on minun ja minä olen hänen
Ystäväni on aurinko ja meri
Poissa on pimeys
ja surut lakettu mustaan multaan
En itke enää
ystäväni on lähelläni
- ihoani, otsaani, suutani
ja tunnen taivas on nuori
Opetit minulle että taivas on
rakkaus maanpäällä
Ystäväni on aurinko ja meri
Poissa on pimeys
ja surut lakettu mustaan multaan
En itke enää
ystäväni on lähelläni
- ihoani, otsaani, suutani
ja tunnen taivas on nuori
Opetit minulle että taivas on
rakkaus maanpäällä
Vastaukset 16
Vanhimmat
Rakkaus on
kaikki,jos olisi vain rakkautta maan päällä, silloin meillä olisi taivas maanpäällä
luodaan taivas maan päälle,ei yksistään parisuhteessa vaan kaikella rakkaudella
kaikille, ihan niinkuin silloin joskus kauan sitten,,, atlantis aikana,,
ystäväsi, kauniisti verrannoit,aurinko ja meri, varmasti poissa pimeys ja surut mustat, aivan :)
Liona, runosi kauniita ja ne on sun sielun tuotosta, herkän ja kauniin,,
kiitos ja kauniita unia Liona muru :)
Rakkaus on Suurin, rakkaus ihmisiin/ihmiseen, eläimiin, luontoon kaikkeen elävään, ystävyys on rakkauden perusta
Kiitos sanoistasi ystäväni, yönrunoilijatar!
ei koskaan ole liikaa.Näin sanotaan.
Tervehdys sulle.
-en millään ehdi pitää kaikista huolta ja olla tekemisissä riittävästi. Tarvitsen paljon aikaa vain itselleni, en kaipaa lisää ystäviä. Yksi rakastettu olisi kyllä kiva, mutta niin kivaa ei ihan mistä vaan löydykään. Sen tapaisia kyllä on tyrkyllä, mutta "nirso mikä nirso".
että aikaa ei riitä.
Ymmärrän kyllä.mutta nirso.Älä ole.
En tiedä mutta se mikä tuntuu hyvältä sillee mennään.
teille kaikille (tai yhdelle samalle) keskustelustanne ystäävydestä "ollako vai eikö olla" ystäviä
Viimeinen lause on totta
hyvin sanottu!
Ystävä tuo paljon tullessaan.. :)
Hyv'yötä nyt ja mukavaa sunnuntaipvää, L ! :D
ihminen ilman ystävää on kuin elämä ilman sisältöä, kiitos sanoistasi
Kuten myös sinulle, mukavaa sunnuntaita, ystävyydellä/Liona
Aloituksesta tulee mieleeni minulle hyvin tärkeät ja rakkaat sanat Isosta Kirjasta:
"Rakkaani on minun, ja minä hänen - hänen, joka paimentaa liljojen keskellä." Korkea Veisu 1:16. Hiljattain juuri puhuin tämän ja edellisen jakeen symboliikasta parissakin tilaisuudessa...
"Ottakaamme ketut kiinni, pienet ketut, jotka viinitarhoja turmelevat, sillä viinitarhamme ovat kukassa." 1:15. Näihin liittyen pari muutakin Raamatun kohtaa.
Siinä on jotain sellaista millaiseksi ymmärrän Jumala-suhteen tarkoitetun, rakkaussuhteeksi.
Jonka kuuluu toteutua nimenomaan maan päällä.
Silloin se tietysti ilmenee ihmissuhteissa, yleensäkin suhtautumistavassa ja asenteessa kaikkea sitä kohtaan mikä nähdään ja mitä kosketetaan. Suhdetta Jumalaan ei voi irrottaa suhteesta muuhun, koska Hän, joka on uskovan elämän pohja ja perustus, on kaikessa siinä muussa. Hänestä soljuva elämänvirta yhdistää palaset yhteen - puhdistaa sydämen ja virvoittaa mielen, että maailman voisi nähdä sellaisena kuin se on Hänestä käsin: haasteena rakastamiseen, ymmärryksen kasvamiseen.
- -
Mutta tähän runoon.
1. SÄKEISTÖ.
Ensimmäiset rivit muodostavat vahvan tunnelman, niiden siirtymästä syntyy yhdistelmä joka on vahvempi kuin kumpikaan rivi erikseen.
