artikkelin perusteella:
Yliopistolehti 6/1995
http://yliopistolehti.helsinki.fi/yl6puhe.htm
AMMATTITAIDON PUUTE JOHTAA YLILYÖNTEIHIN
Kommentoimme Lea Parkkosen artikkelia Insestikeskustelun ylilyönnit Yliopisto-lehdessä 4/95.
Ylilyönnit!? Ensinnäkin keskustelussa on ollut Suomessa varsin vähän ylilyöntejä, toiminnassa niitä sen sijaan on ollut hysteerisiin reagointeihin asti, vaikka kirjoittaja epäilee, että Suomi ei - vielä - olisi syyllistynyt niihin. Keskustelu asiasta on paikallaan. Kiitos Yliopisto-lehdelle keskustelun ansiokkaasta avauksesta palstoillaan.
Asiantuntijana käytetty prof. Fredrik Almqvist myöntää, etteivät "lapsen etu ja vanhempien oikeudet todellakaan toteudu niin kuin pitäisi", mutta hänen johtopäätöksensä on mielestämme virheellinen. Hän ei näe ongelmaa asiantuntemuksen puutteessa, vaan voimavarojen riittämättömyydessä. (Mitä ikinä ne ovatkin? Eduskuntaan pyrkivän kandidaatin vaalitaktiikkaako?) Almqvist ei tunne kentän ammattitaidottomuutta ja kykenemättömyyttä kohdata tätä uutta ongelmaa, joka vasta nyt on nostanut päätään Suomessa. Kuitenkin esim. Sirpa Taskisen toimittamassa kirjassa Lapsen seksuaalisen riiston selvittäminen ja hoito (1994) todetaan: "Väärät epäilyt ovat tilastollisesti todennäköisempiä kuin havaitsematta jääneet hyväksikäytöt. Tämä lisää tarvetta olla hyväksikäyttöepäilyjen tutkimuksissa erityisen huolellinen ja kriittinen."
Tuntuu pahasti siltä, että Niko-case paljasti Suomessa vasta jäävuoren huipun. Kyse on niin raskaasta syytteestä, että moni vanhempi valitsee survival-strategiakseen vaikenemisen ja mahdolliset uni- ja depressiolääkkeet, koska saattaa olla helpompi elää, kun kukaan ei ympäristössä tiedä, mitä väitetään tapahtuneen. Pahaa ei ole, kun siitä ei puhuta. Liian moni _ etenkin ulkopuolinen _ uskoo, että viranomainen on erehtymätön.
Ensimmäinen suuri insestihysterian ilmenemismuoto johti Clevelandissa, Englannissa kesällä 1987 useisiin itsemurhiin. Tehdyt virhediagnoosit todettiin liian myöhään. Saimme Suomen tv:ssäkin ollen Menetetty viattomuus 1-2 -ohjelmien perusteella nähdä ja kuulla Edentonin Little Rascals -nimisen lastentarhan työntekijöiden kohtalosta: osa sai elinkautisen tuomion pelkkien todentamattomien epäilyjen pohjalta. Lähempää Euroopasta ja aivan viime vuosilta löytyvät Bjugnin skandaali Norjasta ja Montessori-koulun epäilysyytteet Münsterista Saksasta. Suomalaisten luottamat brittigurut Arnon Bentovim ja Tilman Furniss olivat olleet asialla: ja kas johan löytyi todellinen pedofiilien lauma molemmista paikoista!
Tampereen työväen teatterille on syytä lähettää kehuja, sillä juuri siellä vuosi sitten oikeustalossa esitetty Aapo Junkolan ja Arto Seppälän näytelmä Syytettynä insestistä oli todella hyvä paitsi teatteriesityksenä (ohjaus Jussi Helminen), myös vakavasti otettavana puheenvuorona suomalaiseen tilanteeseen. Tässä mielessä se päihittää mielestämme selvästi Tatuoinnin, jonka perusasetelma on sadomasokistisen sairas.
Tampereen esitys lienee jo poistunut ohjelmistosta, me näimme sen tuoreeltaan ennakkoesityksenä, ensi-ilta oli 22.3.1994. Helsingin Sanomat ei kirjoittanut kyseisestä esityksestä mitään, joten on syytä epäillä tarkoitushakuista vaikenemista; Ruotsissa ilmiö tunnetaan nimellä "tystnadspiralen". Ruotsin Tendens-ohjelman vetäjä kertoi äskettäin radiossa, että toimittajia on todella kielletty kirjoittamasta väärintuomituista ihmisistä. Perusteluna on esitetty, että kirjoittelu vahingoittaisi yrityksiä löytää oikeita syyllisiä, siis hyväksikäyttäjiä.
