Katsoin valkeaa kulahtanutta edessäni nousevaa rakennusta, jonne äitini kuljetettiin muutaman miehen ja yhden naisen taluttamana. Se kilju ja parku, kuiski ja huus. Se kiros. Äiti ei olis halunnu tohon valkoseen taloon, mitä me sanottiin pakkoasuntolaks. Mut ei se mun vika ollu, että se sekos kun isä jätti sen. Äiti oli ikuisuuden lemmenkipeä ja yritti hakea liian läheistä huolenpitoa musta ja mun isoveljestä. Mä tunnen olevani jotenkin kunnossa ja haluan jatkaaki elämääni, mut mun veli. Se puhuu traagisesta lopusta ja kertoo, miten maailman vallitsijat on hylänny sen, kuinka mä olisin hylänny sen. Ei se pidä paikkaansa. Mä rakastan veljeä, enkä haluais sille missään nimessä sille mitään pahaa, mutta mua alkaa huolestuttaa sen terveys. Se ei suostu juttelemaan kenellekään ammattiauttajalle, se ei suostu kertomaan mullekaan syvimpiä murheitaan. Ehkä mun olis vaan lypsettävä tietoa siltä, nyt kun äidistä ei tarvinnu niin paljon huolehtia. Ei enää, kun tuon valkoisen talon ovet sulkeutuivat.
Mä käännyin ja lähin kävelemään kotia kohti. Mun ajatuksissa pyöri ajatus, että mitä me veljen kanssa nyt tehdään? Isä lähti ulkomaille sen uuden muijan kanssa ja äiti joutui hullujenhuoneelle. Mulla on työ, mistä saan just ja just kuukauden elantoon tarvittavat rahat. Veli käy kans töissä, mut vähän valikoiden. Se ryyppää mielummin ku työskentelee tai sais elämäänsä kuntoon. Mut mä ymmärrän sitä. Sen tyttöystävä kuoli pari kuukautta sitte ja sitä ennen sen toinen entinen jätti sen vaan hyppäämällä toisen miehen kainaloon. Mut silti se vois edes yrittää elää, tai mistä mä tiedän, vaikka se olis yrittänytki. Se vaan joskus selittää, ettei sillä oo mitään järkeä jatkaa sen elämää. Mä kyllä aina vetoan siihen, että aikooko se jättää mut yksin, siihen kysymykseen se ei oo viel vastannu mitään.
Saavuin kotiovelle. Kaivoin taskusta nipun avaimia ja etin sen oikean avaimen muiden seasta. Mua ärsytti tää kaikki. Miks kaiken piti mennä näin? Mä olin vasta kuudentoista ja veli kahdeksantoista. Mä en ole käyny opiskeluja seittemää luokkaa pidempää. Nytkin mä työskentelen hanttihommissa, lehden jakajana ja joskus jaa'an mainoksia. Mä en koskaan tuu parempaa duunia saamaan. Mulla ei ole koulutusta mihinkää, eikä varmasti tuu koskaan rahaa olemaankaa sellaseen. Mä en vaan tajua, miks jonkun elämä menee vaan päin @!#$ä ja elämään suhtautuminen on pelkkää kamppailua? Mä en tajua, miksei yhteiskunta voi vaan huolehtia kansasta tasavertosesti.
Mä kuulin kuinka telkkari pauhas pienen kaksion olohuoneessa. Näin miten veli oli sammunu taas sohvalle. pöytä oli täynnä kaljapulloja ja kämppä oli muutenki sotkunen. Asunnon ilma haisi vanhalle viinalle ja tupakalle, mikä oli saanut minut jo hetken aikaa voimaan pahoin. Astelin veljen ohi parvekkeen ovelle ja aukasin sen, että ilma pääsis edes vähän vaihtumaan. Suljin telkkarin ja käväsin hakemassa keittiöstä muovipusseja, joihin aloin lataamaan tyhjiä pulloja niin kovaa kuin pystyin, jotta veli heräisi.
"Jean, v*ttuun metelöimästä siitä", veli huus mulle ja silloin mä tiputin täyden muovipussin lattialle ja kaljapulloja meni rikki, saaden enemmän ääntä aikaan. Tiesin ettei Dan pitänyt tästä, mutta mitä muutakaan tekisin? Pakkohan toi oli ylös saatava.
"Sori, mut päivä on kehittyny aika pitkälle. Sä missasit äidin sairaala saaton. Se sai kauheet raivarit", sanoin veljelleni, joka näytti vain painavan päätään syvemmälle sohvaa, ettei kuulisi sanaakaan. Sitä ei näyttävästi kiinostanutkaan.
_______________________
Tässä nyt tällainen alku. Sanokaahan mielipiteenne. Jatkuukos?
