Liisa ei jaksanut avata silmiään.
Helkkarin kello.
Aamu, se oli jo, eikä kiroileminen auttaisi yhtään.
Kipeä selkä tuikkasi heti, kun jalka osui maahan.
Sängystä nouseminen oli yhtä tuskaa.
Lähden heti pois duunista, kunhan saan pomon kiinni, hän päätti.
Ottakoon apua vaikka varamiespalvelusta, mutta minä en kestä tätä kipua enää päivääkään enempää, ilman lääkärissä käyntiä.
Hän katsoi itseään peilistä ja toivoi, ettei näkisi ketään.
Mutta häntä vastaan mollotti pörröpäinen nainen, jolla oli mustat silmäaluset ja haavoittuneen ihmisen silmät.
Aamu, se oli yleensä päivän paras hetki.
Hiljaista, ulkona vielä pimeää, heräämisen houkuttelua ja jonkinlainen rauha ajatella omia asioita, mutta ei tänään.
Kipu säkenöi silmissä ja teki liikkeet tahmeiksi.
Hän kopisti purkista kädelleen kaksi tablettia.
Otanko molemmat?
Käsi oli nopeampi, kuin ajatus.
Toinen pitkulaisista pillereistä takertui omituisesti kurkkuun ja antoi varoituksen oksennuksesta. Miksi näitten pitää olla näin pirun isoja,hän manasi mielessään.
Tietenkään kipu ei laantunut heti.
Kuka täysjärkinen lähtee töihin tässä kunnossa? Hän ilkkui itselleen.
Iva oli turhaa, hän menisi töihin vaikka ryömimällä. Ei voinut olla pois.
Autoon istahtaminen toi kyyneleet silmiin. Ja kytkinjalka oli sanonut yhteistyösopimuksen irti.
Se vapisi, kuin horkassa.
Tässä, ei humalainen, mutta selvästi ajokyvytön, työläisnainen on lähdössä reippaasti töihin.
Voi helvetti.
Liisa alkoi itkeä.
Hän muisti pomon sanoneen edellisenä päivänä puhelimessa: Yritä vielä kestää! Se sai kyynelpadon suorastaan ryöppyämään.
Se paska käyttää minua hyväkseen, hän ajatteli sumuisesti.
Se suurtakin suurempi paska, vaikka muuta yrittääkin.
Liisa sai jonkinlaista lohtua vihatessaan esimiestään.
Auto hyrisi jo lähtövalmiina.
Lähdenkö vai en?
Siinäpä vasta ongelma.
Joku toinen olisi ilman muuta ottanut luurin käteensä ja ilmottautunut sairaaksi, mutta ei tämä nainen, joka oli pakotettu pienestä pitäen tekemään töitä härän lailla.
Se oli ollut ainoa keino saada läheistensä hyväksyntä.
Siellä se oli, takaraivossa, että tee työtä, näytä ,että pärjäät ja jos et pärjää, et ole mitään.
Se oli rakkauteen kyvyttömien vanhempien ainut neuvo lapselleen.
Ja niinhän Liisa oli tehnyt.
Huolehtinut juopoista vanhemmistaan.Itsestään, opiskellut ilman tukea, valmistunut palveluammattiin, saanut ihanan perheen, jossa vetovastuu oli kuitenkin jäänyt hänelle.
Ja nyt töissä, hän oli vain pomon pompottettava, pikkunilkki, jolle voi laittaa tehtäväksi kaikkein paskimmat työt.
Jolle lankesi määrätön määrä ylitöitä, ilmaisia töitä, toisten tekemättömiä töitä ja vastuu kaikista epäselvistä hommista ja virheiden korjaamisista.
Hän, joka vei paperipinoja viikonlopuiksi kotiinsa, että saisi kaikki pomon vaatimat raportit ajoissa valmiiksi.
Hän kapinoi mielessään, mutta teki työnsä hyvin, sai asiakkailta kiitosta ja se piti häntä pystyssä.
Palkka? Se oli naurettava.
Liisa oli opiskellut neljä vuotta ja sai pienempää palkkaa, kuin miehensä, jolla ei ollut kuin kaksivuotinen koulutus, eikä läheskään niin vastuullinen työ.
Kun Liisa ajatteli työtään, hän tajusi olevansa oikea "kaatopaikanhoitaja".
Itku ei ottanut laantuakseen.
Hän oli sammuttanut auton ja istui etupenkillä kylmissään.
Kipu oli tuntemuksista päälimmäinen, sitten itku, itsesääli ja lopuksi oma hölmöys.
Hän pyyhkäisi kyyneleet pois silmistään, painoi varovasti kytkintä ja käynnisti auton uudelleen.
Jalka teki vaikeasti sen, mitä aivot käskivät, vaikka tuska repi selkää.
Hän ajoi hitaasti pois pihalta,
käänsi auton pimeälle tielle.
Ei ollut ruuhkaa ennen kuutta.
Helkkarin kello.
Aamu, se oli jo, eikä kiroileminen auttaisi yhtään.