Julkisuus medioissa on kuitenkin tällä hetkellä ainoa taisteluase, sillä perheillä ei ole enää muuta tapaa hakea suojelua, kuin julkistaa viranomaisten tekemät vääryydet kontrolloinnin lisäämiseksi, sillä kollegiaalinen lojaalius estää sisäisen kritiikin. Me olemme julkisuudessakin koko ajan halunneet suojata lapsemme ja siksi oikeat nimemme. Haluamme edes jatkossa elää rauhassa ilman menneisyyden stigmoja, jotka toisaalta eivät edes ikinä poistu! Vanhempi poikamme oli 15-vuotias, kun hän sai silmilleen syytteen insestistä; häntä tutkimatta väitettiin hänen olleen sekä uhri että hyväksikäyttäjä. Lastensuojelun nimissä toteutettu logiikka ylsi uskomattomiin suorituksiin! Niko puolestaan joutui elämään melkein puolet lapsuudestaan lastenkodissa, jossa häntä kohdeltiin insestin uhrina, ts. kaikkia vanhempien tapaamisia vartioitiin ja keskustelut katkaistiin, jos ne menivät "väärälle" alueelle.
Yritimme hakea hallinnolliselta puolelta purkua näille mielivaltaisille toimille, koska rikosoikeudellisen prosessin päätös ei auttanut, vaikka se totesikin isän syyttömäksi. Lääninoikeudet korkeinta hallinto-oikeutta myöten siunasivat - ja aina tuntuvat siunaavan - tehdyt huostaanotot kumileimasimen varmuudella. Varsinaista pseudo-oikeusturvaa perheille, jotka ovat joutuneet ammattitaidottomien viranomaisten kynsiin!
Kansallisteatterin Willensaunan Tatuointi liittyy muodikkaaseen aiheenkäsittelyyn. Ensi-ilta oli 1.2.1995. Psykiatri Ben Furmanin siitä esittämät kriittiset kommentit olivat oikeaan osuneita. "Taiteellistaminen" näyttää todellakin merkitsevän patologisointia äärirajoille; näin saadaan aikaan elämyksiä. Suomalaisen todellisuuden kanssa tällaisella alunperin saksalaisella näytelmällä on onneksi vain vähän yhteistä; esim. insestistä johtuneet raskaudet ja synnytykset ovat harvinaisia.
On todella outoa, että Tatuoinnin käsiohjelmassa on tietoisku, jossa heitellään esille lukuja seksuaalisen ahdistelun yleisyydestä, kun tarkoitus olisi puhua yhdestä hyväksikäytön erikoistapauksesta eli insestistä. Lukijaa harhautetaan pahalla tavalla, kun ohjaaja Kurt Nuotio jatkaa samalla linjalla omassa kommentissaan: "Kun kymmenen suomalaista istuu pöydän ympärillä niin yksi heistä on joko seksuaalisen hyväksikäytön uhri tai hyväksikäyttäjä." Mistä ihmeen tietolähteestä hän on käsityksensä napannut? Kuka hyväksikäyttöhysteerikko on valistanut häntä?
Berliinin elokuvafestivaaleilla helmikuussa 1995 nähtiin jenkkileffa, jossa on - kaupallis-sosiaalisesta tilauksesta - yhdistetty insestiä, autismia ja vanhempien murhaa jännittäväksi keitokseksi; se tullee Suomeen muutaman kuukauden kuluttua. Tällä välin voimme vain jännittää, kuinka vauhdikkaan kotimaisen nimen se saa. Alkuperäinen on Silent Fall. Insestibusiness myy juuri nyt hyvin, Anais Niniltäkin on nyt kaupan postuumi teos Incest.
Niko-casessä oli kyse insestiepäilystä, jonka perusteella lastensuojeluviranomaiset pakkohuostaanottivat lapsen ja kotikutoisella ammattitaidollaan ja vihjeillään antoivat ymmärtää, että jos hyväksikäyttäjä muuttaa pois lapsi palautetaan takaisin. Otimme avioeron, insestistä epäilty isä muutti pois; lojaalina hänelle lähti mukana vanhempi poikamme. Näin siis ohimennen pirstottiin koko perheemme, mutta Niko ei suinkaan päässytkään kotiin, sillä äitihän ei uskonut koko syytettä. Perheneuvola jatkoi jankutustaan: "Mikäli äiti tulevaisuudessa ... pystyy ottamaan huomioon insestin kokeneen Nikon tarpeet adekvaatisti, sijoituksen tarpeellisuutta pitäisi arvioida uudelleen."
