Bumble-B..

Ihan ensinnä haluan sanoa osanottoni teidän suureen menetykseen. Omaa menetystäni en voi mitenkään verrata teidän omaan, eikä menetyksiä ja kohtaloita tietenkään pidäkkään vertailla. Mutta teitä on kohdannut sellainen asia jota en voi millään käsittää eikä kukaan muukaan voi. Teillä oli loppuun asti edennyt raskaus, teille oli syntynyt ihana lapsi, ilo oli ylimmillään ja elämä edessä. Ja sitten, pysähdys.

Minä sentään sain varautua edes vähän pahimpaan. Raskaus oli vaikea alusta loppuun saakka ja kun kuolemantuomio lapselle tuli, minulla oli pari päivää aikaa valmistautua henkisesti ennenkuin lapsi tähän maailmaan syntyi. Ja sen jälkeen sairaalassakin kehuivat, että miten hyvin olin päässyt asian kanssa sinuiksi ja hyväksyin tapahtuneen.

No, kuten itsekin tiedät, nämä asiat ei unohdu parissa päivässä eikä parissa vuodessa. Ikävä ei unohdu koskaan. Itse taidan olla vielä melko kriittisessä vaiheessa henkisesti, en koe olevani mitenkään tasapainoinen koska mielialat heittelee laidasta toiseen, välillä vihaan maailmaa ja kaikkia raskaanaolevia ja välillä tunnen suunnatonta iloa niiden puolesta jotka lapsia pystyvät saamaan. Välillä mikään ei kiinnosta, ei edes lapsenteko ja välillä en muuta haluakkaan kuin lapsen. Ja rehellisesti sanottuna tiedän syvällä sisimmässäni, ettei uutta lasta tule, ennenkuin tämä tuska ja katkeruus ja sisäinen kamppailu hellittää.

Yritän elää elämää eteenpäin, yritän olla onnellinen ja päällisin puolin olenkin, kaikki on hyvin elämässä. En ole nyt enää pariin kiertoon tikutellut ovista enkä juurikaan laskenut päiviä koska tiedän että se on ihan turhaa. Kierto on mitä on, ovulaatio tapahtuu tai sitten ei. Meillä ei ole yrittämällä yritetty lasta enää hetkeen ja välillä on jopa todella nihkeää tuon seksielämän kanssa. Ja välillä sekin sitten paranee, kai sekin on näistä mun mielialoista kiinni.

Päällimmäisenä tunteena on vielä se katkeruus. Yritän olla ajattelematta sitä mutta silti sielu huutaa että MIKSI MEILLE KÄVI NÄIN??? Kun ei mitään selitystä eikä syytä ole. Sanotaan vaan että tälläistä nyt vaan joskus tapahtuu. Ei se ole niin että vaan tapahtuu. Jostainhan se johtuu. Tulehdus oli se keskenmenon aiheuttaja mutta miksi just MULLE? Ja sitten syytän itseäni kaikesta pahasta mitä olen elämässäni tehnyt, ja että tämä oli rangaistus siitä. Yritän sillä tavalla selittää asiaa itselleni ja sitten tuska vain pahenee. Kun siitä ajatuksesta pääsisin irti niin ehkä katkeruuskin helpottaisi..

Monta kertaa olen ajatellut että pitäisikö mennä johonkin keskusteluterapiaan että pääsisin nopeammin asian yli, mutta en usko että siitä olisi mitään apua. Tämä on vain nyt kestettävä ja käytävä läpi, ja onneksi on rakkaita ihmisiä ympärillä joille voi aina puhua jos siltä tuntuu.

Ja toisaalta olen myös ajatellut, että tuntuisi hyvältä jos saisin olla apuna ja tukena muille, jotka ovat saman kokeneet. En tiedä osaisinko auttaa ketään mutta toivoisin että voisin tehdä edes jotain niiden hyväksi, joita tämä lapsen menetyksen kauheus kohtaa. Ehkä se olisi yksi keino purkaa omia solmujakin samalla, jakamalla kokemuksia ja neuvoja ja tunteita..

En tiedä, mitä mä nyt edes tässä höpötän. :) Lasta toivon yli kaiken joka solullani, mutta syvällä sisimmässäni vaistoan, ettei sen aika ole vielä. Ensin täytyy toipua sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hullu olin, kun luulin että se tapahtuisi nopeasti.

Ajattelin nyt pistää hanskat naulaan tämän palstan osalta kesäksi ja keksiä muuta tekemistä taas. Käyn varmasti lueskelemassa joskus miten muiden vauvahankkeet edistyvät, mutta nyt tuntuu siltä, että mitta on täynnä tätä kaikkea yrittämistä ja epätoivoa. Mulla on koti, ihana mies, pari suloista kissaa ja ne kaikki tarvitsevat mua. Miksi tuhlaisin aikaani ja energiani johonkin, mitä ei vielä ole? :)

Ihanaa kesää kaikille ja lempeitä plussatuulia! Yritetään nauttia elämästä ja unohdetaan katkeruus ja masennus edes kesän ajaksi, syksyllä ja talvella on sitten aikaa synkistellä taas! :)

Ja onnea uuteen odotukseen!! :) Annoit kyllä toivoa minullekin, että kyllä se meilläkin tärppää vielä joskus, kunhan vain maltan odottaa ja antaa ajan kulua.