin - en pohtinut miltä yöt kuulostavat ehkä vuosien kuluttua. Jos joku olisi kysynyt miltä minusta tuntuu juuri nyt, istuessani parvekkeella yön ääntä kuunnellen, tuskin olisin kuvannut olotilaani tuolla tapaa.
Runon lopetus on siis suurelta osin vain maalailevaa sanastoa jonkin tunteellisen ilmaisemiseksi, jonkin joka voisi olla totta ja jollaista maailmassa tapahtuu, mutta jota en tuossa hetkessäni kokenut; enemmän kuin faktinen kuvaus jonkun ihmisen - siis minun - olotilasta runon lopetus on maalailua, runollinen tehokeino.
- -
Paperilla edessäni on kaksi muistiinpanoa:
1.
Mielenkiintoista lienee sekin, että kun joitain kuukausia sitten löysin viimeisimmän interrailkorttini, kesä 1998, kun tein pojan kanssa pienen euroopankierroksen, niin kortti jäi tähän työpöydälle - - -
jotta muistan lisätä seikan kirjeeseeni.
Sekä
2.
> < on tärkeä
niin aika voi mennä ohi.
tärkeää on todellisuus, huomata se, mikä on käsissä!
jotta muistaisin kommentoida runosi kohtaa.
- - -
Ensinnä 2.
> Kaipaan joskus / jotakin sellaista / mitä emme milloinkaan huomanneet meissä / ja aika lipui ohitsemme. <
on mielestäni tärkeä ajatus. Merkittävää problematiikkaa...
Ensilukemalta huomioni kiintyi sanoihin "mitä emme milloinkaan huomanneet meissä / ja aika lipui ohitsemme" painotus erityisesti viimeisessä rivissä "ja aika lipui ohitsemme", mutta myöhemmin kiinnitin huomiota alkuosaan "kaipaan joskus / jotakin sellaista / mitä emme milloinkaan huomanneet meissä" painotus erityisesti sanoissa KAIPAAN JOSKUS ja MITÄ EMME HUOMANNEET MEISSÄ.
Se, mitä tässä hetkessä kaivataan, on siis jotain mikä oli läsnä, mutta mitä ei tuolloin huomattu, jotain mikä omassa hetkessään hukkui kaipauksien ja toiveiden alle?
Mielenkiintoinen ajatus...
Tahtoisimme päästä menneisyyteen ottaaksemme siellä hetkestä kiinni, tarttuaksemme siihen mikä jäi huomaamattomiin ja katosi kaipauksiemme alle, kun näkemättömin silmin tähyilimme toisaalle, ehkä tulevaisuuteen? Nykyhetkestä ulos, aina jonnekin muualle, parempaan ja haluttavampaan!
Ja aivan samalla tavalla se mitä nyt kaivataan - menneisyys, voidaksemme elää sen uudelleen, tuo kaukainen joka olisi voitu elää todeksi jos se ei olisi hukkunut toiveiden ja halujen alle tavoittamattomiin ja huomaamattamiin - TAASKIN hukuttaa alleen jotain mistä kenties HUOMENNA ajattelemme:
Olisimme voineet löytää, jos emme olisi haikailleet eilistämme ja haikailumme alle sitä kadottaneet.
Siis mitä kadottaneet?
Tätäpä juuri. Nykyistämme kaikkineen...
Nykyhetkeä. Kaikkea mikä käsissä ja sielussa ja muistissa ja tajunnassa on. Kaikkea sitä, mikä voidaan elää todeksi tässä ja nyt, vain tässä ja nyt - rakkaudessa.
Elämän konkretiassa.
On tärkeää löytää ja nähdä ihmiset rinnallaan JUURI SELLAISINA kuin he tänään ovat. Rakastaa heitä juuri sellaisina. Tällä sydämellä ja näillä käsillä jotka minulla tänään on. Jos mieleni on kiinni jossakin mikä estää minua rakastamasta, on hyvä kiinnittää siihen huomiota. Kohdata se rehellisesti. Tehdä elämässään inventaariota ja priorisoida, tunnustella tärkeysjärjestyksiä. Antaa sitten rakkauden läsnäolevia ihmisiä kohtaan muotoutua sellaiseksi kuin tänä päivänä sopivaa ja suotavaa on. Läsnäolevia ihmisiä kohtaan - tietysti siis niitä kohtaan, jotka ovat konkreettisesti käsiemme ulottuvilla, mutta myös niitä kohtaan joita muuten kannamme sydämellä. Millä tavalla kohtaan ihmisen pöydän toisella puolella, tämän konkreettisen? Ja millä tavalla kohtaan ne menneisyyteni ja nykyisyyteni ihmiset, joita kannan ainoastaan sydämessäni, millä tavalla kohtaan heidät tajuntani todellisuudessa muistikuvieni ja kaipausteni kentillä. Millä tavalla nämä kaksi - läsnäolevat ihmiset (ehkä parisuhde) kontra menneisyyteni ihmiset (olleet parisuhteet jne.) - suhtautuvat toisiinsa sisälläni? Kuinka siis tahdon kohdata ja työstää asenteitani, jotta menneet eivät sitoisi minua estäen kohtaamasta täydesti ja eheästi häntä, joka nyt on?
> mitä emme milloinkaan huomanneet meissä <
Todellisuuden suurinta aarretta. NYKYHETKEÄ. Sen mahdollisuutta.
Huikaisevaa LÄSNÄOLOA.