Hovioikeuden vapauttava tuomio oli hoitomafialle yhdentekevä, huostaanotto jatkui aina vain. Vasta kolmen ja puolen vuoden taistelun jälkeen poika pääsi kotiin kesäkuun alussa 1994.
Painajainen ei kuitenkaan ole vielä ohi, emmekä ole ainoita. Tilanne kentällä on valtakunnallisesti kammottava - Fredrik Almqvist ei tunnu tietävän sitä väittäessään, että "koulutus on tuottanut tulosta". Saamme jatkuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraakuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraan synnytyslaitokselta huostaan, koska perheen vanhemman lapsen seksuaalistakoskemattomuutta on väitetty loukatun.Vastasyntynytkin olisi siis heti vaarassa, joten pakkohuostaanotto on tarpeen, vaikka ei ole mitään toteen näytettyä evidenssiä insestistä ollut olemassa.
Minkälaisessa maassa me elämme? Kuinka monta syytöntä mutta insestistä epäiltyä odottaa tuomiotaan tai jo istuu sitä tarmokkaan psykologin "tutkimusten" tuloksena? Onko luulosta tullut tiedon väärtti?
Nikon äiti, fil.lis.
Nikon isä, fil. maist.
Yliopistolehti 6/1995
http://yliopistolehti.helsinki.fi/yl6puhe.htm
AMMATTITAIDON PUUTE JOHTAA YLILYÖNTEIHIN
Kommentoimme Lea Parkkosen artikkelia Insestikeskustelun ylilyönnit Yliopisto-lehdessä 4/95.
Ylilyönnit!? Ensinnäkin keskustelussa on ollut Suomessa varsin vähän ylilyöntejä, toiminnassa niitä sen sijaan on ollut hysteerisiin reagointeihin asti, vaikka kirjoittaja epäilee, että Suomi ei - vielä - olisi syyllistynyt niihin. Keskustelu asiasta on paikallaan. Kiitos Yliopisto-lehdelle keskustelun ansiokkaasta avauksesta palstoillaan.
Asiantuntijana käytetty prof. Fredrik Almqvist myöntää, etteivät "lapsen etu ja vanhempien oikeudet todellakaan toteudu niin kuin pitäisi", mutta hänen johtopäätöksensä on mielestämme virheellinen. Hän ei näe ongelmaa asiantuntemuksen puutteessa, vaan voimavarojen riittämättömyydessä. (Mitä ikinä ne ovatkin? Eduskuntaan pyrkivän kandidaatin vaalitaktiikkaako?) Almqvist ei tunne kentän ammattitaidottomuutta ja kykenemättömyyttä kohdata tätä uutta ongelmaa, joka vasta nyt on nostanut päätään Suomessa. Kuitenkin esim. Sirpa Taskisen toimittamassa kirjassa Lapsen seksuaalisen riiston selvittäminen ja hoito (1994) todetaan: "Väärät epäilyt ovat tilastollisesti todennäköisempiä kuin havaitsematta jääneet hyväksikäytöt. Tämä lisää tarvetta olla hyväksikäyttöepäilyjen tutkimuksissa erityisen huolellinen ja kriittinen."
Tuntuu pahasti siltä, että Niko-case paljasti Suomessa vasta jäävuoren huipun. Kyse on niin raskaasta syytteestä, että moni vanhempi valitsee survival-strategiakseen vaikenemisen ja mahdolliset uni- ja depressiolääkkeet, koska saattaa olla helpompi elää, kun kukaan ei ympäristössä tiedä, mitä väitetään tapahtuneen. Pahaa ei ole, kun siitä ei puhuta. Liian moni _ etenkin ulkopuolinen _ uskoo, että viranomainen on erehtymätön.
Ensimmäinen suuri insestihysterian ilmenemismuoto johti Clevelandissa, Englannissa kesällä 1987 useisiin itsemurhiin. Tehdyt virhediagnoosit todettiin liian myöhään. Saimme Suomen tv:ssäkin ollen Menetetty viattomuus 1-2 -ohjelmien perusteella nähdä ja kuulla Edentonin Little Rascals -nimisen lastentarhan työntekijöiden kohtalosta: osa sai elinkautisen tuomion pelkkien todentamattomien epäilyjen pohjalta. Lähempää Euroopasta ja aivan viime vuosilta löytyvät Bjugnin skandaali Norjasta ja Montessori-koulun epäilysyytteet Münsterista Saksasta. Suomalaisten luottamat brittigurut Arnon Bentovim ja Tilman Furniss olivat olleet asialla: ja kas johan löytyi todellinen pedofiilien lauma molemmista paikoista!
