Mitä mietit sä nyt?

mikään parisuhde ei ole ongelmaton, vaikka sinisilmäisen mielestä ulospäin siltä saattaa vaikuttaakin.

Epäreiluksi kokisin sen, jos olisin edelleen epätyydyttävässä liitossani ja olen surullinen heidän puolestaan, joiden lähtemiselle on liian suuri kynnys. Lapsilleni oisin halunnut lähi- tai etäisän, joka olisi läsnä, mutta kaikkea ei voi saada, elämässä tapahtuu monimutkaisia käänteitä.

Kun saan pesueeni puhtaina&pusutettuina pehkuihin, laitan jalkani ja kyynärpääni ristiin huokaisen ja nautin yksinolosta. Se kruunaa koko päivän. Minä en tiedä paremmasta, tiedätkö sinä?

Olen opiskellut koko ajan lisää ja samoin elämää kantapään kautta, mennyt koko ajan eteenpäin, tavoitteet yksi toisensa jälkeen tullut saavutetuksi. Lasten hyvinvointi ohjaa joka ratkaisua, joskus ne ovat kipeitäkin.

Haluan elämältä kaiken, suurimman osan olen jo saanut, ei tässä enää ole mihinkään kiire :)

Tulevaisuuden suunnitelmat..hmm.. pysyisipä elo tällaisena, enempää en vaadi. Lasten opiskelut jäähdyttävät äidin ajatuksa jonkin verran.

Lähitulevaisuuden suunnitelmat ovat "maanantai, kaksi tikettiä ja Collinsin konsertti" :D

Mitä mietit kun näät pariskunnat yhdessä lastensa kanssa jakavan arkiaskareet iloineen ja huolineen?
Ilahdun jokaisesta onnellisesta perheestä, jossa arki jaetaan.

Mietitkö elämän epäreiluutta vai oletko onnellinen yksinäisyydestäsi?
On ollut aikoja jolloin olen kokenut epäreiluksi sen että miehen piti jättää lapsensa niin varhain, missata kokonaan lapsenlapsensa jne. On myös ollut viiltäviä hetkiä kuten esim kolmivuotiaan nostaminen kuolevan isänsä kainaloon viimeistä kertaa, jolloin olen tuntenut puhdasta valkohehkuista vihaa kohtaloa kohtaan.
Kaiken kaikkiaan uskon kuitenkin että asiat menivät ja menevät niin kuin tarkoitus on
Olen onnellinen saadessani elää omaa elämääni, vaikka siihen kipeitäkin hetkiä kuuluukin.

Miltä tuntuu kun ei iltaisin ole toista aikuista keskustelemassa päivän tapahtumista?
Toisia aikuisia on. Ja silloin kun ei ole, on mahdollisuus kirjoittaa.

Mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmasi ja toiveesi?
Pidän perheen kasassa, opiskelen, teen töitä, remontoin, rakennan, mummuttelen, ehkä saan vielä yhden lapsenkin…

Mitä haluat elämältä ja mitä olet sen eteen tehnyt tai voisit tehdä?
Halusin ja haluan ison, kantavan perheen jossa on paljon rakkautta.
Ja sen myös sain.

Itse olen saanut elämältä jo niin paljon, että en osaa enää mitään erityistä odottaa. Toivon vain, että saan jatkossakin viettää lasteni kanssa mahdollisimman paljon aikaa.

