Onko täällä ketään, joka työskentelee kuolevien hoitajana, esim saattohoitokodissa? Miten jaksatte jatkuvan kuoleman läsnäolon työssä? Onko työpaikalla jatkuva työnohjaus, saatteko yksilöohjausta tms? Tottuuko koskaan siihen, että asiakkaat ovat kuolemassa eivätkä parantumassa? Itsekin kohtaan ihmisiä, jotka ovat saattohoidossa ja tunteet vaihtelevat usein. Minkä verran hoitajat saatte pidettyä vaikeat asiat työpaikalla kantamatta niitä kotiin mielessänne?
Miten jaksatte?
Hanna M
7744
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
En nyt työskentele saattohoitokodissa mutta meillä on vuodeosastolla useinkin saattohoidossa olevia potilaita. Vaikeinta on silloin jos ei saa syntymään hyvää hoitosuhdetta potilaan omaisiin. potilaaseen kyllä olen aina saanut mutta jos omaiset ovat kertakaikkiaan niin shokissa että....Joskus jotkut omaiset ovat sanoneet ettei potilaalle itselleen saisi kertoa tämän sairauden vakavuudesta ja kuoleman läheisyydestä. tähän en suostu. Kuvitellaanpa asia omalle kohdalle. Vaikeaa on myös silloin jos saman työvuoron aikana saattuu useampi kuolema. Silloin pään "nollaus" vie jonkin aikaa. Ja onneksi hyvässä työyhteisössä voi purkaa tilanteet. joskus istumme työajan jälkeen vielä nollaamassa. Onneksi kivunhoito on nyt ainakin meillä hyvissä kantimissa ettei tämän asian vuoksi tarvitse tuntea pahaa oloa. Aiemmin tunsin itseni saattohoitotilanteissa avuttomaksi ja neuvottomaksikin mutta onneksi tajusin lähteä koulutukseen jossa sai paljon "eväitä" matkan varrelle. Koulutus kesti 20 ov ja kävin sen omalla ajalla ja maksoin itse mutta se kannatti.Niinpä nyt voin rohkeasti mennä kohtaamaan saattohoitopotilaita ja heidän omaisiaan. Paljon on aina kysymyksiä joihin ei tiedä vastauksia mutta onneksi on tietoa mistä vastauksia löytyy.
ensimmäisen kerran saattohoidossa olevia potilaita. Ensimmäinen potilas joka menehtyi oli rankin. Tulimme toimeen ehkä liiankin hyvin, opiskelijana ei vielä osannut rakentaa suojakuorta itsensä suojaksi. Mietin silloin tosissani uran vaihtoa. Ajan myötä sitten osaa kohdata vaikeat tilanteet paremmin. Tilanteeseen on osattava ottaa tietyä etäisyyttä kuitenkaan olematta kylmä potilaita tai omaisia kohtaan. Kyllähän vaikeat asiat siltikin pyörii mielessä vapaa-aikanakin.
Itse teen töitä vaikeata väkivaltaa tai seksuaalista hyväksikäyttöä kohdanneiden pienten lasten kanssa. En millään meinaa jaksaa, vaikka työura on pitkä ja pitäisi jo olla paatunut. Työkaverit porskuttaa, eikä stressaa, mutta itse ei meinaa jaksaa.
Tällaista ei voi purkaa oikein kenenkään kanssa keskustelemalla, olen joskus miettinyt, joudunko eläkkeellä terapiaan sijaistraumatisoitumisen vuoksi...
Kyllä kuoleman kohtaaminen aina vaikea asia on.Mielestäni suhtautuminen kuolemaan on vuosien saatossa hoitoalalla muuttunut-hyvään suuntaan. Ennen oli mielestäni hirveän kovat asenteet-tuntui, että paras ja ammattitaitoisin hoitaja on se, joka suhtautuu asiaan kylmän viileästi ja tunteettomasti, jopa ronskisti.Liekö jotain suojaa psyykkeelle ollut tämäkin...
Olin viime kesänä laittamassa vainajaa toisen hoitajan ja opiskelijan kanssa. Opiskelija pahoitteli, jos ei kestä olla mukana. Sanoin, että ei se mitään ja että on aivan luonnollista tuntea vaikeita tunteita asiassa, ja ettei se suinkaan ole huonon hoitajan merkki-itseasiassa päinvastoin! Ja sitten toinen hoitaja laitettuamme vainajan silitti tämän poskea, ja toivotti "hyvää matkaa". Se oli jotenkin liikuttava hetki.
Itse olen sitä mieltä, että henkilökohtainen suhde kuolemaan on selvitettävä-muuten työ käy raskaaksi. Usko on sellainen asia- ei minään teeskennellynä pakokeinina-vaan todellinen usko. Elämälle ja kuolemalle tulee merkitys.
