Täällä näkyy olevan nyt kirjoituksia lapsista ja lapsuudesta. Hyvä niin. Laitanpa tähän minäkin viime vuotisen pätkän jatkonovellipuolelta, jatkonovellin nimenä taisi olla Arnie Greed, johon minäkin osallistuin.
Tämä siis yksi kirjoittamani pätkä siitä silloisesta jutusta. Kiva jos jaksatte lukea.
¤
- Karavaani kulkee, koirat haukkuvat.
Arnie sanoi kuin huomaamattaan, hätkähti sitten oman äänensä herättämänä, ja näki edessään tuulilasista heijastuvan mummonsa hymyilevät kasvot. Mummo jaksoi aina hymyillä. Olihan hän ihka aito sioux.
Arnie oli syntymästään saanut kuulla, että hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Mummolla ja nenänsäkin viittasi alkuperäiskansojen ikiaikaiseen profiiliin. Ja siitä hän oli itsekin ylpeä, vaikka pikkukaupungin jotkut naapurit haukkuivatkin häntä pikkupoikana likaiseksi pikku paskiaiseksi. Oli siinä kestämistä pienelle pojankoltiaiselle. Ei ihme, että hänelle oli siunaantunut niin sileä mutta vahva, kauniin kuparinruskea nahka.
Äitikin muisti aina sukujuhlissa kertoa juttuja hänen lapsuudestaan. Otetaan vaikka se päivä, kun hän meni äidin kanssa kukkakauppaan ostamaan kukkasipuleita, joita he aina syksyn tullen tuikkasivat takapihan pikku puutarhaansa. Äitihän oli kotoisin Lontoosta, ja oli tottunut niihin takapihojen postimerkin kokoisiin pikku puutarhoihin, joita ilman ei kukaan tosi lontoolainen voinut elää ja olla. Ne postimerkin kokoiset alueet olivat kaikki pieniä Sissinghursteja. Niin se vain on.
Niin. Siellä kukkakaupassa äiti antoi sitten kukkasipuleiden lisäksi Arnien valita vielä jonkun ruukkukukan. Arnie oli katsellut kaikkia niitä purkkeja aikansa, ja löytänyt sitten oven vieressä olevasta roskikseen menossa olevasta pahvilaatikosta ruukun, jossa oli täysin nyypähtänyt kurttulehtinen orkidea. Kuin kuollut kertakaikkiaan. Arnie nappasi ruukun pikku kätösiinsä ja näytti sitä silmät loistaen kukkakaupan tädille ja äidilleen.
- Tämä se kukka on!
Äiti oli sanomaisillaan juuri jotakin, mutta kauppias ehti ensin:
- Totta puhut Arnie. Täytyyhän joka pojalla orkidea olla ikkunalaudallaan.
Äiti nyökytteli päätään tietäväisenä, ja maksoi mukisematta laskun.
Se oli se sama aamu, kun Arnie oli herättyään käynyt vessassa ja pissannut pöntön sijasta vessapaperirullaan. Hän oli halunnut testata, kestääkö lähes käyttämätön paperirulla aamutoimen tiputtamatta pisaraakaan lattialle. Rulla oli siinä telineessään sitten seuraavaksi isän ihmeteltävänä. Ei pisaraakaan lattiakaakeleilla! Ja kun isä tuli aamiaispöytään, hän sanoi äidille:
- Meidän aarni-ainstain on näköjään nyt vaihteeksi testannut ostetaanko me vessapaperitkin hänen käyttöään kestäviksi. Ja ostetaanhan me aina enimmäkseen laatua. Eipä se isoisä mulle turhaan sitä aikoinaan tolkuttanut, että : "Köyhän ei halpaa kannata ostaa."
Arnien onneksi isä oli sentään puoleksi sioux. Jos ei olisi, niin luultavasti koivuniemen herraa olisi tullut senkin tempauksen jälkeen, niin kuin oli tapana naapurissa. Naapurin Jake oli siitä hyvä esimerkki: jalat aina naarmuilla ja mustelmilla.
Pieni ihme, että Arnie varttui tässä pikkukaupungissa kuitenkin ihan suht ehjäpäiseksi. Hänelle oli kotona totisesti annettu aina mahdollisuus. Aivan samalla tavalla, kuin hänkin antoi sille nyypähtäneelle orkidealle mahdollisuuden. Puoli vuotta siinä meni, kun se hänen ikkunalaudallaan ei näyttänyt elonmerkkiäkään. Arnie suihkutti sitä kuitenkin aina silloin tällöin, ja antoi sen nököttää viileällä ikkunalaudan nurkalla. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko valosihtinä sinkautti säteitään hän hämmästyksekseen huomasi, että orkideaan oli ilmestynyt pienenpieni vihertävä lehdennypykkä, ja siitä se sitten kehkeytyi upeaksi orkideaksi, joka jaksoi kukkia vuodesta toiseen aina uudelleen ja uudelleen.
