Muistoja isovanhemmista

vanhempieni puolelta isovanhemmat kuolivat niin nuorina, että en ehtinyt heihin tutustua. Silti mielessäni liikkuu lämpimiä ajatuksia heitä kohtaan. Omat vanhempanikin olivat jo lähes 40vuotiaita kun synnyin.

paitsi toisesta mummosta ei paljon ole, sanon vaan että oli aika itsekäs mumma, syytä en tiedä mutta sanottin lapsena kylämummoksi.

Minulla ei koskaan ollut isovanhempia. Muistan kyllä isän äidin. Olen ollut korkeintaan 2-vuotias, kun hänkin kuoli. En muista hänestä mitään muuta kuin sen, että hän makasi selällään hirveän korkealla sängyllä. En muista hänen koskaan sanoneen minulle sanaakaan. Minulle jäi sellainen käsitys, että hän oli suuri kuin vuori, mutta taaperon näkövinkkeli voi tietysti jättää väärän muistikuvan.

Olisi ollut mukavaa, jos olisi ollut isovanhemmat. Nyt, kun katson sukuani, niin isovanhemmat ovat tavattoman tärkeitä koko suvun kaikille lapsenlapsille ja päinvastoin.

Tosin minua vanhemmat veli ja sisar ovat molemmat kertoneet, että isovanhemmat olivat kenkkuja ihmisiä, eivätkä he ole kertoneet koskaan mitään mukavia muistoja heistä. Ehken sittenkään menettänyt liikaa, mutta kyllä isovanhempien varhainen kuolema jättää jonkinlaisen puutostilan.

on ollut äidinisä ja isänäiti, elikkä molemmilta oli puoliso kuollut jo ennen syntymääni.

Molemmista on muistoina vain pelkkää hyvää. Asuimme äidin kotona melkein kymmeneen ikävuoteeni saakka ja olin pienempänä aina pappan mukana.
Muistan monet heinän kaadot, kun istuin pappan sylissä hevosvetoisen niittokoneen päällä - voi niitä kesäpäiviä ja mansikan tuoksuisia ojan pientareita, Muistan myös pappan sylissä istutut hetket, pappan laulaissa vanhoja kansanlauluja.

Yksi tapa pappalla oli, hän meni vatsalleen lattialle ja minä kuljin selän päällä - oli varmaan jonkinlaista selän hierontaa...

Mummu asui ihan naapurissa ja usein sinnekkin kipaisin, mummu ei mitään ylimääräisiä lasten kanssa tehnyt, mutta hyvällä muistan häntäkin.
Monet kerran olin siellä yökylässä.

Kun olin viidentoista, mummu kuihtui pois sairastuttuaan syöpään ja pappan nukkuessa pois oli minulla jo oma perhe ja olin jo kauan ollut poissa kotoa, joka oli sitten myöhemmin myös ihan lähellä.

Mummun ja pappan luokse oli vain kivenheitto matkaa ja kyllä sitä väliä aina kuljettiin.

On ne ihania kaikki lapsuusmuistot!

Isäni äiti oli juuri sellainen, joka on ajatusteni unelmamummo. Hellitteli meitä lapsenlapsiaan mahdollisuuksiensa mukaan ja hänen luokseen oli aina ilo mennä. Lapsuuden herkkuja mummon luona oli hänen itsensä poimimista metsävadelmista tehty hillo, jota lisättiin kuumaan veteen. Nam, mikään ei koskaan ole maistunut niin hyvältä kuin se juoma talvisin.
Ukki lepytteli pahat tuuleni berliininmakkaralla, joka oli herkkuani.
Miten ihanan lämpöisiä muistoja aloituksesi saikaan ajatuksiin. Kaipauksen ja ikävän tunne sydämessä mutta huulilla hymy menneestä :-)

isovanhempani olivat kaikki jo siirtyneet,
sinne rajan toiselle puolelle ennen minun
syntymääni. Joten muistikuvia ei ole.
Varmaankin siitä syystä, on kiva kun pitkästä
välimatkasta huolimatta on hyvät yhteydet
omiin lapsenlapsiin.
Tälläkin hetkellä kaksi teini-ikäistä on
vierailulla luonamme.
Itsekin siinä tuntuu tulevan nuoremmaksi
ja pirteämmäksi.
Haluaisin jättää hyviä muistoja meistä
isovanhemmista heidän mieleensä.

Äidinäiti oli minulle äitinä kaksivuotiaasta kuudenteen ikävuoteen asti, oman äidin kuoltua. Tämän jälkeen olin isän ja uuden äidin hoidossa. Muistin mummon pehmeänä ja nauravana. Uudelleen tutustuin mummooni vasta 20 vuotiaana. Muistikuvani piti paikkansa mummo oli hyvin huumorintajuinen, iloinen ja pehmeä. Kävimme mieheni ja lapseni noin kerran viikossa piipahtamassa mummon luona ja melkein aina mummo tarjosi meille lettuja mansikkahillon kera. Itku tuli meidän kaikkien silmään kun muutimme jälleen niin kauas,ettei voinut usein käydä. Mutta mummo kuolikin sitten yllättäin vuoden sisällä meidän muutosta.

olivat isovanhempani minulle. Koskaan en ollut esim. kenenkään sylissä. Isänisää en koskaan nähnytkään. Omien lapsieni mummot kuolivat muutama kuukausi ennen kuopuksen syntymää. Ukit elivät yli 90-vuotiaiksi ja varsinkin isänisään tytöillä oli lämmin suhde. Lukuisat mieheni tädit olivat mummojen korvikkeita ja melkein oikea mummo on ollut 12 vuoden ajan nyt 86-vuotias naapuri. Mekin voimme olla varamummoja, se on antoisaa.

Asuimme kaukana Hämeenlinnassa asuvasta mummosta. Tapasimme vain pari kertaa,kuoli 70 luvun alussa. Ei ollut kovin mukava, ei edes joulukortteja lähettänyt. On tallella kirje - 65 joulun alla, missä valitteli köyhyyttä: ei voi laittaa paketteja. Myöhemmin paljastui,tuli ihan hyvin toimeen,laittoi lahjoja muille serkuille. Ei tykännyt,kun äitimme oli muuttanut kauas.

Ainoastaan äidinäiti oli elossa syntyessäni ja vasta teininä enemmän olin hänen kanssaan tekemisissä, mutta välimatkan takia jäi kuitenkin etäiseksi emmekä olleet kovin läheisiä.

Isäni vanhemmat kuolivat keuhkotubiin isäni ollessa vauvaikäinen. Äitini äiti kuoli sota-aikaan ties mihin. Äitini isästä minulla on hämärä muisto.