Tuntuu tosi pahalta kun olen esteenä mieheni isäksi tulemiselle.
On tosi raskasta seurata miehen pettymystä unelmansa suhteen.
Kyllähän me vielä yritämme, vaikkakin tämän ivf hoidon parhaat alkiot on käytetty.
Onko kellään vastaavia kokemuksia ja miten teillä parisuhde on kestänyt, varsinkin jos vika näyttäisi olevan vain naisessa?
Millä keinoilla olette kriisistä parisuhteessa selvinneet?
On tosi raskasta seurata miehen pettymystä unelmansa suhteen.
Kyllähän me vielä yritämme, vaikkakin tämän ivf hoidon parhaat alkiot on käytetty.
Onko kellään vastaavia kokemuksia ja miten teillä parisuhde on kestänyt, varsinkin jos vika näyttäisi olevan vain naisessa?
Millä keinoilla olette kriisistä parisuhteessa selvinneet?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä kanssa painiskelen tuon asian kanssa. Mieheni on tosi lapsirakas ja tiedän, että asia kalvaa häntä jokaisen pettymyksen jälkeen. Olemme toivoneet lasta noin viisi vuotta ja kaksi ivf:ä ja yksi pas takana. Nyt elokuussa olisi kolmas ivf tulossa. Mieheni ei suostu kanssani asiasta puhumaan, yrittää esittää minulle reipasta. Tiedän kuitenkin, että hän puhuu lapsettomuuden tuskastaan naispuolisille ystävileen. Tavallaan olen helpottunut, että hän puhuu asiasta edes jonkun kanssa, mutta toisaalta minua loukkaa se, että minun kanssani hän ei asiasta juurikaan halua puhua..Kuitenkin ajatus siitä, että miehestäni ei koskaan tulisi ainakaan biologista isää, on murskaava.Tuntuu, kuin olisin mieheni onnen tiellä.
Meillä lapsettomuuteen ei ole löytynyt varsinaista muuta syytä kuin korkea progesteronin taso. Sihen olen muutaman vuoden syönyt lääkettä, joten arvot pitäisi nyt olla kohdillaan.
Olen miettinyt sitäkin, että "luopuisin" avioliitostamme, jotta edes miehelläni olisi mahdollisuus saada haaveensa täytettyä. Mieheni aina vakuuttelee, että elää kuitenkiin mieluiten minun kanssani, saamme siten lapsia tai emme. En tiedä, toivon ihmeen tapahtuvan. Kyllä tämä syö parisuhdetta, vaikka sitten taas toisaalta vahvistaakin sitä.
Vielä rankemmaksi asian tekee se, että työssäni kohtaan koko ajan päihdeäitejä yms. lastensuojeluperheitä, joihin lapsia tulee tasaisin väliajoin lisää. Miksi miksi, tekisi mieleni huutaa! Tuntuu, että minun on pakko vaihtaa alaa, koska en kestä työskennellä tässä tilanteessa kyseisten perheiden kanssa enää kohta niin ammattimaisesti. Samoin kaverini tuli raskaaksi "vahingossa" toukokuussa. Minun pitäisi häntä tukea raskaudessaan, mutta en tiedä pystynkö. Hänen miesystävänsä ei raskaudessa ole mukana. Mietin vain, että paljonko ihmisen pitää kestää. Tuleeko raja jossain vastaan ja mikä tän kaiken tarkoitus on?
Tämmöisiä sekavia ajatuksia...
Kiva kun vastasit.
Meillä kans toi miehen puhumattomuus on tuttua.
Tähän asti mieheni on pystynyt olemaan tosi luottavainen siihen että hoitojen avulla onnistuisimme, mutta tämä viimeisin(3.)IVF hoito on saanut hänetkin oikein kunnolla reagoimaan.
Toisaalta se on hyväkin, mutta niin rankkaa seurata toisen heräämistä siihen todellisuuteen ettei tämä välttämättä onnistu vaikka mitä tekisimme.
Minulla on välillä sellainen olo,että olen pettänyt miestäni koska en ehkä saa lasta.
Lapsi on kuitenkin ihan keskeisimpänä tavoitteena molemmilla ajatellen tätä parisuhdetta.
Tosin vuosien mittaan on tullut paljon muitakin yhdistäviä asioita, jotka tuntuvat nyt myös kantavan.
Nyt kahden vuoden hoidoilla yrittämisen jälkeen käymme kyllä todella raskaita tunteita ja surua läpi.
Minulle on ollut todella tärkeää että työ on sellaista,mitä jaksan hyvin tehdä ja joka vie ajatukset muualle.
olen joutunut välillä vaihtamaan itselleni paremmin sopivaan työhön ja huomannut että se on todella kannattanut.
Tämä surun läpikäyminen vie paljon energiaa, eikä niitä tunteita voi lakaista matonalle silloin kun ne on tullakseen.