Kipeä selkä tuikkasi heti, kun jalka osui maahan.
Sängystä nouseminen oli yhtä tuskaa.
Lähden heti pois duunista, kunhan saan pomon kiinni, hän päätti.
Ottakoon apua vaikka varamiespalvelusta, mutta minä en kestä tätä kipua enää päivääkään enempää, ilman lääkärissä käyntiä.
Hän katsoi itseään peilistä ja toivoi, ettei näkisi ketään.
Mutta häntä vastaan mollotti pörröpäinen nainen, jolla oli mustat silmäaluset ja haavoittuneen ihmisen silmät.
Aamu, se oli yleensä päivän paras hetki.
Hiljaista, ulkona vielä pimeää, heräämisen houkuttelua ja jonkinlainen rauha ajatella omia asioita, mutta ei tänään.
Kipu säkenöi silmissä ja teki liikkeet tahmeiksi.
Hän kopisti purkista kädelleen kaksi tablettia.
Otanko molemmat?
Käsi oli nopeampi, kuin ajatus.
Toinen pitkulaisista pillereistä takertui omituisesti kurkkuun ja antoi varoituksen oksennuksesta. Miksi näitten pitää olla näin pirun isoja,hän manasi mielessään.
Tietenkään kipu ei laantunut heti.
Kuka täysjärkinen lähtee töihin tässä kunnossa? Hän ilkkui itselleen.
Iva oli turhaa, hän menisi töihin vaikka ryömimällä. Ei voinut olla pois.
Autoon istahtaminen toi kyyneleet silmiin. Ja kytkinjalka oli sanonut yhteistyösopimuksen irti.
Se vapisi, kuin horkassa.
Tässä, ei humalainen, mutta selvästi ajokyvytön, työläisnainen on lähdössä reippaasti töihin.
Voi helvetti.
Liisa alkoi itkeä.
Hän muisti pomon sanoneen edellisenä päivänä puhelimessa: Yritä vielä kestää! Se sai kyynelpadon suorastaan ryöppyämään.
Se paska käyttää minua hyväkseen, hän ajatteli sumuisesti.
Se suurtakin suurempi paska, vaikka muuta yrittääkin.
Liisa sai jonkinlaista lohtua vihatessaan esimiestään.
Auto hyrisi jo lähtövalmiina.
Lähdenkö vai en?
Siinäpä vasta ongelma.
Joku toinen olisi ilman muuta ottanut luurin käteensä ja ilmottautunut sairaaksi, mutta ei tämä nainen, joka oli pakotettu pienestä pitäen tekemään töitä härän lailla.
Se oli ollut ainoa keino saada läheistensä hyväksyntä.
Siellä se oli, takaraivossa, että tee työtä, näytä ,että pärjäät ja jos et pärjää, et ole mitään.
Se oli rakkauteen kyvyttömien vanhempien ainut neuvo lapselleen.
Ja niinhän Liisa oli tehnyt.
Huolehtinut juopoista vanhemmistaan.Itsestään, opiskellut ilman tukea, valmistunut palveluammattiin, saanut ihanan perheen, jossa vetovastuu oli kuitenkin jäänyt hänelle.
Ja nyt töissä, hän oli vain pomon pompottettava, pikkunilkki, jolle voi laittaa tehtäväksi kaikkein paskimmat työt.
Jolle lankesi määrätön määrä ylitöitä, ilmaisia töitä, toisten tekemättömiä töitä ja vastuu kaikista epäselvistä hommista ja virheiden korjaamisista.
Hän, joka vei paperipinoja viikonlopuiksi kotiinsa, että saisi kaikki pomon vaatimat raportit ajoissa valmiiksi.
Hän kapinoi mielessään, mutta teki työnsä hyvin, sai asiakkailta kiitosta ja se piti häntä pystyssä.
Palkka? Se oli naurettava.
Liisa oli opiskellut neljä vuotta ja sai pienempää palkkaa, kuin miehensä, jolla ei ollut kuin kaksivuotinen koulutus, eikä läheskään niin vastuullinen työ.
Kun Liisa ajatteli työtään, hän tajusi olevansa oikea "kaatopaikanhoitaja".
Itku ei ottanut laantuakseen.
Hän oli sammuttanut auton ja istui etupenkillä kylmissään.
Kipu oli tuntemuksista päälimmäinen, sitten itku, itsesääli ja lopuksi oma hölmöys.
Hän pyyhkäisi kyyneleet pois silmistään, painoi varovasti kytkintä ja käynnisti auton uudelleen.
Jalka teki vaikeasti sen, mitä aivot käskivät, vaikka tuska repi selkää.
Hän ajoi hitaasti pois pihalta,
käänsi auton pimeälle tielle.
Ei ollut ruuhkaa ennen kuutta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kuinka kauheaa on, kun todella tuntuu tuollaisen ihmisen! Kuvaus oli suoraan yhdistettävissä todellisuuteen! Periksi ei anneta ennen kuin viedään jalat edellä....=)
Hyvin kirjoitettu, uskottavaa!