Jos sitä ei huomata ja oteta todesta - - aika todellakin saattaa mennä ohi, toiveiden ja halujen värähtelevässä aallokossa, se vain lipuu ohi.
Tärkeä ajatus.
Muutenkin pidän runostasi enemmän toisella lukukerralla...
Jossain kohdin sanat tuntuvat vain runoni synnyttämältä vastausrunolta ilman sen kummempaa tunnetta, kuin jonkinlaiselta ulkokohtaiselta kommentoinnilta ja sanapeliin osallistumiselta, mutta toisissa kohdin olen aistivinani syvää tunnetta mikä kuultaa sieltä läpi, kuin keskustelisit sisäisten tuntojesi kanssa, koskettelet jotakin mikä on sinulle hyvinkin totta, hapuilet asialle muotoa...
Ensimmäisen, nopean lukukerran jälkeen olisin voinut sivuuttaa runon kiinnittyen ainoastaan kahteen säkeeseen, tuohon mitä jo kommentoinkin sekä viimeiseen josta erityisesti pidän, mutta hitaamman ja keskittyneemmän lukukerran jälkeen aistin runossa todellista syvyyttä, ja oletan, ettei tekstisi ole vain sanoja pelkän runollisen kommentoinnin vuoksi.
Olet antanut syvästi kokevan ja tuntevan naisensydämesi vilahtaa runossa, tarkoituksella tai huomaamattasi, kosketellen elämän monimutkaisuutta ja kaipausta, menneiden ja nykyisten kipua ja kauneutta. En tiedä kuinka oikea tai väärä on kokemukseni, mutta tällä tapaa vastausrunoasi koen.
- - -
Eikä mikään vuosikymmentenkään jälkeen
jos elämä armossaan niitä suo
ole toinen toisensa toisto
Juuri näin. Nyökkään säkeelle - tai omalle tulkinnalleni siitä.
Kirjoitin samasta asiasta viimeöisessä runossa
silloinhan on jo toinen päivä / uusine lintuineen // ja ethän tahdo kuvien sitovan siipiäsi / kertomuksiin lentämisestä // kun voisit lentää // ojennetuin käsin / koskettaen hetkessä heitä.
> vain herkkien kuvien kavalkaadi. <
Tässä tullaan taas ajatukseen
> jotakin sellaista <
Kuvien kavalkadi - ainakin jos se peittää alleen läsnäolon mahdollisuudet, nykyhetkessä koskettavan käden ilon, kasvukivun huikaisevan toteutumisen tässä ja nyt - on kaipausta johonkin jota ei enää voi saavuttaa ja joka siksi, olkoon kuinka herkkää tahansa, on ainoastaan KUVIA menneistä todellisista, siis olleista nykyisyyksistä ja niiden mahdollisuuksista.
So?
On tärkeää tiedostaa ja myöntää kaipauksensa... Suostua siihen vajavaisuuteen, että on asioita jotka ovat tavalla tai toisella haavoittaneet, asioita joita kannan itsessäni... Myös kaipauksena... Mutta se ei tarkoita antautumista haaveiluun sellaiseen, joka muodostuisi nykyhetken arkitodellisuuden ja vastuun pakoiluksi.
Kipeä kaipauskin on nykyhetken rikkautta...
Mutta se voi olla nykyhetken rikkautta vain silloin, kun nykyisyyteen sisältyvä vastuu otetaan todesta ja keskitytään elämään ja rakastamaan tässä ja nyt, niitä joita elämä tänään eteemme tuo.
Tällä tapaa ajattelen...
- - -
Mielenkiintoista lienee sekin, että kun joitain kuukausia sitten löysin viimeisimmän interrailkorttini, kesältä 1998 jolloin tein pojan kanssa pienen euroopankierroksen, niin kortti jäi tähän työpöydälle lojumaan ja yleensä jos etsin jotain pöydältä sitä on lähes mahdotonta löytää paperipaljouksien keskeltä, kortti kuitenkin löytyi heti ja etsimättä, tuossa se oli kahden kirjapinon välissä lähellä näyttöruutua.
Reittiä selaillessa mielessä liikahtelee tunnelmia ja aistimuksia matkan varrelta.
11. 7. 1998 klo 22:36 juna Tukholmasta Kööpenhaminaan ja 8. 8. 1998 klo 23:00 Malmöstä Tukholmaan. Siinä välissä Rooma, Avignon, Saint Raphael, Venezia, Bukarest, Istanbul, Budapest, Wien, Berliini.
Rooman nähtävyydet ja yö teltassa keskellä moottoritietä. Lempikaupunkini Avignon ja St. Raphael. Avignon teatterifestivaalit. Päivä Venetsiassa. Romanian ja Bulgarian hökkelikylät. Katulapset rautatieasemien ratapihoilla nukkumassa pahviensa päällä sanomalehtipeitot yllään. Maailmanmatkaaja Johnnyn viehättävä pikkuhotelli Istanbulin laitamilla. Eksyminen Kappadokian vuoristoon yli 30 asteen helteellä juomaveden loputtua, tuntien harhailu jyrkillä ja vaarallisilla rinteillä. Budapestin nuorisohostelli ja retket uimalaan ja kylpylään.
Sanoja. Pelkkiä sanoja. Mutta niiden kautta muistan: tunteita, värejä, makuja...