¤
Tämä siis yksi kirjoittamani pätkä siitä silloisesta jutusta. Kiva jos jaksatte lukea.
¤
- Karavaani kulkee, koirat haukkuvat.
Arnie sanoi kuin huomaamattaan, hätkähti sitten oman äänensä herättämänä, ja näki edessään tuulilasista heijastuvan mummonsa hymyilevät kasvot. Mummo jaksoi aina hymyillä. Olihan hän ihka aito sioux.
Arnie oli syntymästään saanut kuulla, että hänen silmänsä olivat samanlaiset kuin Mummolla ja nenänsäkin viittasi alkuperäiskansojen ikiaikaiseen profiiliin. Ja siitä hän oli itsekin ylpeä, vaikka pikkukaupungin jotkut naapurit haukkuivatkin häntä pikkupoikana likaiseksi pikku paskiaiseksi. Oli siinä kestämistä pienelle pojankoltiaiselle. Ei ihme, että hänelle oli siunaantunut niin sileä mutta vahva, kauniin kuparinruskea nahka.
Äitikin muisti aina sukujuhlissa kertoa juttuja hänen lapsuudestaan. Otetaan vaikka se päivä, kun hän meni äidin kanssa kukkakauppaan ostamaan kukkasipuleita, joita he aina syksyn tullen tuikkasivat takapihan pikku puutarhaansa. Äitihän oli kotoisin Lontoosta, ja oli tottunut niihin takapihojen postimerkin kokoisiin pikku puutarhoihin, joita ilman ei kukaan tosi lontoolainen voinut elää ja olla. Ne postimerkin kokoiset alueet olivat kaikki pieniä Sissinghursteja. Niin se vain on.
Niin. Siellä kukkakaupassa äiti antoi sitten kukkasipuleiden lisäksi Arnien valita vielä jonkun ruukkukukan. Arnie oli katsellut kaikkia niitä purkkeja aikansa, ja löytänyt sitten oven vieressä olevasta roskikseen menossa olevasta pahvilaatikosta ruukun, jossa oli täysin nyypähtänyt kurttulehtinen orkidea. Kuin kuollut kertakaikkiaan. Arnie nappasi ruukun pikku kätösiinsä ja näytti sitä silmät loistaen kukkakaupan tädille ja äidilleen.
- Tämä se kukka on!
Äiti oli sanomaisillaan juuri jotakin, mutta kauppias ehti ensin:
- Totta puhut Arnie. Täytyyhän joka pojalla orkidea olla ikkunalaudallaan.
Äiti nyökytteli päätään tietäväisenä, ja maksoi mukisematta laskun.
Se oli se sama aamu, kun Arnie oli herättyään käynyt vessassa ja pissannut pöntön sijasta vessapaperirullaan. Hän oli halunnut testata, kestääkö lähes käyttämätön paperirulla aamutoimen tiputtamatta pisaraakaan lattialle. Rulla oli siinä telineessään sitten seuraavaksi isän ihmeteltävänä. Ei pisaraakaan lattiakaakeleilla! Ja kun isä tuli aamiaispöytään, hän sanoi äidille:
- Meidän aarni-ainstain on näköjään nyt vaihteeksi testannut ostetaanko me vessapaperitkin hänen käyttöään kestäviksi. Ja ostetaanhan me aina enimmäkseen laatua. Eipä se isoisä mulle turhaan sitä aikoinaan tolkuttanut, että : "Köyhän ei halpaa kannata ostaa."
Arnien onneksi isä oli sentään puoleksi sioux. Jos ei olisi, niin luultavasti koivuniemen herraa olisi tullut senkin tempauksen jälkeen, niin kuin oli tapana naapurissa. Naapurin Jake oli siitä hyvä esimerkki: jalat aina naarmuilla ja mustelmilla.
Pieni ihme, että Arnie varttui tässä pikkukaupungissa kuitenkin ihan suht ehjäpäiseksi. Hänelle oli kotona totisesti annettu aina mahdollisuus. Aivan samalla tavalla, kuin hänkin antoi sille nyypähtäneelle orkidealle mahdollisuuden. Puoli vuotta siinä meni, kun se hänen ikkunalaudallaan ei näyttänyt elonmerkkiäkään. Arnie suihkutti sitä kuitenkin aina silloin tällöin, ja antoi sen nököttää viileällä ikkunalaudan nurkalla. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko valosihtinä sinkautti säteitään hän hämmästyksekseen huomasi, että orkideaan oli ilmestynyt pienenpieni vihertävä lehdennypykkä, ja siitä se sitten kehkeytyi upeaksi orkideaksi, joka jaksoi kukkia vuodesta toiseen aina uudelleen ja uudelleen.
¤
Vastaukset 2
Vanhimmat
siitä jakaa muille (= orkidealle). Hyvässä ja pahassa.
fiilis tulee aina noista orkidea-jutuista.