Tampereen työväen teatterille on syytä lähettää kehuja, sillä juuri siellä vuosi sitten oikeustalossa esitetty Aapo Junkolan ja Arto Seppälän näytelmä Syytettynä insestistä oli todella hyvä paitsi teatteriesityksenä (ohjaus Jussi Helminen), myös vakavasti otettavana puheenvuorona suomalaiseen tilanteeseen. Tässä mielessä se päihittää mielestämme selvästi Tatuoinnin, jonka perusasetelma on sadomasokistisen sairas.
Tampereen esitys lienee jo poistunut ohjelmistosta, me näimme sen tuoreeltaan ennakkoesityksenä, ensi-ilta oli 22.3.1994. Helsingin Sanomat ei kirjoittanut kyseisestä esityksestä mitään, joten on syytä epäillä tarkoitushakuista vaikenemista; Ruotsissa ilmiö tunnetaan nimellä "tystnadspiralen". Ruotsin Tendens-ohjelman vetäjä kertoi äskettäin radiossa, että toimittajia on todella kielletty kirjoittamasta väärintuomituista ihmisistä. Perusteluna on esitetty, että kirjoittelu vahingoittaisi yrityksiä löytää oikeita syyllisiä, siis hyväksikäyttäjiä.
Julkisuus medioissa on kuitenkin tällä hetkellä ainoa taisteluase, sillä perheillä ei ole enää muuta tapaa hakea suojelua, kuin julkistaa viranomaisten tekemät vääryydet kontrolloinnin lisäämiseksi, sillä kollegiaalinen lojaalius estää sisäisen kritiikin. Me olemme julkisuudessakin koko ajan halunneet suojata lapsemme ja siksi oikeat nimemme. Haluamme edes jatkossa elää rauhassa ilman menneisyyden stigmoja, jotka toisaalta eivät edes ikinä poistu! Vanhempi poikamme oli 15-vuotias, kun hän sai silmilleen syytteen insestistä; häntä tutkimatta väitettiin hänen olleen sekä uhri että hyväksikäyttäjä. Lastensuojelun nimissä toteutettu logiikka ylsi uskomattomiin suorituksiin! Niko puolestaan joutui elämään melkein puolet lapsuudestaan lastenkodissa, jossa häntä kohdeltiin insestin uhrina, ts. kaikkia vanhempien tapaamisia vartioitiin ja keskustelut katkaistiin, jos ne menivät "väärälle" alueelle.
Yritimme hakea hallinnolliselta puolelta purkua näille mielivaltaisille toimille, koska rikosoikeudellisen prosessin päätös ei auttanut, vaikka se totesikin isän syyttömäksi. Lääninoikeudet korkeinta hallinto-oikeutta myöten siunasivat - ja aina tuntuvat siunaavan - tehdyt huostaanotot kumileimasimen varmuudella. Varsinaista pseudo-oikeusturvaa perheille, jotka ovat joutuneet ammattitaidottomien viranomaisten kynsiin!
Kansallisteatterin Willensaunan Tatuointi liittyy muodikkaaseen aiheenkäsittelyyn. Ensi-ilta oli 1.2.1995. Psykiatri Ben Furmanin siitä esittämät kriittiset kommentit olivat oikeaan osuneita. "Taiteellistaminen" näyttää todellakin merkitsevän patologisointia äärirajoille; näin saadaan aikaan elämyksiä. Suomalaisen todellisuuden kanssa tällaisella alunperin saksalaisella näytelmällä on onneksi vain vähän yhteistä; esim. insestistä johtuneet raskaudet ja synnytykset ovat harvinaisia.
On todella outoa, että Tatuoinnin käsiohjelmassa on tietoisku, jossa heitellään esille lukuja seksuaalisen ahdistelun yleisyydestä, kun tarkoitus olisi puhua yhdestä hyväksikäytön erikoistapauksesta eli insestistä. Lukijaa harhautetaan pahalla tavalla, kun ohjaaja Kurt Nuotio jatkaa samalla linjalla omassa kommentissaan: "Kun kymmenen suomalaista istuu pöydän ympärillä niin yksi heistä on joko seksuaalisen hyväksikäytön uhri tai hyväksikäyttäjä." Mistä ihmeen tietolähteestä hän on käsityksensä napannut? Kuka hyväksikäyttöhysteerikko on valistanut häntä?