- - -
Tuskinpa menen nukkumaan nyt enää. Ihana aamu. Linnut laulelevat ja aurinko on jo korkealla... Lähden kavereiden kans pienelle mökkireissulle tänään ja palailen muutaman päivän kuluttua.
Mökillä saa sitte lepäillä...
Nyt kohta suljen tämän tietokoneen. Sitte varmaan hiljennyn hetkeks aikaa, annan hellimmän tuulen puhaltaa päästä ulos kaikki nuo puolittain ironiset ja osittain ehkä liiankin tosissaan väännetyt käsitevelmuilut ja paranteluhirviöt, joiden kanssa on tullu tää yö kättä lyötyä ja haahuiltua...
Niin että lienen sen mökkeilyn tarpeessa. Stressin oireita?
- - -
Tärkeitä lauseita on vain vähän...
Ne ovat niitä, mitkä sanotaan
sydämestä.
OIKEIN HYVÄÄ KESÄÄ SINULLE, YSTÄVÄNI RELLU.
terv. Parta.
klo 20:45.
Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä kirjeenomaista tutkielmaani sinulle, arvoisa Rellu, aikomuksenani oli lyhyesti kertoa että harvinaisen "faktisessa" runossani on pari kohtaa "fiktiivistä": sepitelmä kaipauksesta ja yötunnelman maalailu haikeaksi, hieman surumieliseksi, rosoisen kauniiksi.
Lisäksi paperilla edessäni on kaksi muistiinpanoa:
Mielenkiintoista lienee sekin, että kun joitain kuukausia sitten löysin viimeisimmän interrailkorttini, kesä 1998, kun tein pojan kanssa pienen euroopankierroksen, niin kortti jäi tähän työpöydälle - - -
jotta muistan lisätä seikan kirjeeseeni.
Sekä
> < on tärkeä
niin aika voi mennä ohi.
tärkeää on todellisuus, huomata se, mikä on käsissä!
jotta muistaisin kommentoida runosi kohtaa.
Mutta nyt alkuun.
- - -
klo 21:00.
Ja etten unohtaisi:
OIKEIN HYVÄÄ KESÄÄ SINULLE, YSTÄVÄNI RELLU.
terv. Parta.
- - -
kirjoitustapahtumasta. * haahuiluversio *
Mun runoista ei varmaan osaa edes tutut sanoa mikä niissä kuvaa oman elämäni henkilökohtaisia tapahtumia ja/tai tunnelmia eli on siinä mielessä faktaa, ja mikä on muuten vaan inhimillisten tapahtumien ja tunnelmien sekä niiden kuvausten emotionaalista ja kielellistä tarkastelua fiktion kautta - usein jopa tarkastelun tarkastelua.
Runoissani faktista sekottuu fiktiivisen joukkoon senkin tähden koska myös fiktiivisissä runoissa saatan käyttää materiaalina omia tilanteita ja kokemuksia, samoin runot joissa ensialkuun lähden kirjoittamaan itsestäni tekstin kuluessa usein muokkautuu "fiktioksi" tarkastellessani tekstiä sanoina ja käsitteinä, joiden synnyttämien tunne- ja mielikuva-assosisaatioiden - ja/tai niitä (sanoja ja niiden synnyttämiä assosisaatioita) kuvaavan käsitteellisen tarkastelun - annan kuljettaa taas seuraaviin sanoihin ja abstraktioihin.
Runot on runoja ja niiden tapa ilmaista todellisuutta aivan eri kuin dokumentin.
Ja runouttakin on monenlaista.
Rohkenen ajatella, että tällaisilla ns. "fiktiivisillä" ja "kompleksisilla" (monikerroksisilla) tekstirykelmillä voin lukijan aistimaailman ja tietoisuuden kautta koskettaa todellisuudesta, ainakin informaatiotulvan ja sen synnyttämien aistimusten todellisuudesta ja maailman pirstaleisuudesta, jotain sellaista mihin dokumentti ei pysty...
Mieliaiheitani runokirjoittajana on tekstin kaksitodellisuus, että sanat eivät ole AINOASTAAN SEN KUVAUS mistä kertovat vaan samalla KUVAUSKOHTEESTA IRROITETTU oma maailmansa: sekä väline, jota käytetään esittämään jotakin - kuten vasara tai sorkkarauta ovat ainoastaan välikappaleita päämäärään pääsemisessä, naulan lyömisessä tai laudan irrottamisessa jotta saadaan rakennetuksi haluttu lopputulos - että myöskin itsessään jo täysi aihe ja tavallaan päämäärä, kuten vasara ja sorkkarauta ovat olioita itsessään; työtä tehdessä emme välttämättä kiinnitä huomiota työvälineisiin (sanoihin) vaan asioihin joita niillä viestitämme ja ilmaisemme tai luulemme ilmaisevamme, sanat tulevat ikäänkuin automaattisesti - kun tahdon kertoa näkö- ja kuulohavainnostani sanon spontaanisti "ohiajava moottoripyörä piti kummallista ääntä" enkä kiinnity tarkastelemaan käyttämiäni sanoja, mutta - kirjoittaessani tekstiä, jossa sanat ovat NÄKYVIÄ mustia koukeroita paperilla, niin että niiden välineellinen luonne on ilmeinen ja havaittava: itsessään pelkkää elotonta materiaa, joille mieli antaa sisällön OMAN YMMÄRRYKSEN JA TAJUNNAN (tietoisuus kieliopin säännöistä ja yhteisesti sovituista käsitteistä ym.) sekä HENKILÖHISTORIAN (menneet kokemukset ja niiden vaikutus tulkintaan) mukaan - tarkastelen nimenomaan tätä (sana)maailmaa ja siihen liittyviä/sisältyviä joko omia spontaaneja tai muuten mahdollisia (tarkastelun kautta syntyneitä) havaintoja.
