.
Ylioppilaslehti: Yhteiskunnallista realismia
Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen
Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin
Atena, 2001
352 s, 193 mk
Psykometrikko Ahmavaaran ja tutkija Vanhasen tieteenfilosofinen taustateesi on, että yhteiskuntatieteet ovat 1960-luvulta alkaneen ylipolitisoitumisen seurauksena liikaa humanisoituneet ja että metodologisesti tarkempi biologinen ja luonnontieteellinen suuntaus tulisi palauttaa kunniaan. Tätä edusti 1900-luvun alussa mm. Edvard Alexander Westermarck (1862–1939). Katsannon historialliset juuret ovat Charles Robert Darwinin (1809–82) luonnonvalinnan opissa ja uusdarwinistisessa kehitysteoriassa (jolloin siihen sisältyvät myös geenit ja mutaatiot, joita Darwin ei tietenkään vielä tuntenut). Kirjan Osa I (Geenit ja yhteiskunnan hierarkkinen rakenne) on prof. Ahmavaaran käsialaa ja Osa II prof. Vanhasen (Yhteiskuntatieteiden darwinilainen kritiikki).
Ahmavaaran kirjoituksessa painopiste on älykkyyden periytyvyydessä: Kiistaa perinnöllisyys vs. ympäristö (nature vs. nurture) on käyty jo toistasataa vuotta. Varhaiset tutkijat kuten Britanniassa sir Francis Galton (1882–1911), Karl Pearson (1857–1936) ja sir Ronald Aylmer Fisher (1890–1962) olivat "hereditäärejä", kun taas myöhemmät – varsinkin sosiaalitieteilijät 1950-luvulta lähtien – olivat "kulturisteja".
Älykkyyden periytyvyyden tutkimuksessa metodina on vertailla yhdessä ja erillään kasvaneiden sama- ja erimunaisten kaksosten sekä muiden sukulaisten älykkyysosamäärälukujen (ÄO) korrelaatioita ym. Puutteena Ahmavaaralla on, että periytyvyyden malleja ei ole esitelty. Psykometrikot Galtonista alkaen ovat tarkastelleet pääosin vain ns. laajaa periytyvyyttä, kun taas perinnöllisyystieteilijät ovat olleet kiinnostuneita suppeasta, joka pohjaa additiivisen geneettisen malliin. Suppea periytyvyys saadaan, kun (laajasta) kokonaisperiytyvyydestä vähennetään dominantin mallin mukainen ei-additiivinen osuus, joka perustuu geenien keskinäiseen vuorovaikutukseen. Kun geenien vaikutuksia älykkyyteen tunneta, ao. vuorovaikutuksen pohjalta tulevaa periytyvyyttä ei voida ennustaa. (Tässäkin mielessä kirjan nimi on väärä: Yhtään geenianalyysia siinä ei ole. Tekijät ovat ilmeisesti halunneet kirjan nimen mahdollisimman luonnontieteelliseksi.) Täten vain suppealla periytyvyydellä on ennuste-arvoa jälkeläisten suhteen.
Ahmavaaran datat pohjaavat varhempiin selvityksiin ja 1980-luvun analyyseihin, joissa muun muassa identtisten kaksosten yhteistä kohdussaoloaikaa – joka menee ympäristötekijöiden piikkiin – ei ole aina otettu riittävästi huomioon. Tuoreempi (Daniels et al. 1977) bayeslainen meta-analyysi antaa Ahmavaaran esittämiä hieman matalampia arvoja: Laaja periytyvyys noin 48 prosenttia ja suppea noin 34 prosenttia. Tällä on yhteiskunnallista merkitystä sikäli, että väestö ei vuosisadoissakaan pelkästään perinnöllisyyden perusteella (34 prosenttia) kovin helposti jakaudu tyhmiin ja viisaisiin.
Ympäristö kyllä vaikuttaa älykkyyteen, mutta sen osuus voi vaihdella sukupolvesta toiseen ja ympäristöstä toiseen, ja sen osuus voi olla käytännössä lähellä sataa prosenttia. Parhaita esimerkkejä tästä ovat vajaamielisiksi jäävät ns. susilapset, kuuluisimpana Aveyronin villi poika, jota tutki ranskalainen lääkäri Jean Marie Garpard Itard (1774–1835) ja josta Francois Truffaut (1932–84) on tehnyt elokuvan (1969).
Toinen Ahmavaaran teema on usein jo lapsena tutkimuksissa todettavissa olevien psykopaattisten persoonallisuudenpiirteiden ja tulevan rikollisuuden välinen yhteys, jota ei ole haluttu noteerata, kun demokraattisen voimat ovat mielellään nähneet syyt yhteisöllisissä tekijöissä.