Berliinin elokuvafestivaaleilla helmikuussa 1995 nähtiin jenkkileffa, jossa on - kaupallis-sosiaalisesta tilauksesta - yhdistetty insestiä, autismia ja vanhempien murhaa jännittäväksi keitokseksi; se tullee Suomeen muutaman kuukauden kuluttua. Tällä välin voimme vain jännittää, kuinka vauhdikkaan kotimaisen nimen se saa. Alkuperäinen on Silent Fall. Insestibusiness myy juuri nyt hyvin, Anais Niniltäkin on nyt kaupan postuumi teos Incest.
Niko-casessä oli kyse insestiepäilystä, jonka perusteella lastensuojeluviranomaiset pakkohuostaanottivat lapsen ja kotikutoisella ammattitaidollaan ja vihjeillään antoivat ymmärtää, että jos hyväksikäyttäjä muuttaa pois lapsi palautetaan takaisin. Otimme avioeron, insestistä epäilty isä muutti pois; lojaalina hänelle lähti mukana vanhempi poikamme. Näin siis ohimennen pirstottiin koko perheemme, mutta Niko ei suinkaan päässytkään kotiin, sillä äitihän ei uskonut koko syytettä. Perheneuvola jatkoi jankutustaan: "Mikäli äiti tulevaisuudessa ... pystyy ottamaan huomioon insestin kokeneen Nikon tarpeet adekvaatisti, sijoituksen tarpeellisuutta pitäisi arvioida uudelleen."
Hovioikeuden vapauttava tuomio oli hoitomafialle yhdentekevä, huostaanotto jatkui aina vain. Vasta kolmen ja puolen vuoden taistelun jälkeen poika pääsi kotiin kesäkuun alussa 1994.
Painajainen ei kuitenkaan ole vielä ohi, emmekä ole ainoita. Tilanne kentällä on valtakunnallisesti kammottava - Fredrik Almqvist ei tunnu tietävän sitä väittäessään, että "koulutus on tuottanut tulosta". Saamme jatkuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraakuvasti kuulla insestiepäilytapauksista ympäri Suomea, joista räikeimmissä lapsi uhataan ottaa suoraan synnytyslaitokselta huostaan, koska perheen vanhemman lapsen seksuaalistakoskemattomuutta on väitetty loukatun.Vastasyntynytkin olisi siis heti vaarassa, joten pakkohuostaanotto on tarpeen, vaikka ei ole mitään toteen näytettyä evidenssiä insestistä ollut olemassa.
Minkälaisessa maassa me elämme? Kuinka monta syytöntä mutta insestistä epäiltyä odottaa tuomiotaan tai jo istuu sitä tarmokkaan psykologin "tutkimusten" tuloksena? Onko luulosta tullut tiedon väärtti?
Nikon äiti, fil.lis.
Nikon isä, fil. maist.
Vastaukset 11
Vanhimmat
INSESTIN SELVITTÄMISESSÄ TARVITAAN OIKEUSLAITOSTA
Yliopisto-lehdessä 4/95 insestiä käsittelevässä Lea Parkkosen jutussa esitettiin useita seikkoja, joiden syvempi pohdinta on tarpeen. Fredrik Almqvistin näkemyksenä tuotiin esiin, ettei ensisijaista ole saada syytettyä telkien taa ja lasta huostaan, vaan koko perhettä pyritään auttamaan. Hän totesi myös, että insestin tulkinnassa ei kyse ole ammattitaidon vaan resurssien puutteesta.
Niko-tapauksen julkisesta puinnista Parkkonen toteaa mm.: "Viranomaisten menettelytapoja kritisoitiin ankarasti, vaikka itse syytteen todentaminen tai kumoaminen jäikin vähemmälle huomiolle."
On totta, etteivät tiedotusvälineet osoittaneet suurtakaan kiinnostusta Helsingin hovioikeuden päätökseen, vaikka siinä ilmaistiin ne tyypilliset virheet, joita insestin selvittelyssä tehdään.