Äh... Eihän mun pitäny sulle nyt tällaista selittää... Olin aikeissa yksinkertaisesti sanoa, että tää
[ tässä vaiheessa keskeytin kirjoittamisen, koska poika tuli käymään ]
Siis mitä olin sanomassa?
Lopuksi. Lisään kohtaan
> Runot on runoja ja niiden tapa ilmaista todellisuutta aivan eri kuin dokumentin.
Rohkenen ajatella... <
välille lauseen
Ja runouttakin on monenlaista.
Sekä
> tarkastelen nimenomaan tätä maailmaa ja siihen liittyviä joko omia spontaaneja tai muuten mahdollisia havaintoja. <
(sana) /sisältyviä (tarkastelun kautta syntyneitä)
Ja ennen lausetta "Lopuksi." ajattelin laitanko tämän pätkän lopuksi, vai laitanko nyt jo tähän? Koska kirjoitin sen tässä kohtaa, myös laitoin tähän kohtaan, siis tuohon. Sitten aloin näemmä tätäkin selittää... Nyt olen TÄSSÄ. Wau. Tässä juuri! Mitähän seuraavaksi sanoisin?
Jatkan.
...olin yksinkertaisesti aikeissa sanoa... Siis mitä olin aikeissa sanoa?
Hmm. Niin!
runo on harvinaisen faktinen, totta sisällöltään mitä (jonkin ikäänkuin todellisen ihmisen elämästä) kuvaa. Asiat tapahtuivat tällä tapaa.
En tiedä kuinka olisin tästä kirjoittanut, jos poika ei olis tullut kyläilemään ja ajatus katkennut, mutta nyt kirjoitin näin.
Poika istuu olohuoneessa, lukee ja yskii kesäflunssaa. Kirjoittaessani edelleen:
> runo on harvinaisen faktinen, harvinaisen totta sisällöltään mitä jonkin ikäänkuin todellisen ihmisen elämästä (tässä tapauksessa minun, kirjoittajansa) kuvaa, kertoilee. Asiat tapahtuivat tällä tapaa. <
otan pois sanat
harvinaisen tässä tapauksessa minun, kirjoittajansa kertoilee
ja sulkumerkit siirrän kohtaan:
(jonkin ikäänkuin todellisen ihmisen elämästä)
[ haen vielä kupin sitruunateetä ]
Hakiessani sitruunateetä, jossain olohuoneen ja keittiön välimaastossa, ajattelen, muistaessani että sitruunatee on loppu, että keittiöstä tullessani minun täytyy varmaan lisätä etten hakenutkaan sitruunateetä koska se oli loppu - -
Keinutuolissa istuva poika, lukiessaan kirjaa tokaisee
Keinutuolissa istuva poika, lukiessaan kirjaa "To Life from Death. The Healing Testimony of Aster Tsefaye" tokaisee: "Tää nainen on hullu..."
mutta sitruunatee ei ollutkaan loppu, appelsiinitee oli. Ennen kuin havaitsin asian, kävellessäni vielä siinä olohuoneen ja keittiön välimaastossa, keinutuolissa kirjaa lukeva poikani tokaisi
ja kävin tarkistamassa kirjan nimen, joten kohtaan
> ...lukiessaan kirjaa tokaisee... <
lisäsin niin, että lauseeksi muodostui
Keinutuolissa istuva poika, lukiessaan kirjaa "To Life from Death. The Healing Testimony of Aster Tsefaye" tokaisee: "Tää nainen on hullu..."
Keittiöstä tulin tyhjä kuppi kädessäni lisäämään nämä lauseet!
[ Nyt haen sitä teetä ]
Asiaan.
Äh, eihän mun pitäny sulle tällaista selittää. Olin aikeissa yksinkertaisesti sanoa, että tää runo on harvinaisen faktinen, totta sisällöltään.
En vieläkään hakenut sitä teetä. Nyt kyllä haen!
Nami nami. Oikein hyvää sitruunateetä sitruunahunajalla maustettuna.
Kohtaan
>> ja kävin tarkistamassa kirjan nimen, joten kohtaan
> lukiessaan tokaisee <
lisäsin niin, että lauseeksi muodostui, niin kuin se nyt on Minä valvoin kait jonkin aikaa / muistellen menneitä öitä / autojen ja tehtaiden kumua ja kohinaa // Enkä tiedä kaipasinko / kainalooni toista, jonka kanssa / olisimme yhdessä kuunnelleet, saattaa olla < on paljolti fiktiota, kuvitteellista. Kirjoitin "enkä tiedä kaipasinko" mutta totuus on että tiedän. Olen melkoisen varma etten kaivannut. Sellaista kaipausta ei liikkunut mielessäni tuona yönä Rooman laitamilla.
Kaipauksen hetkiä on kyllä joitain ollut, mutta ei usein ja harvoin voimakkaita... En kiellä, etteikö joinain hetkinä tuu mieleen että ois kiva jakaa elämää toisen kanssa, rakastaa koko sielunsa syvyydestä ja osoittaa hellyyttä, kuunnella lintujen laulua yhdessä, mutta harvoin nuo hetket ja kaipaukset mieltäni valtaa, koska on olemassa toinen kaipaus, vielä suurempi: elää täydesti ja kokonaisesti todeksi tää Luojan luoma hetki sellaisena kuin se on, niiden asioiden kanssa mitkä on annettu ja käsillä.