Mä käännyin ja lähin kävelemään kotia kohti. Mun ajatuksissa pyöri ajatus, että mitä me veljen kanssa nyt tehdään? Isä lähti ulkomaille sen uuden muijan kanssa ja äiti joutui hullujenhuoneelle. Mulla on työ, mistä saan just ja just kuukauden elantoon tarvittavat rahat. Veli käy kans töissä, mut vähän valikoiden. Se ryyppää mielummin ku työskentelee tai sais elämäänsä kuntoon. Mut mä ymmärrän sitä. Sen tyttöystävä kuoli pari kuukautta sitte ja sitä ennen sen toinen entinen jätti sen vaan hyppäämällä toisen miehen kainaloon. Mut silti se vois edes yrittää elää, tai mistä mä tiedän, vaikka se olis yrittänytki. Se vaan joskus selittää, ettei sillä oo mitään järkeä jatkaa sen elämää. Mä kyllä aina vetoan siihen, että aikooko se jättää mut yksin, siihen kysymykseen se ei oo viel vastannu mitään.
Saavuin kotiovelle. Kaivoin taskusta nipun avaimia ja etin sen oikean avaimen muiden seasta. Mua ärsytti tää kaikki. Miks kaiken piti mennä näin? Mä olin vasta kuudentoista ja veli kahdeksantoista. Mä en ole käyny opiskeluja seittemää luokkaa pidempää. Nytkin mä työskentelen hanttihommissa, lehden jakajana ja joskus jaa'an mainoksia. Mä en koskaan tuu parempaa duunia saamaan. Mulla ei ole koulutusta mihinkää, eikä varmasti tuu koskaan rahaa olemaankaa sellaseen. Mä en vaan tajua, miks jonkun elämä menee vaan päin @!#$ä ja elämään suhtautuminen on pelkkää kamppailua? Mä en tajua, miksei yhteiskunta voi vaan huolehtia kansasta tasavertosesti.
Mä kuulin kuinka telkkari pauhas pienen kaksion olohuoneessa. Näin miten veli oli sammunu taas sohvalle. pöytä oli täynnä kaljapulloja ja kämppä oli muutenki sotkunen. Asunnon ilma haisi vanhalle viinalle ja tupakalle, mikä oli saanut minut jo hetken aikaa voimaan pahoin. Astelin veljen ohi parvekkeen ovelle ja aukasin sen, että ilma pääsis edes vähän vaihtumaan. Suljin telkkarin ja käväsin hakemassa keittiöstä muovipusseja, joihin aloin lataamaan tyhjiä pulloja niin kovaa kuin pystyin, jotta veli heräisi.
"Jean, v*ttuun metelöimästä siitä", veli huus mulle ja silloin mä tiputin täyden muovipussin lattialle ja kaljapulloja meni rikki, saaden enemmän ääntä aikaan. Tiesin ettei Dan pitänyt tästä, mutta mitä muutakaan tekisin? Pakkohan toi oli ylös saatava.
"Sori, mut päivä on kehittyny aika pitkälle. Sä missasit äidin sairaala saaton. Se sai kauheet raivarit", sanoin veljelleni, joka näytti vain painavan päätään syvemmälle sohvaa, ettei kuulisi sanaakaan. Sitä ei näyttävästi kiinostanutkaan.
_______________________
Tässä nyt tällainen alku. Sanokaahan mielipiteenne. Jatkuukos?
Vastaukset 4
Vanhimmat
En tiedä mitä mieltä olet siitä että lukija kiinnittää huomiota tekstin tekemiseen liittyviin seikkoihin.
Tarina oli mielenkiintoinen ja toimii, oikeastaan ainoa epäkohta jonka löysin tekstistäsi oli se että huomasin miettiväni kuka Dan. Sitten tajusin että aha, se on sen veljen nimi.
Kannattaisi varmaan mainita nimi jo alussa, olit kirjoittanut henkilöistä jo pitkään ilman nimiä, käyttäen vain sitä missä suhteessa he ovat kertojaan. Kun kirjoittaja huolehtii tällaisista asioista, jää lukijalle tilaisuus keskittyä tarinaan.
Mielstäni oli varsin mukava aloitus, että jatka vaan!
Ja minua ei ainakaan haitannut, että mainitsit henkilöiden nimet vasta silloin, kun päätit kertoa ne. Hyvin ymmärsin kenen nimi kyseessä on =) Ja toisaalta, on ehkä tarpeetonta mainitakin niitä heti alussa...
Kielenkäyttö varsin uskottavaa; kielioppivirheitä on, mutta eivät ne lukemista haitanneet!
Kielioppi kielioppi. Jeps, iso ongelma minulle...
Mutta kirjoitankin tuon tuollaisella teinikielellä, että kai se hiukan sellaista sallii.
kiitos kommenteista!
monelle muullekin...aina niitä virheitä löytyy!
Eikä se ns. teinikielessä niin haittaa, harva teinihän kieliopillisesti oikein puhukaan (olisi outoa kerta kaikkiaan...=)
Ja lisäksi kielioppitaito petraantuu vain kirjoittamalla, ja lukemalla omia tekstejään...
=)