Eräänä päivänä Iitan sydän heitti ison voltin. Heidän pienen töllinsä ovella seisoi kolme miestä, kiväärit olalla.
-Alappas, tyttö, kaivaa aitasta isäs pomppa, se ei sitä ennää tarvii. Myö otetaan se haltuun, sanoi karskin näköinen mies.
Iita seisoi paikalleen jähmettyneenä, eikä uskaltanut sanoa mitään.
Mamma, joka oli ollut jo kuukauden päivät sisätiloissa, tuli pienelle kuistille.
Hän tiiraili miehiä tarkasti.
-Mikäs mies sie olet sanomaa, ettei tarvi? Mamman äänessä oli entistä terävyyttä.
- Nikkinen on nimi ja tiiänpähän vaan, miehen äänessä kuului ärtymys. Tätä helvetin riitelyä akkojen kanssa, oli ollut hänen mielestään jo tarpeeksi.
- Nyt sassii, tai tulee hankaluuksia, Nikkinen komensi karskisti.
- Mittää tavaroita en anna, jos et kirjota siitä miule lappuva. Saan sit kaik takasii, ko tää kähinä loppuu. Myö tarvitaa ite omat tavaramme, mamma jatkoi kinaamista.
- Voi armon matami, voinha mie lapun kirjottaa, mut mite sie luulet saavais mittää takasii? Voi saatana näitä ämmän rätvänöitä, Nikkinen kiroili.
- Kuuleha sie Nilkine, ala vaa raapustaa kaik ylös ja tarkkaa laitatkii, saarnasi mamma, kun oli alkuun päässyt.
Iitaa olisi naurattanut. Mamma oli kuullut miehen nimen väärin.
Nilkinen.
Se olisi ollutkin paljon sopivampi nimi noin "nilkille" äijälle. Mutta suupielikään ei värähtänyt, Iitan katsellessa vakavana pihan tapahtumia.
- Ko miun miehein tulloo taks, ni sillo teille ei kunnian kukko paljo laula. Mite mie sille selostan, mihin meijän tavarat on hävint, jos miul ei oo mittää lappuu?
Pihalla seisovat miehet vilkuilivat toisiaan.
Tämä nainen oli selvästi sekaisin.
Kaikki tiesivät, että tästä kylästä viedyt miehet, oli kaikki tapettu, mutta tämä vaan selosti vakavalla naamalla, odottavansa miestään palaavaksi.
He neuvottelivat hetken keskenään ja yksi heistä raapusti ruttuiselle paperille jotain, sanoi sopuisalla äänellä, kirjoittavansa kaiken ylös, mitä he talosta veisivät mukanaan.
Mamma oli silminnähden tyytyväinen ja komensi Iitan miehille avuksi aittaan ja liiteriin.
Isän vaatteet kelpasivat, saappaatkin, vaikkeivat ehjät olleetkaan.Se ei tuntunut miehiä haittaavan.
Ruokaa talosta ei herunut, mutta saha kirves lähtivät miesten mukaan.
Mamma oli jo rauhoittunut ja jopa hymyili, kun miehet pois lähtiessään vielä kiittivät talon emäntää.
Miesten mentyä,Iita puristi kaartilaisten kirjoittamaa lappua kädessään, kuin suurtakin aarretta.
Iita oli käynyt kiertokoulua ja osasi vähän lukea, mutta niin mamma ei antanut tehdä, vaan nappasi kallisarvoisen paperin omiin kätköihinsä.
Iita oli oppinut pelkäämään iltaa. Silloin liikkuivat partiot, milloin omat, milloin vastapuolen. Ja aina tultiin kovalla kolinalla.
Ja illan pimetessä se taas tapahtui.
Heppoiseen ulko-oveen hakattiin ja huudettiin kovalla äänellä avaamaan.
Mamma istui sänkynsä reunalla ja alkoi itkeä. Hän tärisi, kuin horkassa ja ennen kuin Iita ehti ovelle, mamma oli pujahtanut piiloon peiton alle.
-Mitä sinä punikin pentu siinä tutiset? Sanoi ovella seisova mies kovaäänisesti Iitalle.
- Onko sinun huoraava äitisi täällä?
- Mammako? Sopersi Iita peloissaan.
Ovesta oli työntynyt tupaan toinenkin mies.
Hän tempaisi peiton ylös mamman päältä ja irvisti.
-Täällähän se onkin, perse jo sievästi pystyssä.
Ei sinulta, kuule neitsyys, taida näissä hommissa mennä, mies sanoi ivallisesti ja katsoi halveksivasti mammaa.
Iitan sisällä, pienenä siemenenä, kasvun alkuun pääsyt viha, alkoi paisua.
Jos ne vain sattuttaisivat mammaa, niin.....
-Alappas, tyttö, kaivaa aitasta isäs pomppa, se ei sitä ennää tarvii. Myö otetaan se haltuun, sanoi karskin näköinen mies.