Elämä on valtavan rikasta, suurta lahjaa. Kyllä kipuineenkin.
Myös
yöt kuulostavat jokseenkin tällaisilta
Haikeaa, hieman surumielistä:
väsymyksen pehmentämää, utuista mutta kirkasta
rosoisen kaunista, suloista ja hellää
on enemmän fiktiota kuin faktaa.
Istuessani teekupin kanssa parvekkeella en ajatellut näin - en pohtinut miltä yöt kuulostavat ehkä vuosien kuluttua. Jos joku olisi kysynyt miltä minusta tuntuu juuri nyt, istuessani parvekkeella yön ääntä kuunnellen, tuskin olisin kuvannut olotilaani tuolla tapaa.
Runon lopetus on siis suurelta osin vain maalailevaa sanastoa jonkin tunteellisen ilmaisemiseksi, jonkin joka voisi olla totta ja jollaista maailmassa tapahtuu, mutta jota en tuossa hetkessäni kokenut; enemmän kuin faktinen kuvaus jonkun ihmisen - siis minun - olotilasta runon lopetus on maalailua, runollinen tehokeino.
Käyn keittiössä ja haen lisää teetä.
En hakenut vielä. Tarkastelin kirjoittamaani.
Kohdan
Tästä minun pitikin sinulle sanoa.
[ Hörppään mangoteetä. ]
Päästään viimein siis asiaan, hyvä hyvä.
* äitiparta hieroo käsiään *
ajattelin muuttaa muotoon
Tästä minun pitikin sinulle sanoa.
[ Hörppään mangoteetä. ]
Päästään viimeinkin asiaan, hyvä.
* äitiparta hieroo käsiään *
tai ehkä
Tästä minun pitikin sinulle sanoa.
[ Hörppään mangoteetä. ]
Nyt päästään viimein asiaan? Hyvä hyvä.
* äitiparta hieroo käsiään *
mutta jätän tuolleen.
Mitähän poika tällä kertaa sanoo käydessäni keittiössä?
otin sitruunateetä ja laitoin sitruunahunajaa. :-)
Huom. Kirjoittaminen ei siis vaikuta ainoastaan menneeseen, vääristäen sitä, vaan mahdollisesti muokkaa myös tulevaa. Esimerkiksi nettipäiväkirja.
Jos kirjoittaa julkista blogia, voiko koskaan olla varma alitajuisista vaikutteistaan. Mitä tekisi muutenkin, ja mitä tekee vain siksi jotta voisi kirjoittaa päiväkirjaansa:
tänään jne.
Mitä tarkoitan sanoessani että kirjoittaminen vääristää menneisyyden?
"Tarkoitan, kuva ei koskaan ole identtinen sen kanssa mitä kuvaa, siis sen kanssa mikä on kuvan ulkopuolella, omassa tapahtumahetkessään joka joskus oli nyt, ja nyt on ainoastaan oli joskus.
Voimme tarkastella menneisyyttä vain tästä hetkestämme käsin... Niinpä se (mennyt hetki, jonka muistamme ja jota tarkastelemme) on osa nykyisyyttä, muistikuva, ja siinä mielessä jotain kokonaan muuta kuin hetki jolloin se vielä oli omaa nykyisyyttään, ei muistikuvaa."
Kun aiemmin kirjoitin että kävin keittiössä hakemassa sitruunateetä ja sitruunahunajaa, ja sitten otinkin mangoteetä, otinko mangoteetä vain siksi koska olin kirjoittanut ottavani sitruunateetä? Vai olisinko ottanut sitruunateetä joka tapauksessa?
Tälläkin kertaa otin mangoteetä, vaikka aikomukseni oli tällä kertaa ottaa sitruunateetä.
Kohdat > Tällä kertaa otin sitruunateetä ja laitoin - - - oli omaa nykyisyyttään, ei muistikuvaa < kirjoitin valmiiksi, jo ennen menoani keittiöön.
Nykyisellään kohta kuuluu siis
Käyn keittiössä hakemassa sitruunateetä ja sitruunahunajaa, kuten kirjoitin tekeväni.
Kello on 17:08 ja tulen keittiöstä. Tälläkään kertaa en ottanut sitä sitruunateetä ja hunajaa. :-)
Kun aiemmin kirjoitin että kävin keittiössä hakemassa sitruunateetä ja sitruunahunajaa, ja sitten otinkin mangoteetä, otinko mangoteetä vain siksi koska olin kirjoittanut ottavani sitruunateetä? Vai olisinko ottanut sitruunateetä joka tapauksessa?
Huom. Kirjoittaminen ei siis vaikuta ainoastaan menneeseen, vääristäen sitä, vaan mahdollisesti muokkaa myös tulevaa. Esimerkiksi nettipäiväkirja.
Jos kirjoittaa julkista blogia, voiko koskaan olla varma alitajuisista vaikutteistaan. Mitä tekisi muutenkin, ja mitä tekee vain siksi jotta voisi kirjoittaa päiväkirjaansa:
tänään tapahtui jne.
Kello on nyt 17:22. Lopetan tähän. Ehkä jatkan illalla, tai sitten en?