Vanhanen on sosiobiologian puolestapuhuja. Termi tulee yhdysvaltalaiselta hyönteistieteilijältä Edward Osborne Wilsonilta (s. 1929), joka julkaisi samannimisen kirjan 1975 alaotsikkona Uusi Synteesi. Suuntauksen taustana ovat muun muassa nobelistit (1973) Konrad Zacharias Lorenz (1903–89) ja Nikolaas Tinbergen (1908–1988), jotka tutkivat eläinten vaisto- ym. käyttäytymistä luonnollisissa oloissa (etologia). Vanhasen teesi on, että muun muassa aggressiivisessa käyttäytymisessä, territoriaalisuudessa ja sukulaisten suosimisessa kuin myös yhteistoiminnassa ja luokkajaossa sekä kansojen älykkyydessä ym. on perinnöllisyyden ja lajinkehityksen pohjalta eroja ja kaavamaisia käyttäytymissuuntautumisia ja että niitä voidaan analysoida darwinistisista lähtökohdista.
Vanhanen esittää myös, että valtion väestön keskimääräisen ÄO:n ja reaalisen kansantulon välille olisi saatu v. 1995 aineistossa korrelaatio 0.94! Joko tämä on ranskalainen merimiesjuttu tai sitten maat ja ÄO:t on ryhmitelty keinotekoisesti kahdeksaan luokkaan niin että tämmöinen korrelaatio on ollut tuloksena. Näet samassa 184 maan ryhmittelemättömässä aineistossa korrelaatiot vaihtelivat vuosina 1946–97 välillä 0.38–0.68.
Ahmavaaran ja Vahasen teos on enemmän pamfletti kuin tarkan tieteellinen. Se on kuitenkin tärkeä keskustelunavaus yhteiskunnallisen realismin suuntaan: Esimerkiksi 1970-luvulla kehitysoptimismin ja demokratian ideologian sokaisemina vasemmisto Ulf Sundqvistin johdolla pilasi peruskoulun. Ja Balkanilla ovat aseet taas alkaneet puhua...
Pertti Luukkonen
Fil.lis., psykologi
.
Ylioppilaslehti: Yhteiskunnallista realismia
Yrjö Ahmavaara ja Tatu Vanhanen
Geenien tulo yhteiskuntatieteisiin
Atena, 2001
352 s, 193 mk
Psykometrikko Ahmavaaran ja tutkija Vanhasen tieteenfilosofinen taustateesi on, että yhteiskuntatieteet ovat 1960-luvulta alkaneen ylipolitisoitumisen seurauksena liikaa humanisoituneet ja että metodologisesti tarkempi biologinen ja luonnontieteellinen suuntaus tulisi palauttaa kunniaan. Tätä edusti 1900-luvun alussa mm. Edvard Alexander Westermarck (1862–1939). Katsannon historialliset juuret ovat Charles Robert Darwinin (1809–82) luonnonvalinnan opissa ja uusdarwinistisessa kehitysteoriassa (jolloin siihen sisältyvät myös geenit ja mutaatiot, joita Darwin ei tietenkään vielä tuntenut). Kirjan Osa I (Geenit ja yhteiskunnan hierarkkinen rakenne) on prof. Ahmavaaran käsialaa ja Osa II prof. Vanhasen (Yhteiskuntatieteiden darwinilainen kritiikki).
Ahmavaaran kirjoituksessa painopiste on älykkyyden periytyvyydessä: Kiistaa perinnöllisyys vs. ympäristö (nature vs. nurture) on käyty jo toistasataa vuotta. Varhaiset tutkijat kuten Britanniassa sir Francis Galton (1882–1911), Karl Pearson (1857–1936) ja sir Ronald Aylmer Fisher (1890–1962) olivat "hereditäärejä", kun taas myöhemmät – varsinkin sosiaalitieteilijät 1950-luvulta lähtien – olivat "kulturisteja".
Älykkyyden periytyvyyden tutkimuksessa metodina on vertailla yhdessä ja erillään kasvaneiden sama- ja erimunaisten kaksosten sekä muiden sukulaisten älykkyysosamäärälukujen (ÄO) korrelaatioita ym. Puutteena Ahmavaaralla on, että periytyvyyden malleja ei ole esitelty. Psykometrikot Galtonista alkaen ovat tarkastelleet pääosin vain ns. laajaa periytyvyyttä, kun taas perinnöllisyystieteilijät ovat olleet kiinnostuneita suppeasta, joka pohjaa additiivisen geneettisen malliin. Suppea periytyvyys saadaan, kun (laajasta) kokonaisperiytyvyydestä vähennetään dominantin mallin mukainen ei-additiivinen osuus, joka perustuu geenien keskinäiseen vuorovaikutukseen. Kun geenien vaikutuksia älykkyyteen tunneta, ao. vuorovaikutuksen pohjalta tulevaa periytyvyyttä ei voida ennustaa. (Tässäkin mielessä kirjan nimi on väärä: Yhtään geenianalyysia siinä ei ole. Tekijät ovat ilmeisesti halunneet kirjan nimen mahdollisimman luonnontieteelliseksi.) Täten vain suppealla periytyvyydellä on ennuste-arvoa jälkeläisten suhteen.