Iita seisoi paikalleen jähmettyneenä, eikä uskaltanut sanoa mitään.
Mamma, joka oli ollut jo kuukauden päivät sisätiloissa, tuli pienelle kuistille.
Hän tiiraili miehiä tarkasti.
-Mikäs mies sie olet sanomaa, ettei tarvi? Mamman äänessä oli entistä terävyyttä.
- Nikkinen on nimi ja tiiänpähän vaan, miehen äänessä kuului ärtymys. Tätä helvetin riitelyä akkojen kanssa, oli ollut hänen mielestään jo tarpeeksi.
- Nyt sassii, tai tulee hankaluuksia, Nikkinen komensi karskisti.
- Mittää tavaroita en anna, jos et kirjota siitä miule lappuva. Saan sit kaik takasii, ko tää kähinä loppuu. Myö tarvitaa ite omat tavaramme, mamma jatkoi kinaamista.
- Voi armon matami, voinha mie lapun kirjottaa, mut mite sie luulet saavais mittää takasii? Voi saatana näitä ämmän rätvänöitä, Nikkinen kiroili.
- Kuuleha sie Nilkine, ala vaa raapustaa kaik ylös ja tarkkaa laitatkii, saarnasi mamma, kun oli alkuun päässyt.
Iitaa olisi naurattanut. Mamma oli kuullut miehen nimen väärin.
Nilkinen.
Se olisi ollutkin paljon sopivampi nimi noin "nilkille" äijälle. Mutta suupielikään ei värähtänyt, Iitan katsellessa vakavana pihan tapahtumia.
- Ko miun miehein tulloo taks, ni sillo teille ei kunnian kukko paljo laula. Mite mie sille selostan, mihin meijän tavarat on hävint, jos miul ei oo mittää lappuu?
Pihalla seisovat miehet vilkuilivat toisiaan.
Tämä nainen oli selvästi sekaisin.
Kaikki tiesivät, että tästä kylästä viedyt miehet, oli kaikki tapettu, mutta tämä vaan selosti vakavalla naamalla, odottavansa miestään palaavaksi.
He neuvottelivat hetken keskenään ja yksi heistä raapusti ruttuiselle paperille jotain, sanoi sopuisalla äänellä, kirjoittavansa kaiken ylös, mitä he talosta veisivät mukanaan.
Mamma oli silminnähden tyytyväinen ja komensi Iitan miehille avuksi aittaan ja liiteriin.
Isän vaatteet kelpasivat, saappaatkin, vaikkeivat ehjät olleetkaan.Se ei tuntunut miehiä haittaavan.
Ruokaa talosta ei herunut, mutta saha kirves lähtivät miesten mukaan.
Mamma oli jo rauhoittunut ja jopa hymyili, kun miehet pois lähtiessään vielä kiittivät talon emäntää.
Miesten mentyä,Iita puristi kaartilaisten kirjoittamaa lappua kädessään, kuin suurtakin aarretta.
Iita oli käynyt kiertokoulua ja osasi vähän lukea, mutta niin mamma ei antanut tehdä, vaan nappasi kallisarvoisen paperin omiin kätköihinsä.
Iita oli oppinut pelkäämään iltaa. Silloin liikkuivat partiot, milloin omat, milloin vastapuolen. Ja aina tultiin kovalla kolinalla.
Ja illan pimetessä se taas tapahtui.
Heppoiseen ulko-oveen hakattiin ja huudettiin kovalla äänellä avaamaan.
Mamma istui sänkynsä reunalla ja alkoi itkeä. Hän tärisi, kuin horkassa ja ennen kuin Iita ehti ovelle, mamma oli pujahtanut piiloon peiton alle.
-Mitä sinä punikin pentu siinä tutiset? Sanoi ovella seisova mies kovaäänisesti Iitalle.
- Onko sinun huoraava äitisi täällä?
- Mammako? Sopersi Iita peloissaan.
Ovesta oli työntynyt tupaan toinenkin mies.
Hän tempaisi peiton ylös mamman päältä ja irvisti.
-Täällähän se onkin, perse jo sievästi pystyssä.
Ei sinulta, kuule neitsyys, taida näissä hommissa mennä, mies sanoi ivallisesti ja katsoi halveksivasti mammaa.
Iitan sisällä, pienenä siemenenä, kasvun alkuun pääsyt viha, alkoi paisua.
Jos ne vain sattuttaisivat mammaa, niin.....
Vastaukset 1
Vanhimmat
sota se sisällissota(?). Mahdollisesti joku on jo kirjoittanut teoksen jälkitutkimuksestaan, näyttäen miten ja missä sisällissodan traumat näkyvät niillä seuduilla, joilla sotaa on käyty.
Suomessahan on alueita, joilla sisällissosotaa ei käyty ja tutkijoille olisi siis materiaalia tehdä vertailuja ja näyttää. Mutta ei haluta?