Hörppään mangoteetä ja päästän pojan tietokoneelle.
Ciao.
- - -
20:38.
Päivää taas. Kolme tuntia kadonnut johonkin... Mihin kummaan, olemattomiin? Merkityksetöntä aikaa jossakin mitä ei ole: papereiden ulottumattomissa.
Ei vaiskaan...
No, tehdään olematonta olevaksi tämän verran:
HIENO PÄIVÄ. Työpalaveri tuli hoidettua, ja sen jälkeen aurinko paistoi ihanasti katukahvilaan, kävelykadun lavalla torvisoittokunta soitteli kesäiseen varhaisiltaan, ystävän kanssa istuttiin, hän mansikkamehua ja minä tietysti kuumaa teetä.
- - -
20:54.
Kohdan
> Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä kirjeenomaista tutkielmaani sinulle, arvoisa Rellu, aikomuksenani oli lyhyesti kertoa että harvinaisen "faktisessa" runossani on pari kohtaa "fiktiivistä": sepitelmä kaipauksesta ja yötunnelman maalailu "haikeaksi, hieman surumieliseksi, rosoisen kauniiksi". <
muutan muotoon
Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä kirjeenomaista tutkielmaani sinulle, arvoisa Rellu, aikomuksenani oli lyhyesti kertoa että harvinaisen "faktisessa" runossani on pari kohtaa "fiktiivistä". Sepitelmä kaipauksesta ja yötunnelman maalailu haikeaksi, hieman surumieliseksi, rosoisen kauniiksi.
- - -
21:03.
Lauseeseen
> Mitä tekisi muutenkin, ja mitä tekee vain siksi jotta voisi kirjoittaa päiväkirjaansa:
tänään jne. <
lisään sanan
tapahtui:
"Mitä tekisi muutenkin, ja mitä tekee vain siksi jotta voisi kirjoittaa päiväkirjaansa:
tänään tapahtui jne."
- - -
21:05.
Haen keittiöstä kupin teetä. Tällä kertaa en kerro mitä teetä, en vielä. Jos vaikka käy niin että unohdun jaarittelemaan, kuten parhaillaan teen, enhän vielä tiedä mihin tämä lause johtaa, joten mahdollisesti en haekaan vielä teetä, tai sitten kertomus mitä teetä haen saattaisi vaikuttaa niin että en otakaan juuri sitä teetä mitä kerroin, tai että juuri sen vuoksi otan sitä teetä.
21:08.
- - -
21:15.
Otin kupin suklaanmakuista soijajuomaa (Pirkka). Käväisin parvekkeella juomassa sen.
Tuohon runoosi.
- - -
21:19.
Ehkä laitan tämän nettiin vasta yöllä. Sitten johonkin aikaan kun olen menossa nukkumaan - loppuun kirjoitan HYVÄÄ YÖTÄ?
- - -
21:20.
Siis siihen runoon...
> Kaipaan joskus / jotakin sellaista / mitä emme milloinkaan huomanneet meissä / ja aika lipui ohitsemme. <
on tärkeä, merkittävä.
Oikeastaan nyt [ noin 21:18 ] lukiessani kohtaa uudelleen, se tuntuu vieläkin merkittävämmältä. Ensilukemalta [ noin 13:00 ] päähuomioni kiintyi sanoihin "mitä emme milloinkaan huomanneet meissä / ja aika lipui ohitsemme" painotus erityisesti viimeisessä rivissä, mutta nyt kiinnitin huomiota alkuosaan "kaipaan joskus / jotakin sellaista / mitä emme milloinkaan huomanneet meissä" painotus erityisesti sanoissa KAIPAAN JOSKUS ja MITÄ EMME HUOMANNEET MEISSÄ. Se, mitä tässä hetkessä kaivataan, on siis sellaista, mikä tuolloin oli läsnä, mutta mitä ei huomattu, mikä hukkui kaipauksien ja toiveiden alle? Mielenkiintoinen ajatus...
Aivan samalla tavalla se mitä nyt kaivataan, tuo kaukainen joka olisi voitu silloin löytää jos ei olisi hukkunut kaipauksien ja toiveiden alle tavoittamattomiin, nyt hukuttaa alleen jotain, mistä kenties huomenna ajattelemme:
Olisimme voineet sen löytää, jos emme olisi haikailleet eilistämme ja haikailumme alle sitä kadottaneet.
Siis mitä kadottaneet?
Tätäpä juuri. Nykyistämme kaikkineen.
21:29.
- - -
21:30.
On tärkeää löytää ja nähdä ihmiset rinnallaan JUURI SELLAISINA kuin he tänään ovat. Rakastaa heitä juuri sellaisina. Tällä sydämellä ja näillä käsillä jotka minulla tänään on. Jos käsissäni on jotain mikä estää minua rakastamasta, on hyvä kiinnittää siihen huomiota. Kohdata se rehellisesti. Tehdä elämässään inventaariota ja priorisoida, tunnustella tärkeysjärjestyksiä. Antaa sitten rakkauden muotoutua sellaiseksi kuin tänä päivänä sopivaa on. Nimenomaan niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat käsillä ja sydämellä. Millä tavalla kohtaan ihmisen pöydän toisella puolella. Millä tavalla kohtaan menneisyyteni ja nykyisyyteni ihmiset joita kannan ainoastaan sydämessäni, millä tavalla kohtaan heidät tajuntani todellisuudessa, muistikuvani ja kaipaukseni kentillä. Ja millä tavalla nämä - läsnäolevat ihmiset (ehkä parisuhde) kontra menneisyyteni ihmiset (olleet parisuhteet jne.) - suhtautuvat toisiinsa sisälläni? Kuinka tahdon kohdata ja työstää asenteitani, jotta menneet eivät sitoisi minua haaveisiin niin, että hänen, joka nyt on, täysi ja eheä kohtaaminen estyy?
