Kauneimmat seppeleet.

et' onpa kaunis runo!

tästä runostasi

Villinä kasvaneita kukista
seppele kaunein on
se todistakoon:
asetat seppeleen pääähänsä merkiksi rakkauden

Lpoousäkeistö oli Jumalien kaunista kiroijtusta sinun sanoillaisi!

kuiskaajalle ja Lionalle kommenteista.

Suru ei välttämättä ole ilon vastakohta. Ajattelen että kummatkin kuuluu elämään ja joskus jopa samanaikaisesti. Olen nähnyt, ehkä vähän kokenutkin kuinka kyynelten läpi voi hymyillä ja riipaisevassa tuskassa laulaa. Kun elämän onni ei ole olosuhteissa eikä hetkellisten tarpeiden tyydyttymisessä kiinni vaan syvemmällä. Silloin voi niistä ihanistakin hetkistä - juhannuskokosta, koivunlehtien tuoksusta kasteisessa metsikössä - ystävän hymystä - villistä juoksusta käsikkäin läpi auringossa välkkyvän heinäpellon - nauttia koko sydämen laajuudelta ja vapautunein mielin, tarrautumatta asioihin kiinni ja etsimättä niistä elämän tosi sisältöä. Ne ovat lahjaa mutta eivät varsinainen sisältö.
Läsnäolon laulu, on kuultavissa läpi vaihtelevien aikojen ja elämäntilanteiden muutosten. Se ei ole kiinni olosuhteiden eikä edes mielialojen vaihteluista.
Elämän tragediaa kyllä on... että joskus ihminen joutuu kohtaamaan ja käymään läpi lähes äärimmäistä tuskaa, ennen kuin kouristuksenomainen ote omista onnen illuusioista ja vaatimuksista kirpoaa, niin että voi löytää elämäntilan, jossa onni ei enää ole kiinni... vain halujen ja inhimillisten toiveiden tyydyttymisestä.

Viime päivinä olen kuunnellut elämän kaunista laulua monenlaisissa tilanteissa.
Keskiviikkona erään ystävän hautajaisissa, jolta jäi puoliso ja neljä lasta, nuorin lapsi kymmenvuotias.
Useinkaan en ole ollut niin kauniissa tilaisuudessa kuin tuo muistotilaisuus oli...

Liian monet ovat ystäväpiirissäni olleet hautajaiset kun joku on ammuttu tai puukotettu, kuollut yliannostukseen tai ajanut pilleripäissä metsikköön. Myös ne jotka ovat kuolleet ikäänkuin normaalimmalla tavalla - mutta Jeesusta tuntematta. Sellainen raastaa sielua. Jos sallitte että tässä vapaasti uskovana ihmisenä hetken aikaa juttelen... Kristityn hautajaisissa on toisenlaista. Se on surunkin keskellä ilojuhla, valon juhla. Sellaista oli keskiviikkona.

Tietysti on surullista kun äiti lähtee pois.
Mutta surun ei tarvitse olla lohdutonta ja pimeää.

Hautajaisten jälkeinen fiilis ehkä siis osaltaan vaikutti runon syntyyn, ei tietoisesti mutta tunnetilana... Muistan A.K.:n ihmisenä jolla oli silmät, korvat ja olkapää. Sairauden edetessä suu muuttui yhä pienemmäksi ja sydän entisestään laajeni. Lopulta ei ollut sanoja lainkaan, kun ei enää jaksanut puhua, silloinkin silmät vuoteen pohjalta puhuivat.
En käynyt sairaalassa häntä katsomassa, mutta jotka kävivät, kertoivat, että rauha tuossa sairashuoneessa oli lähes käsinkosketeltava. Moni joka ajatteli tulevansa lohduttamaan ja tukemaan saikin itse kokea lohdutusta ja vahvistui. Tiedän että siivooja joka potilaan viimeisinä elinviikkoina kävi huoneessa useita kertoja, kääntyi lopulta Jumalan puoleen ja antoi elämänsä Jeesukselle, teki uskonratkaisun.

Ajatukset viipyilevät mielessäni siksikin koska... viimeisten vuosien aikana en ollu paljon hänen kanssa tekemisissä, ja yksi viimeisiä kertoja oli kolme vuotta sitten RMJ:ssä... olimme samassa aktioporukassa. Kristillisestä aktiotiimistä oli aikaisempien vuosien perusteella tullut niin hyvää palautetta että RMJ:n järjestäjä antoi tiimiläisille ilmaiset rannekkeet. A.K.:n syvin ilo loppuun saakka oli kertoa toisillekin Jeesuksen rakkaudesta ja hyvyydestä... Muutama kuukausi sitten sairaudessa oli kivuttomampi (tai ainakin vähemmän kivulias) vaihe ja kuin ihmeen kautta hän pystyi olemaan useita viikkoja ryhmämatkalla Israelissa... Matkan vetäjä kertoi muistotilaisuudessa kuinka hän oli sairaudestaan huolimatta joka paikassa ensimmäisenä kysymässä jos ehkä voisi palvella ja auttaa muita...

Puoliso muisteli hymyillen aikaa kun A.K. oli tullut uskoon mutta hän oli vastaan. Hän katseli televisiota ja vaimo luki Raamattua. Monta kertaa hän kiusaantui vaimon raamatunlukemisesta niin että heitti kirjan television taakse nurkkaan, mutta lopulta kiinnostui itsekin ja halusi ottaa selvää onko Jeesuksella tosiaan jotain annettavana, onko Hän ehkä sittenkin enemmän kuin uskonnot ja uskonnollisuudet...
T.K. ja A.K. saivat viettää monta ihanaa vuotta yhteisestä uskosta iloiten.

Huomenna kun aamu koittaa lähden Raumanmeren Juhannukseen. Hän ei ole siellä tänä juhannuksena. Hän on kotona. Mutta elämä jatkuu. Ja elämän laulu on kuultavissa.
Kaikkialla. :-)

Alkuun olisin tietty voinut kirjoittaa: VAROKAA, KIRJOITUS SISÄLTÄÄ USKONNOLLISTA PROPAGANDAA. Sellaistahan tämä saattaa jonkun mielestä olla.

Olkoon vakaumuksesi ja näkemyksesi, henkilökohtaisiin kokemuksiisi ja ajatuksiisi perustuen, millainen tahansa, toivotan - kaikille tasapuolisesti - sydämellistä juhannusta.

- - -



keskellä ihmisten kiireistä virtaa
katsahda olkapäällesi,
ystävä

huomaathan

siinä on kasvojen muotoinen aukio,
lähimmäiselle tehty,
hänen otsansa levätä
kuin lentämisestä väsyneen linnun

laskeutua kuuntelevan korvasi vierelle,
lämmetä katseesi alla

kun sanat ovat liian karkeita
ja vastaukset löytymättömissä,
sydämesi kuiskauksen hän kuulee:

itkemme yhdessä

kunnes aamu koittaa
ja siipemme ovat vahvistuneet,
jaksamme taas lentää

älä väheksy välittämisen aukiota, ystäväni,
älä anna sen sulkeutua
pettymysten ja epäluulojen tiheikköihin
jotka helposti kyllä kasvavat
rönsyillen haavojemme runsaudesta
ja tukahduttavat
uskalluksesi avoimuuteen

kiireisten ihmisten virrassa
missä kasvot ovat kovat ja katseet ylpeät

moni tahtoisi pysähtyä,
antaa suojanaamarinsa pudota
kolisten pois

jos vain löytyisi jostain
hiljainen aukio,
olkapääsi


;-)

Tapailemisiin!