Ahmavaaran datat pohjaavat varhempiin selvityksiin ja 1980-luvun analyyseihin, joissa muun muassa identtisten kaksosten yhteistä kohdussaoloaikaa – joka menee ympäristötekijöiden piikkiin – ei ole aina otettu riittävästi huomioon. Tuoreempi (Daniels et al. 1977) bayeslainen meta-analyysi antaa Ahmavaaran esittämiä hieman matalampia arvoja: Laaja periytyvyys noin 48 prosenttia ja suppea noin 34 prosenttia. Tällä on yhteiskunnallista merkitystä sikäli, että väestö ei vuosisadoissakaan pelkästään perinnöllisyyden perusteella (34 prosenttia) kovin helposti jakaudu tyhmiin ja viisaisiin.
Ympäristö kyllä vaikuttaa älykkyyteen, mutta sen osuus voi vaihdella sukupolvesta toiseen ja ympäristöstä toiseen, ja sen osuus voi olla käytännössä lähellä sataa prosenttia. Parhaita esimerkkejä tästä ovat vajaamielisiksi jäävät ns. susilapset, kuuluisimpana Aveyronin villi poika, jota tutki ranskalainen lääkäri Jean Marie Garpard Itard (1774–1835) ja josta Francois Truffaut (1932–84) on tehnyt elokuvan (1969).
Toinen Ahmavaaran teema on usein jo lapsena tutkimuksissa todettavissa olevien psykopaattisten persoonallisuudenpiirteiden ja tulevan rikollisuuden välinen yhteys, jota ei ole haluttu noteerata, kun demokraattisen voimat ovat mielellään nähneet syyt yhteisöllisissä tekijöissä.
Vanhanen on sosiobiologian puolestapuhuja. Termi tulee yhdysvaltalaiselta hyönteistieteilijältä Edward Osborne Wilsonilta (s. 1929), joka julkaisi samannimisen kirjan 1975 alaotsikkona Uusi Synteesi. Suuntauksen taustana ovat muun muassa nobelistit (1973) Konrad Zacharias Lorenz (1903–89) ja Nikolaas Tinbergen (1908–1988), jotka tutkivat eläinten vaisto- ym. käyttäytymistä luonnollisissa oloissa (etologia). Vanhasen teesi on, että muun muassa aggressiivisessa käyttäytymisessä, territoriaalisuudessa ja sukulaisten suosimisessa kuin myös yhteistoiminnassa ja luokkajaossa sekä kansojen älykkyydessä ym. on perinnöllisyyden ja lajinkehityksen pohjalta eroja ja kaavamaisia käyttäytymissuuntautumisia ja että niitä voidaan analysoida darwinistisista lähtökohdista.
Vanhanen esittää myös, että valtion väestön keskimääräisen ÄO:n ja reaalisen kansantulon välille olisi saatu v. 1995 aineistossa korrelaatio 0.94! Joko tämä on ranskalainen merimiesjuttu tai sitten maat ja ÄO:t on ryhmitelty keinotekoisesti kahdeksaan luokkaan niin että tämmöinen korrelaatio on ollut tuloksena. Näet samassa 184 maan ryhmittelemättömässä aineistossa korrelaatiot vaihtelivat vuosina 1946–97 välillä 0.38–0.68.
Ahmavaaran ja Vahasen teos on enemmän pamfletti kuin tarkan tieteellinen. Se on kuitenkin tärkeä keskustelunavaus yhteiskunnallisen realismin suuntaan: Esimerkiksi 1970-luvulla kehitysoptimismin ja demokratian ideologian sokaisemina vasemmisto Ulf Sundqvistin johdolla pilasi peruskoulun. Ja Balkanilla ovat aseet taas alkaneet puhua...
Pertti Luukkonen
Fil.lis., psykologi
.
Vastaukset 2
Vanhimmat
tässä olisi yksi 17 vuotias aiheesta kiinnostunut. olisikohan tuo kirja aivan liian raskasta lukemista tämän ikäiselle? entä onko kamalan vaikea selkoinen ? :D
.
Luulen että ei ole.
.