21:40.
> mitä emme milloinkaan huomanneet meissä <
Todellisuuden suurinta aarretta. NYKYHETKEÄ. Sen mahdollisuutta.
Huikaisevaa LÄSNÄOLOA.
Jos sitä ei huomata ja oteta todesta - - aika todellakin saattaa mennä ohi, toiveiden ja halujen värähtelevässä aallokossa, se vain lipuu ohi.
Tärkeä ajatus.
Muutenkin pidän runostasi enemmän toisella lukukerralla...
Jossain kohdin sanat tuntuvat vain runoni synnyttämältä vastausrunolta ilman sen kummempaa tunnetta, kuin jonkinlaiselta ulkokohtaiselta kommentoinnilta ja sanapeliin osallistumiselta, mutta toisissa kohdin olen aistivinani syvää tunnetta mikä kuultaa sieltä läpi, kuin keskustelisit sisäisten tuntojesi kanssa, koskettelet jotakin mikä on sinulle hyvinkin totta, hapuilet asialle muotoa...
Ensimmäisen, nopean lukukerran jälkeen olisin voinut sivuuttaa runon kiinnittyen ainoastaan kahteen säkeeseen, tuohon mitä jo kommentoinkin sekä viimeiseen josta erityisesti pidän. Mutta hitaamman ja keskittyneemmän lukukerran jälkeen aistin runossa todellista syvyyttä, ja oletan, ettei tekstisi ole vain sanoja pelkän runollisen kommentoinnin vuoksi.
Olet antanut syvästi kokevan ja tuntevan naisensydämesi vilahtaa runossa, tarkoituksella tai huomaamattasi, kosketellen elämän monimutkaisuutta ja kaipausta, menneiden ja nykyisten kipua ja kauneutta. En tiedä kuinka oikea tai väärä on kokemukseni, mutta tällä tapaa vastausrunoasi koen.
- - -
21:53.
Eikä mikään vuosikymmentenkään jälkeen
jos elämä armossaan niitä suo
ole toinen toisensa toisto
Juuri näin. Nyökkään säkeelle - tai omalle tulkinnalleni siitä.
Kirjoitin samasta asiasta viimeöisessä runossa
silloinhan on jo toinen päivä / uusine lintuineen // ja ethän tahdo kuvien sitovan siipiäsi / kertomuksiin lentämisestä // kun voisit lentää // ojennetuin käsin / koskettaen hetkessä heitä.
> vain herkkien kuvien kavalkaadi. <
Tässä tullaan taas ajatukseen
> jotakin sellaista <
Kuvien kavalkadi - ainakin jos se peittää alleen läsnäolon mahdollisuudet, nykyhetkessä koskettavan käden ilon, kasvukivun huikaisevan toteutumisen tässä ja nyt - on kaipausta johonkin jota ei enää voi saavuttaa ja joka siksi, olkoon kuinka herkkää tahansa, on ainoastaan KUVIA menneistä todellisista, siis olleista nykyisyyksistä ja niiden mahdollisuuksista.
So?
On tärkeää tiedostaa ja myöntää kaipauksensa... Suostua siihen vajavaisuuteen, että on asioita jotka ovat tavalla tai toisella haavoittaneet, asioita joita kannan itsessäni... Mutta se ei tarkoita antautumista senkaltaiseen haaveiluun, joka on vain nykyhetken arkitodellisuuden ja vastuun pakoilua!
Kipeä kaipauskin on nykyhetken rikkautta...
Mutta se voi olla nykyhetken rikkautta vain silloin, kun nykyisyyteen sisältyvä vastuu otetaan todesta ja keskitytään elämään ja rakastamaan tässä ja nyt, niitä joita elämä tänään eteemme tuo.
Tällä tapaa ajattelen...
22:06.
- - -
22:07.
Mielenkiintoista lienee sekin...
Muuten. Jännä ilmiö... Jostain tulee kuin voimakasta voiteen tuoksu, erittäin hyvänhajuista... Ehkä naapurini on parvekkeellaan ja tuoksu tulee hänen kainaloista, mitä lienee dödöä... Joka tapauksessa... Tämä ei tuoksu lainkaan keinotekoiselta. Oikein voimakas kuin luonnollisten kukkien tai hyväntuoksuisten murskattujen yrttien tuoksu...
No niin. Nyt se meni jo. :-)
Jatketaan.
ja kiitos " kirje Rellulle "
Arvaappa kaksi kertaa, pystyinkö lukemaan
kaiken, mitä olet kirjottanut, no en.
Mutta osan tulostin, ja luen kun on aikaa
keskittyä sanojesi runsauden sarveen.
Hyvä, että lähdet sinne mökille * taputtaa *
Joskus jopa sinunkin on aika pysähtyä,
rauhoittua ja kuunnella, KUUNNELLA lintujen
sirkutusta.
Saat anteeksi senkin, ettet sitten
kirjottanutkaan tuolla hiukka taaksepäin, vaikka
lupasit. Ehkä tämä runsaus antaa sen anteeksi.
