Mulla on tällainen idioottimainen ongelma, etten uskalla sanoa äidille haluavani muuttaa soluun. Asun Helsingissä ja koulukin on Hesassa, mutta matkaan tuhraantuu silti tunti. Pitäisi alkaa jo solua etsimään koulun luota, mutta asiasta en ole hiiskunut. Mun äiti vaan ei millään halua, että muutan pois. Oikeastaan kaikki kaverit asuu jo omillaan, mutta heidän vanhemmat ovat "pakottaneet" muuttamaan. Mulla on hyvät oltavat kotona, en maksa muusta kuin vaatteista, vapaa-ajan menoista yms. Vanhempani ovat erittäin ihania. Jotenkin vaan haluaisin jo itsenäistyä. Ikää mulla on jo päälle 21 vuotta ja olen naisihminen. Onko muita kellä on/ollut vaikeuksia kertoa muutosta?
EN USKALLA SANOA
MUUTTAVANI
41647
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jos vanhempasi ovat erittäin ihania, niinkuin kerroit, uskallat varmaan kertoa heille myös muuttoaikeistasi. Joskus, varsinkin jos on nuorin lapsi kyseessä, vanhemmat saattavat haluta pitää tämän mahdollisimman pitkään kotona. Silloin voi omaan kotiin muutto ja itsenäistyminen tuntua vaikealta.
Olet kuitenkin jo yli parikymppinen, joten rohkeasti vaan alat puhumaan vanhemmillesi muutosta. Jos äiti on kovempi pala, aloita ensin isästä. Ja olethan jo siinä mielessä itsenäinen, että ei sinun tarvitse mitään lupia muuttoon vanhemmiltasi kysyä. Kerrot vaan, että haluat jo omaa tilaa ja itsenäisyyttä ja että olet ajatellut etsiä itsellesi soluasunnon. Tässä on kuitenkin sinun elämästäsi kysymys, et voi loppuikääsi asua äidin helmoissa vain koska äitisi ei anna sinun muuttaa.
Hemmetti! Yritin tänään varmaan viisi kertaa keskustella muutosta äidin kanssa, mutta äiti vaan sivuutti puheeni ja vaihtoi toiseen aiheeseen. Jotenkin tuntuu, että muuttohaluni loukkaa äitiä. Tyhmäähän se on, että tällainen aikuinen nainen on kuin pikkuvauva äitinsä edessä. Huomenna yritän nostaa asian taas pöydälle ja aion täytää asuntohakemuksen netissä äidin mielipiteistä viis! Kuitenkin viikonloput aion viettää varmasti vanhempien luona, mutta se ei tunnu hänelle riittävän. Kaipa äiti luulee, etten pärjää omillani. Myönnettäköön, että olen vanhempiani "hyväksikäyttänyt", harvemmin olen siivonnut tai laittanut ruokaa, koska ei ole tarvinnut.
Muuta, äitisi on opittava että poikaset lentää joskus pesästä.
Muistan itse, kun oma ainokaiseni muutti pois kotoa (aika kauas). Itkin varmaan vuorokauden. Se oli hirmuisen haikea tilanne. Mietin, että miksi enää tekisin ruokaa pelkästään itselleni, miksi kävisin enää kaupassa jne.. Tunsin itseni hyödyttömäksi. En kuitenkaan kertonut sitä hänelle enkä mitenkään estellyt hänen lähtöään. Tiesin, että niin pitää tapahtua, että hän lähtee ja että minun tulee olla onnellinen, että hän on kypsä ja valmis irtiottoon.
Sopeuduin tilanteeseen kuitenkin hyvin nopeasti. Ehkä jo parin viikon kuluttua aloin oikeastaan nauttia uudesta vapaudestani. Tällä tavoin käy varmaan sinunkin äidillesi.