Päätös sisälsi tiivistettynä mm. seuraavan: "Erityisesti huomioon ottaen, että asiantuntijat olivat erimielisiä tutkimuksessa käytetyistä menetelmistä, ettei perheneuvolassa ja sairaalassa tehdyistä tutkimuksista voitu päätellä isän syyllistyneen syytteessä kerrottuun menettelyyn.
"Tutkimus ei kohdistunut koko perheeseen vaan pelkästään lapseen. Häntä tutkittaessa oli esitetty johdattelevia ja osittain painostavia kysymyksiä, ja lapsen vastauksia oli ymmärretty väärin."
"Lapsen lausahduksista ja leikeistä ei voida päätellä, milloin hän kertoi mielikuvitusmaailman tapahtumista ja milloin taas todellisuudesta. Hän on tosin kertonut isän tietävän pyllyleikeistä, mutta hän ei ole kertonut leikkineensä niitä isän kanssa, eikä hänen puheistaan voida päätellä näin tapahtuneenkaan."
"Riittävästi huomiota ei kiinnitetty siihen, että tutkimustilanne poikkesi tavanomaisesta kanssakäymisestä lapsen ja vieraan aikuisen välillä. Kysymyksessä oli ollut noin viisi kuukautta kestänyt yhtäjaksoinen tutkimus, ja lapsi oli usean kuukauden ajan eristettynä vanhemmistaan saaden tavata heitä vain valvotuissa olosuhteissa. Jo nämäkin seikat olivat saattaneet vaikuttaa haitallisesti lapsen käyttäytymiseen tutkimustilanteessa."
Ammattitaito ei siis suinkaan ole niin korkealla tasolla, kuin Almqvist uskoo, myöskään kansalaisten oikeusturvaa ei ole riittävästi pohdittu julkisuudessa. Pohdiskelua vaatii erityisesti Almqvistin käsitys siitä, että tarkoitus on auttaa insestiperhettä, eikä järjestää pahantekijää telkien taa ja lasta huostaan.
Miksi lapsen hyväksikäyttöön tulisi suhtautua eri tavoin kuin muihin laissa rikoksiksi määriteltyihin tekoihin, kuten Almqvist esittää? Suomen laki ei toistaiseksi tunne sitä vaihtoehtoa, että tuomittu voisi vankilan sijaan hakeutua hoitoon, ja insestihän on rikos, tosin harvinainen.
Kolme 10 000:sta (0,03 prosenttia) alle 18-vuotiaista kertoo olleensa sukupuoliyhdynnässä vanhempansa kanssa. 0,5 prosenttia tytöistä kertoi olleensa muunlaisen insestin kohteena isän tai isäpuolen taholta (Sariola 1990).
Rikosten tutkinta kuuluu oikeusviranomaisille, poliisille, syyttäjälle ja tuomioistuinlaitokselle. Vain tätä kautta voidaan kaikille asianosaisille, myös lapselle, taata länsimaisen oikeusperiaatteen mukainen oikeussuoja. Sen takaaminen on perheen auttamista.
Perheen oikeusturvan kannalta on mahdoton tilanne se, että esitetään epäily vakavasta rikoksesta, jonka perusteella lapsi otetaan huostaan, mutta asiaa ei tutki oikeusviranomainen, vaan selvittely jätetään lastensuojeluviranomaisten, lääkärin tai psykologin tehtäväksi. Hoidollista ja tutkinnallista puolta ei tule sotkea toisiinsa, niin kuin nykyään tehdään.
Ainoa oikeussuojakeino, joka perheelle tällöin jää, on yrittää tehdä itsestään rikosilmoitus, ja saada sitä kautta asia tutkituksi. Tällainen asetelma on Euroopan Ihmisoikeussopimuksen vastainen.
Hoitotyön ammattilaisia toki tarvitaan asian tutkinnassa, ja on ihanteellinen tilanne, jos rikoksen tapahduttua pyritään auttamaan koko perhettä. Näinhän tulisi menetellä kaikkien sellaisten rikollisten suhteen, joiden toiminnan taustalla ovat psyykkiset ongelmat.
On kuitenkin epäterapeuttista ja loukkaavaa "hoitaa" perhettä insestin vuoksi, jos ei ole edes varmuutta, onko sellainen tapahtunut.
Syksyllä 1993 pääjohtaja Vappu Taipale totesi MTV3:n uutisissa, että kahden edellisen vuoden aikana lastensuojeluviranomaiset olivat selvittäneet 1500 insestitapausta. Todennäköistä on, että tämän hysteerisen boomin seurauksena Suomeen jäi satoja lastensuojelun insestiksi leimaamia, rikki lyötyjä perheitä, joilla ei ole mitään mahdollisuutta todistaa syyttömyyttään, tai saada huostaanotettuja lapsiaan kotiin.