En tiedä vielä, ennenkuin olen lukenut kaiken,
mutta uskon niin.
Lähdin vaan eilen kirjottamaan vastausrunoa,
koska joskus, joitakin aikoja taaksepäin kirjot-
telimme samaisesta aiheesta eri aikakaudelta,
mutta aihe sama.
Sinulla on edelleenkin kummallinen vaikutus saada
minut tiputtelemaan sanoja * paperille *
Se tapahtuu paljon helpommin, kuin runojeni,
omien runojeni sekaisen maailman synty. Sitä en
osaa selittää, mutta niin se vain on.
Tämä hetki on arvokas juuri nyt, eikä se tule
milloinkaan takaisin.
Menneisyyttä emme voi enää muuttaa ja
tulevaisuutemme on arvoitusta.
En kirjoita sinusta runoa
en edes meistä.
Se mitä kirjoitan
on ohikiitävien sekunttien nakse
sormien vilinää näppäimistöllä.
Jokainen sana
jokainen lause jonka sinulle kirjoitan
on minusta jotain
ihan hiukan minua vain.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, se sydämestä
sanottu
juuri sinulle tarkoitettu
tässä ja nyt.
Mitä parhainta kesää myös sinulle parta,
eiköhän se tärkein sitten ollutkin siinä.
Joskus sitten lisää, laatikkoon - kops.
Heipähei
´halaa ja poistuu vähin äänin ´
Rellu
mistä päättelet ettei parta lepää. :-)
Lepää kyllä. Yleensä aloitan aamut hiljentyen ja ammentaen. Ihminen voi kiirehtiä levosta käsin. Sisäisen hiljaisuuden ja kuuntelevan, odottavan mielen saa säilyttää melunkin keskellä, suhteessa. Joskus jopa tuntuu, että kiireiden ja levottomien äänten kurimuksessa se rauha on vaan suurempi ja ihmeellisempi. Sellaisella mielellä löytää lahjojen runsautta ympäriltään.
Mutta olet oikeassa. Aivan oikeassa... Viime päivinä en oo antanu tarpeeks aikaa levolle... Jotenkin en oo nyt osannut tai antanut itselle lupaa pysähtyä. Aamulliset ammennushetket on jääneet pinnallisiksi, ja sitten on ihan liikaa tullu touhuttua omien voimavarojen varassa. Näin se on, Rellu.
Olethan sinä tästä ennenkin muistuttanut...
Aivan asiasta.
Levätä pitää, ja mitä enempi on kiireitä ja asioita tehtävänä, sitä tärkeämpää lepo, että jaksaa kaikki ne tehdä ELÄEN tätä elämää, ei vaan suorittaen jotakin.
Mökkeily tulee tosi tarpeeseen Parralle nyt.
Kohta lähdemme...
Heipsistä.
siitä päätellyt, mitä olet matkan varrella
kertonut hektisestä elämästäsi, mutta se siitä.
Ja hei, levolla ja LEVOLLA on eroa.
Nyt ehkä LEPÄÄT, kun menet sinne mökille.
Nauti ja kerää voimia.
Heipähei mamabeard :)
Levolla ja LEVOLLA on tosiaan eroa... Vaikka nukkuis kaikki päivät ympäriinsä mutta henki ja sielu ei saa kokea lepoa ja seurusteluyhteyttä Luojansa kanssa, silloin kaikki jää ontoksi ja sitten yrittää sitä mielihyvää ja iloa hakea maallisista, näkyvistä.
Ainakin oon huomannu, että parhaiten lepään, kun voin mennä ja toimia Hänen läsnäolossa, missä on ilo kaikessa tekemisessä; mutta että niin vois mennä ja toimia, tarvitsen ensin kallisarvoiset hetket joissa keskityn nimenomaan Häneen itseensä, hiljentyen ja siinä leväten, ammentaen. Se on viime päivinä jääny aivan liian vähälle... Osittain ehkä tästä syystä on myös normaali fyysinen lepo jääny minimiin sitte, ei oo osannu pysähtyä tarpeeks...
No, fyysistä lepoa tuli nyt saatua: kun päästiin perille nukahdin rannalle ja siinä nukuin kotvan aikaa, kolme neljä tuntia, sitten 14 tunnin yöuni, päivällä parin tunnin päikkärit ja seuraavana yönä noin 10 tuntia yöunta. Kyllä teki hyvää.
Ja siitä tärkemmästäkin puolesta sai taas kiinni...
Kiitos huolenpidosta. :-)
kuinka sattuikaan, että juuri kun tälle sivulle
pelmähdin, niin olitkin jättänyt viestin.
Hienoa, hienoa - että olet nukkunut noin paljon.
Nyt sulla on ainakin ruumiin rasitus ja henkisen
väsymyksen niska taitettuna.
Olet saanut keskittyä Häneen mitä parhaimmassa
muodossa ja paikassa, siellä lintujen
sirkutuksessa ja laineiden liplatuksessa.
---
Elämä on lahja
Hänen rakkautensa on aitoa oikeaa
niin joku viisas
on joskus sanonut, en tiedä.
Mutta on niin paljon kaunista
ja kallista
rahalla
tai millään maallisella mittaamatonta
se on ystävyys.
Niin kuin olemme mekin kohdanneet
näkemättä
koskematta toisiamme.
Niin olemme rakentaneet
näkymättömän sillan välillemme kulkea.
---
Ihanaa kesäiltaa mama,
Rellu