Tahtoisin
vetää viivat
yhdessä kanssasi
kaksin käsin
värittää
tummat kohdat
taivaasta
valuvat vedet
vuonot
varjot
viileät hetket
hyttysten tanssit
raukeat
haikeat
On niin aavaa.
Epäilen.
Eksytkö sinä kanssani?
vetää viivat
yhdessä kanssasi
kaksin käsin
värittää
tummat kohdat
taivaasta
valuvat vedet
vuonot
varjot
viileät hetket
hyttysten tanssit
raukeat
haikeat
On niin aavaa.
Epäilen.
Eksytkö sinä kanssani?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Pidän runosi rytmistä, itseään kasvattavasta, joka nousee kepeästi huippuunsa ja löytää loppunsa kivuitta. Toisen säkeistön rivitystä muuttaisin rytmin toimivuudesta huolimatta ja ehkä juuri siksi: kaksi sanaa per säe => runo säilyttäisi nopeutensa, mutta yksittäisillä sanoilla ei olisi niin suurta painoa. Tai minun mielestäni joka sanan painottamiseen ei ole tarvetta. Lukijalle on raskasta pysähtyä jokaisessa säkeessä. Sisällöstä. Runossasi on lopussa kiva pieni koukku, joka kantaa mainiosti raskaamman alun. Pidän ideasta, mukavaa käänteisajattelua. Löytäminen sekoittuu hämmentävästi eksymiseen. Vahva, rakenteeseen sopiva ajatus. Kiitän.
Oho. Kiitos.
Kukaan aiemmin ei ole antanut runoistani tuollaista analyysia. Tämähän on hienoa. Rakastan neuvojia.
En itse asiassa ole ajatellut sanojani tuolta kantilta. Kirjaimet muotoineen ovat tulleet kuin itsestään, hetkissä valuneet näytölle sormistani. Katseltaviksi pakotettuina ne ovat helpottaneet, hyväilleet ja lohduttaneet.
Laajennan runoajatuksiani joskus tulevaisuudessa,kun on enemmän aikaa. (Heh...) Aikaa, naurattaa jo valmiiksi. Muistan sanasi tuolloin.
(En tiedä, kirjoitetaanko päin vastoin yhteen vai erikseen. Ja sehän häiritsee pakkomielteisiä aivojani. Hih.)
"Katseltaviksi pakotettuina ne ovat helpottaneet--." Minun sanani eivät asetu sisältäni edes näytölle pakotettuina. Jotenkin nimenomaisesti pakottaminen on aina liian ilmeistä. Tavoittelen sielustani (mikä lie) samaa maailmaa lähes kaikissa runoissani. Ei se sanoihin tartu. Ei millään, vaikka kirjoittaisi sormenpäänsä helliksi. Jokainen uusi runo vain kääntää levottomuutta, hämmentää toiseen suuntaan niin, ettei se voi koskaan täysin tyyntyä. Kirjoittaminen suo ehkä ohi kiitävän huojennuksen hetkellä, jona sormet etsivät sanoja. Kun runo on valmis, rauhattomuus palaa. Itsepäisenä ja salavihkaisena. Ei sitä aina edes huomaa, vaikka aina se on.
Ole hyvä sinulle. Mielellänihän minä.