Yllättävää on, että oikeusoppineet kuten Hannu-Tapani Klami ovat puolustaneet lastensuojelun oikeutta pitää lasta huostassa, vaikkei näyttöä insestistä olekaan (Defensor 11_12/1993). Perheen kannalta tämä tarkoittaa sitä, että annetaan julmin mahdollinen rangaistus, lapsen menettäminen. Mitään keinoa syyttömyyden osoittamiseen ei ole.
Niko-tapauksessa lastensuojelu vaati vapauttavan tuomion jälkeenkin perheeltä insestitunnustusta ehtona lasten kotiuttamiselle. Meillä siis näyttää olevan kaksi tuomioistuinta, toinen länsimaisella oikeusperiaatteilla ja toinen inkvisitiolaitoksena toimiva.
Anu Suomela
toiminnanjohtaja
Perheen Suojelun Keskusliitto
PESUE ry
vai samako hiljaisuus ja perheiden leimaaminen vain jatkuu ja jatkuu....
luulisi edes suomalaisten oikeusoppineiden jossakin vaiheessa heräävän tähän viranomaisten mielivaltaiseen toimintaan ja päätöksen tekoon.
Sirpa Taskisen esitelmässääm esittämä huomautus "ensimmäisestä oikeudenkäynnistä"
olisi jo vihdoinkin käännettävä toisin päin;
aiheetta huostaanotettujen lasten ja nuorten asioita on alettava ja ryhdyttävä käsittelemään maamme oikeusistuimissa.
Lastensuojeluviranomaisten on ryhdyttävä lain edessä vastaamaan vallan mukanaan tuomasta vastuusta lapsia ja heidän perheitään koskevissa asioissa ja päätöksissä!
tutkimuksista Tays:n lastenpsykiatrian yksikössä ja oli pöyristyttävää luettavaa. Lapsia manipuloidaan törkeästi vastaamaan tietyllä tavalla kysymyksiin, eräässäkin kuvatussa tutkimustilanteessa tutkija laittoi lapsen suuhun sanoja, jotka tämä kielsi sanoneensa.
Kaikki epäilyt todetaan kyseisessä yksikössä muka tapahtuneiksi.
Joten edellisen esittämään kysymykseen vastaus kuuluu: 12 vuoden aikana ei ole tapahtunut Suomessa mitään edistystä näissä asioissa.
Auroran perheterapeutti väitti, että vanhemmilla on salaisuuksia, kun eivät hyväksyneet hänen skitsofrenia diagnosiaan
diagnooseja lapsestaan.
Meidän tietyillä psykiatreilla on jokin ihmeellinen koulutus takanaan, koska he näkevät psykoosi-diagnoosiin aihetta pienillä lapsilla, toisin kuin muualla maailmassa. Erikoista, tosi erikoista! Kuitenkaan lapsen kuviteltua "harhaisuutta" ei ole nähnyt kukaan muu kuin pelle-psykiatri. Niin no tietysti kaikki hänen "opetuslapsensa" kyseisessä yksikössä, mutta ei kukaan muu sen paikan ulkopuolella.
joka puuttuisi tähän lasten puoskarointiin?
Siis Suomesta ei löydy vastuuntuntoa lasten kohteluun miltään taholta?
Täällä on jos jonkinlaista valitusinstanssia alkaen TEO:sta aina oikeuskansleriin, mutta heidän mielestäänkö lapsia saa kohdella miten vain, kuten nyt lastensuojelussakin on otettu VIRALLISEKSI TAVAKSI. Näinkö on? Vai kiemurtelevatko lääkärit lääketieteellisillä selityksillä irti vastuusta, vaikka olisivat kohdelleet lasta miten julmasti tahansa. Ilmeisesti näin on.
Lasten psykiatrian osastoille on saatava ympäri vuorokauden nauhoittava kuva- ja äänitallennus. Samoin lastensuojelulaitoksiin. Ja mites olisi sijaisperheisiin? Saattaisi muutamasta perheestä lapset lähteä...