Nyt joku sanoo, että eipä uskoisi sipporan uskovan mihinkään eikä kehenkään, kun kirjoittelee niin rajusti. Mutta kyllä minä uskon kuitenkin.
Itselleni on monista työvuosista huolimatta uusi asia tämä kuoleman läsnäolo sillä tavalla, että osa hoidettavista voi lähteä viimeiselle matkalle milloin tahansa. Mietityttää, että mitä sitten jos niin tapahtuu kun olen yksin yöllä töissä. Ristiriitaisia tunteita. Joskus toivoo, että vaikeasti sairas pääsisi pois, ja sitten tulee tunne että olenkohan ihan kamala hoitaja kun ajattelen sellaista.
Kun näkee ihmisen kivun ja kärsimyksen niin varmasti useampi meistä toivoo, että henkilö pääsisi pois. Toivoohan moni potilas itsekin, että pääsisi kärsimästä.
Mutta vaikka inhimillisellä ymmärryksellämme näkisimme parhaaksi että ihmisen kärsimykset loppuisivat siten, että hän pääsee tästä maailmasta pois, mielestäni nämä asiat ovat niin suuria juttuja, niin monisäikeisiä asioita, että ne asiat eivät ole-onneksi-meidän päätäntävallassamme.Tämän takia en esimerkiksi kannata eutanasiaa. Tämän takia en myöskään kannata kuolemantuomiota.
Inhimillinen ymmärryksemme saattaa viestittää:nyt tuo ihminen kärsii niin kovin, että hänen olisi parempi kuolla. Inhimillisesti saatamme ajatella vaikeasti vammaisen ihmisen elämän olevan niin "tyhjää", että ehkä jotenkin kuvittelemme hänen elämänsä olevan jotenkkin "arvotonta"(mitä se ei tietenkään koskaan ole).Meillä ei ole valtuuksia päättää toisen ihmisen elämästä tai sen arvosta-ei todellakaan. Jokainen ihminen on maailman tärkein ihminen.
itselleni on kerran tapahtunut työssä yksi aika vavahduttava juttu.Eräs potilas teki kuolemaa.Mietin pitkään, kuinka haluaisin kertoa hänelle omasta uskostani jollain lailla, koska olen kokenut sen niin tärkeäksi ja lohduttavaksi asiaksi omassa elämässäni. Tiedän, että omaa vakaumustaan ei saa mennä tuputtamaan potilaalle-enkä todellakaan mitään tuputtmista haluaisikaan.
No, eräs hoitajista tuli kertomaan, että nyt potilas kuoli. Pyysi minua vielä käymään paikalla-lähti itse soittamaan omaisille suruviestin. No, menin potilaan huoneeseen, ja totesin, että potilas ei hengitä ja sydän ei lyö. olin pitkän aikaa potilaan vierellä ja harmittelin, ettei oltu ehditty keskustella. Tosin potilas ei pystynyt puhumaankaan, halvaus oli vienyt häneltä puhekyvyn.
Olin huoneessa viitisen-kymmene minuuttia. Sitten mieleeni tuli, että luen Herran siunauksen. En ole ikinä moista tehnyt kuolleelle ihmiselle, itsestänikin se tuntui jotenkin oudolle. se tuli vaan ihan spontaanisti.
No, hetken päästä potilas veti syvään henkeä.Sitten tajusin, että tuo toinen hoitaja oli menossa soittamaan "vainajan" omaisille. Ryntäsin tottakai äkkiä perään. Onneksi eräs potilaista oli jäänyt juttelemaan tuon hoitajan kanssa, joten tämä ei ollut ehtinyt vielä puhelimeen...Sanoin vain "älä ihmeessä soita mihinkään". Hoitaja"miksi?". Minä"koska potilas on elossa". Tämä toinen hoitaja ei meinannut uskoa koko asiaa.
Potilas eli vielä kolme päivää tapahtuman jälkeen. kerran, kun työparini kanssa olimme häntä hoitamassa, hän yhtäkkiä tarttui kasvoihinsa ja silitti niitä hymyillen. Ehdimme keskustella(minä puhuin varoen, hän vastsi hymyillä ja kättäni silittäen), ja sitten kolmen päivän päästä hän pääsi pois.
Lääkärit ja hoitajat ihmettelivät tapahtunutta. Sanoivat, että potilas "palasi rajalta takaisin". Niin uskon minäkin. mikä tuon kaiken tarkoitus oli-en tiedä, ehkä joskus vielä saan tietää. Mutta sen opin, että elämä on jotain suurta-niin paljon suurempaa, mihin meidän käsityskykymme yltää...
Lämpimin ajauksin
Sippora
siis potilas tarttui kasvoihini eikä kasvoihinsa...pieni kirjoitusvirhe.