> Ystäväni on minun ja minä olen hänen <
> Ystäväni on aurinko ja meri <
Ensimmäinen rivi synnytti tuntemuksen henkilöiden välisestä suhteesta, mutta sitten siirryttiinkin persoonallisesta persoonattomaan ja se, persoonaton luonto, personoitiin ystäväksi; tai persoonaa kuvataan luonnosta otetuin elementein: ystävä (ihminen) on kuin aurinko ja meri?
Vahvan tunnelman syntyminen on myös kielen ansiota: minun - minä olen - hänen, pehmeitä n-päätteisiä sanoja, ja sitten siirtymä: on aurinko ja meri. Ytimekästä. Sanojen rytmi sopii yksi yhteen niiden sisältämän kuvakielen kanssa.
Aloitusrivien muodostama lataus saa mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa, kuinka runo etenee...
> Poissa on pimeys
ja surut laskettu mustaan multaan <
Hienosti...
Viimeiset rivit eivät anna selvää vastausta ensimmäisten rivien synnyttämille kysymyksille, mutta eivät myöskään ole irralliset.
Ensimmäinen säkeistö muodostaa kuvan jonkin päättymisestä, astumisesta uuteen, vahvaan ja elinvoimaiseen olotilaan.
Jotain on käyty läpi. Läpikäymisen prosessissa löytyi - ainakin tuntui löytyvän - vastaansanomaton ystävyys kuin ykseytenä olevaan. Tuskailun ja epävarmuuden ristiaallokko on jäänyt taakse. Pimeys poissa.
2. SÄKEISTÖ.
> ystäväni on lähelläni <
ja taas siirtyminen, tällä kertaa ei aurinkoon ja mereen, vaan omaan ihoon, otsaan ja suulle.
Näin toinen säkeistö vahvistaa tunnetta rikkumattomasta ykseydestä:
Ystävä ei ole jossakin etäällä ja erillään, hän on yhtä lähellä kuin minä itse, aistiva kehoni.
Olkoon kyse ihmisestä tai luonnosta, mutta pimeän läpi on löytynyt läsnäolo, jota ei tarvitse enää tavoitella, se kulkee sisimmässä.
Runo ei alleviivaa, ei teoretisoi eikä julista. Mutta ainakin minulle se tuntuu kertovan, että on kyse sekä ihmisestä että ympäröivästä luonnosta, eikä näitä voi (enää) erottaa. Ihmiset ja luonto soivat runon henkilössä nyt samaa ystävyyttä, jossa kumpikin täydentää toistaan.
> ja tunnen taivas on nuori <
Hieno päätös säkeelle. Korostaa uuden alkamista, tuoreutta.
3. SÄKEISTÖ.
Viimeinen säe mahdollisesti jo sisältää jonkin verran julistusta, mutta ei häiritsevästi. Riippuu lukijasta ja hänen henkilökohtaisesta vakaumuksesta kuinka nuo viimeiset rivit lukee, ja millä tapaa ne sitten sävyttää koko runon ja sen sisällön.
Jos jätän vakaumusta koskevat uskonnolliset ja hengelliset pohdinnat syrjään, ja tarkastelen viimeisiä rivejä muuten.
"Opetit" tuntuu taas viittaavan ihmiseen, johonkin määrättyyn tärkeään henkilöön.
Ehkä joku on opettanut luonnon - kaikkiolevan - ykseyden - merkitystä. Ehkä jonkun rakkaus ja syli on avannut runon minähenkilön (kirjoittaja itse - tai hänen luomansa fiktio) sisäiseen kokemusmaailmaan tällaisen uuden (ainakin entistä vahvemman) kokemuksen suuresta läheisyydestä.
Runo jättää asian auki...
Onko kyse konkreettisen ihmisen läheisyydestä vai ihmeellisen luonnon läheisyydestä vai kummastakin. Kysymys saa väkisinkin ajattelemaan runon syntyprosessia:
Mikä lienee kirjoittajan sisäinen kokemus ja suhde sanoihin "opetit minulle että taivas on rakkaus maan päällä" ja missä määrin on kyse todella opitusta, missä määrin toiveesta?
Runo ei pakota etsimään vastausta kysymykseen, selvittämään runon aatesisältöä. Juuri näin on hyvä. Jos kysymyksiä syntyy, ne viittaavat omaan itseen. Mikä on minun suhteeni ystävyyteen, minun suhteeni rakkauteen.
Kokonainen, eheä runo.
No... Itse asiassa mun ei kyllä pitänyt alkaa erittelemään runoasi vaan tulin tähän nyt kirjoittaakseni vastausrunon mikä syntyi paperille, mutta tuli näköjään seliteltyä, siis eriteltyä runoa tai oikeastaan omia tuntemuksia subjektiivisena lukijana. Laitan sen runon tähän nyt vielä.