Rikokset lapsia kohtaan on saatava loppumaan!
psykiatrien taholta ihan mitä tahansa:
-lapselle väärä diagnoosi
-lapsen väärä hoito
-psyykkisesti terveelle lapselle annettava psykoosi-lääkitys
-huostaanotto
-lapsen pahoinpitely
-nälässä ja janossa pitäminen
-hyväksyttävä se, että lastenlääkärin hoito-ohjeita ei noudateta
-lapsen pitäminen lukkojen takana
-lapselta kielletään henkinen tuki
-lapselta kielletään lohdutus
Kaikki tuo tapahtuu silmiesi edessä ja sinä itse tajuat, että sinä et pysty tekemään lapsen pelastamiseksi psykiatrien kynsistä yhtään mitään, sellaista valitusviranomaista ei ole, joka pelastaisi lapsesi, poliisi ei puutu asiaan, lääkäreiden sairas ylivalta on jumalan sanaa. Lääketieteellisin termein annettu selitys puhdistaa lääkärin koska tahansa rikossyytteistä. Meidän oikeuslaitoksemme eivät tutki lääkärien väitteiden asiasisältöä.
En uskoisi ellen olisi itse nähnyt. Lapseni oli kuin keskitysleirivanki, ihan saman näköinen kuin heistä on kuvia ja lapseni nosti paitansa ja näytti rinnassaan olevia kämmenen kokoisia mustelmia. Paikalla olleet sosiaalityöntekijät eivät kommentoineet millään tavalla. Huostaanotettuja lapsia kidutetaan, pidetään nälässä ja pahoinpidellään. Jäljet kuitataan lääkärin toimesta tulleeksi jostakin muusta, vaikka lapsi miten sanoo että häntä revittiin ja hakattiin. Lääkärin lausunossa lukee, että lapsi on sosiaaliviranomaisten huostaanottama.
Mikä on se korruption muoto, että poliisi sallii huostaanotettujen lasten kaltoinkohtelun. Kai poliisi pelkää Draguloita.
sekä niiden psykiatrian yksiköiden yhteydessä annetussa osastohoidossa, joissa kielletään neurologiset tutkimukset lapsilta. Perinnölliset oireyhtymän olemassa olo kielletään, vaikka suvussa tai toisella vanhemmista olisi jo diagnoosi.
Kun tällaista lasta hoidetaan väärällä diagnoosilla, ovat seuraukset lapsen ja koko perheen kohdalla tuhoisat. Lapsen protestiin väärästä kohtelusta vastataan väkivallalla, syötetään psyykken lääkkeitä, vaikka lapsi ei niitä tarvitsisi, jos saisi hänelle sopivaa, oikeaa hoitoa ja kuntoutusta.
Ja ennenkaikkea: MITÄÄN HUOSTAANOTTOA EI TARVITTAISI!!
Eikö mikään taho ole sen vertaa lapsista kiinnostunut, että näihin järkyttäviin ihmisoikeusrikoksiin puututaan?
vauvoista, lapsista, kehitysvammaisista
koko maailma oli todella järkyttynyt siitä kohtelusta ja tavasta miten näitä lastenkotilapsia oli Romaniassa yhteiskunnan toimesta kohdeltu.
Suomi on sentään yksi rikkaimista ja sivistyneimmistä valtiosta maailmassa.
Vai onko sittenkään?
Täällä pari samanlaista kokemusta myös. Oma lapseni oli siellä traumaattisen tapaturman seurauksena "säilössä" useita kuukausia. Sellainen tunne oli, että hän on kuin keskiaikaisessa keskitysleirissä. Hoitokäytännöt eivät vastanneet alkuunkaan sairautta, eihän lapseni ollut millään tavoin psyykkisesti sairas eikä häiriintynyt, silti häntä hoidettiin kuten olisi. Tästä on jo kymmenkunta vuotta.
Toinen tapaus on ystäväni, jonka lapsi oli vuosi sitten adhd oireiren takia, kun koulussa eivät opettajat osanneet häntä kohdella oikein. Itkien äiti kertoi, kuinka lapsi käärittiin toistuvasti huopaan ja laitettiin lattialle ikkunattomaan tyhjään koppiin useaksi tunniksi rauhoittumaan. Psykiatrisella osastolla häntä ei osattu kohdella ADHD lapsena, vaan psyykoottisena. Väärä hoitotoimenpide sai luonnollisesti yhdekän vuotiaan lapsen raivoamaan.
Tietääkseni siellä on sama hoitohenkilökunta ja lääkärit edelleen töissä. Eli mikään ei tule muuttumaan lähiaikoina.
Vanhempien kannattaa luottaa vaistoihinsa ja epäilyihinsä, mutta miten he voivat suojata lastaan vääriltä toimenpiteiltä??