taidanpa ajatella, että homma toimii... ainakin toistaiseksi. Meillä ei toiminut. Meidän perheelle ero oli pelastus ja toivon ettei jokaisen tarvitse ajautua siihen.
Omaan yksinäisyyteen olen tottunut ja pidän sitä parempana kuin sitä kamalaa liitoa ja olen itse asiassa aika onnellinen. Juuri kun olen vähän ajatellut, että olisi se toinen kiva siinä elämässä satun näkemään niitä kamalia tapauksia ja olen taas tyytyväinen valintaani. Olen iloinen ettei meillä enää taistella niin.
Toki olisi kiva jos olisi joku jonka kanssa vaihtaisi ajatuksia, mutta ei ainakaan kumpikaan onnettomista ex-puolisoistani kyennyt tuomaan kuin pahaaoloa perheeseen. Siis aina päädyn siihen että näin on oikein hyvä. jotain siinä menettä, jotain joutuu maksamaan, mutta tämä on ehdottomasti pienenmpi paha niistä kahdesta vaihtoehdosta.....

sydänalaa kun katson ns. onnellisia perheitä puuhaamassa jotakin yhdessä. Pakko myöntää, että joskus olen katkera. Sitten sanon itselleni, että nyt loppui valitus/surkuttelu. Tilanteelle ei voi mitään, voisi olla vielä huonompikin.

Olen kahden ns. erityislapsen yh. Siitä olen pahoillani, että lasten isä ei ole enää mitenkään yhteyksissä lapsiin, olen joutunut kantamaan koko vastuun lasten kasvatuksesta yksin. On paha mieli lasten puolesta.

Silloin kun lapset olivat pieniä, toivoin, että olisi välillä joku jonka kanssa jakaa arkea. Haaveilin nukkumisesta ja ihan vaan hetken sohvalla lepäilystä. No nyt lapset ovat jo isompia ja saan nukkua ja maata sohvalla!! Jeee!!

Mietin tällä hetkellä lisäopiskeluja. Välillä mietin, että haluan tehdä jotakin radiaalia muutosta omaan elämään. Katsotaan....

Puolet aviopareista ja siihen lisättynä vähintään puolet avopareista eroaa kuitenkin. Nauttikoot kun kerkeävät.

Että miten nuo jotkut ihmiset osaavat ja voivat olla yhdessä, miehet ja naiset, kun ei se minulta onnistunutkaan...Ikuinen mysteeri! Tiedän, että oma äitini kantaa syyllisyyttä siitä, että me lapset emme ole onnistuneet ihmissuhteissamme sillä tavalla kuin olisi ollut toivottavaa (meitä oli alunperin viisi, nyt vain neljä; vanhin on eronnut, nuorin kuollut, keskimmäinen eronnut, neljänneksi vanhin ei ole koskaan mennytkään naimisiin, enkä minäkään, joka olen avoeronnut). Silti äidilläni on viisi kivaa lastenlasta, joista kerkeimmät ovat jo perustaneet oman perheensä. Äidin syytähän tässä ei ole, vai onko sittenkin? Muistan miten vihainen olin hänelle lapsena, kun hän ei ottanut ja jättänyt isääni, joka oli pohjimmiltaan kunnon mies, mutta vanhakantaisen autoritaarisen kasvatuksen tuotos, raivoraitis ja ankara niin lapsilleen kuin puolisolleenkin. Siis olin vihainen ä i d i l l e, kun olisi pitänyt olla vihainen isälle. Samalla tiesin, että ilman isää emme olisi tulleet mitenkään toimeen taloudellisestikaan, äiti oli pitkälle elämässään täysin riippuvainen isästä ennen kuin rohkeni mennä itse ansiotyöhön. Mutta lapsuudessani tapahtui kaikenlaista, minkä vuoksi vannoin etten koskaan menisi naimisiin, enkä jättäytyisi yhdenkään miehen varaan millään tavalla. Kai se sitten vaikutti omiin miessuhteisiini (exäni sanoi minua tunnevammaiseksi, mutta sitä en sentään allekirjaoita!). Olisin sinisilmäinen uneksija, jos väittäisin uskovani että jokaiselle on olemassa se JOKU, silti silloin tällöin haikailen niitä aikoja, kun olin oikein rakastunut...Voisi olla kivaa vieläkin. Muuten en enää osaa kaivata ketään rinnalleni jokaiseen päivään.