Kiitos Liona, ja hyvää yötä.
- -
Taivas voi olla maan päällä
niin kuin auringon valo loistaa kuussa
Kun estävät tekijät väliltämme
ovat poissa,
maan ja taivaan väliltä
Valo esteettä
olevaisuuden ytimestä, puhtaan rakkauden lähteestä
sydämiin virtaa, sydänten kautta
taas sydämille
Ei ylistäen ihmistä, ei edes maata,
mutta Kaikkeuden Sydäntä
jonka sylissä
maa rakkaudessa kylpee
Niin kuu kylpee
loistavan auringon valossa,
kun esteet ovat poissa
Ja minä käänsin katseeni valon lähteestä
siihen mikä kylpee valossa,
ihastelin sitä kuin se olisi valo itsessään
Minä hullaannuin maasta
ja maan kohinasta,
korva laulua vasten
tein luodusta itselleni luojan
En huomannut
kuinka pilvi purjehti
auringon ja kuun väliin,
itsekkäästi kuunteleva sydämeni
nousi Kaikkeuden Sydämen ja minun sydämeni väliin
Tulin esteeksi
En enää osannut rakastaa
vilpittömästi ja vaatimatta,
takerruin luotuihin
Sanelin mitä rakkauden täytyy olla
ollakseen rakkautta
Kadotin sisällön
teorioiden alle, olemuksen
tunteideni villiin
pyörteilevään laukkaan
En huomannut vaeltavani pimeässä,
kun kokemukseni tuntuivat valolta, kaikki
mitä sanoin rakkaudeksi, oli olevinaan
rakkautta
Nyt valossa
olen kiitollinen että saan
taas nähdä
Tosin se tekee kipeää
Rakkaus ei olisi rakkautta
ellei se paljastaisi meille
rakkaudettomuuttamme
Niin löydän tien yhteyteen
Yhteydessä valon lähteeseen
löydän kaikki, joita Kaikkeuden Sydän
syleilee
Siinä valossa
voin minäkin syleillä
vaatimatta
Ja hetken
koen taivasta maan päällä,
rakkauden ikuista lahjaa
Lahjaa jota
edes minun käteni eivät voi turmella
Niin kuin kuu ei turmele
auringon valoa
vaan heijastaa sitä
että vaivauduit analysoimaan runoni, tuon viimeisen irrallisen säkeistön oli tarkoitus toistaa jo nuorena tyttönä ollessani, äitini sanoja jättäessäni lapsuudenkotini.
Ystäväni on minun ja minä olen.. säkeellä viittasin syvempään ystävyyteen, ihmisten ja luonnon keskinäiseen rakkauteen
Toiseksi kiitän kauniista vastausrunostasi joka antoi minulle paljon, opetti näkemään asiota eri näkökulmista, kiitos vielä ja ystävyyttä, rakkautta ja rauhaa elämääsi!
Tämä runo on todella syvällinen ja erilaista
Lionaa. En tiedä mistä olet ammentanut tähän
runoosi tarpeet, mutta tämä on täydellinen -
täydellinen !
Lisää samanlaista, HIE-NO !!
Olen vaihteeksi taas odotellut postiasikin, mutta
kaipa sitä jossakin vaiheessa tulee, niin toivon.
Mitä parhainta päivää ja runoilemisiin.
mistäkö ammennan runoonni tarpeet, ehkä siitä kun elämä näyttää välillä varjopuolensa ja kun valo palautuu niin antaa sitä suuremman arvon elämälle ja niinkuin äp:lle vastasin sain tuon viimeisen säkeistön äidiltäni "matkaevääksi"
Kiitän sanoistasi joita arvostan todella paljon,
muistaakseni laitoin sinulle postia toissapäivänä ja olen odottanut vastaustasi
Hyvää ja runollista sunnuntaita sinnekinpäin,
Terv. Liona
Liona, " kun taivas on nuori ja rakkaus maanpäällä".
Kaunista!
Lisää toivotaan :)
Hyvää kesää!!!
vastauksesi oli mukava yllätys, kiitos sanoistasi, ne merkitsee mulle paljon
Hyvää kesää itsellesikin t. Liona
Rakkaus on taivas.
Taivas on rakkaus.
Kun sen löytää.
Sillon sen ymmärtää.
Se on jotain suurta.
Ihanaa tunetta.
Tunnetta joka kasvaa ja syvenee.
vastauksestasi, hyvää lomanjatkoa ja aurinkoa päiviisi, terv. Liona