Hei,
Lupasin keväällä itselleni, että jos unettomuuteni koskaan alkaa hellittää, kirjoitan siitä tälle palstalle. Ihan vain siksi, että täältä saa liian usein lukea pelkkiä toivottomia tarinoita vuodesta toiseen jatkuneesta unettomuudesta ja unilääkekierteestä. Totuus kuitenkin on, että unettomuus on sairaudenkaltainen tila, josta yleensä parannutaan. Jokainen voi myös tehdä oman tervehtymisensä eteen paljon.
Paranemisen jälkeen harva kuitenkaan viitsii tai haluaa enää unettomuuttaan muistella, ja niinpä toivoa herättäviä tarinoita ei tälläkään palstalla yleensä näe.
Olen 20-vuotias yliopisto-opiskelija. Nukkumiseni alkoi huonontua viime helmikuussa. En heti ymmärtänyt, että kyseessä oli viesti vakavasta väsymisestä ja stressireaktiosta, vaan jatkoin entisellä tahdilla. En juuri suonut uupuneelle itselleni myötätuntoa, vaan soimasin itseäni siitä, että kello viideltä itsensä hereille repivä elimistöni haittasi tehtävien hoitamista. Ja kyllä niitä tehtäviä olikin: vuorokaudessani oli kevättalvella tuskin yhtäkään ohjelmatonta tuntia.
Odotin aivan liian kauan, puolitoista kuukautta, ennen kuin otin opiskelijaterveydenhuoltoon yhteyttä ja kerroin ongelmastani. Soitin asiasta mielenterveyspuolelle, josta kerrottiin, että psykologille ei pääsisi vielä viikkoihin. Lääkkeitä olisi kyllä saanut, mutta niitä en tuolloin vielä halunnut. Jäin siis odottamaan.
Huhtikuussa lopulta romahdin univelkojen ja loputtoman työmäärän alle. Lääkäri antoi kaksi viikkoa sairauslomaa ja Zopinoxia. Todellisuudessa sairausloma meni kesken jäävien kurssisuorituksien setvimiseen, ja vaikka stressi hieman helpottikin, en levännyt ollenkaan tarpeeksi kahden kuukauden nukkumattomuuteen nähden.
Sairausloman jälkeen toukokuun alussa aloitin haastavat oman alan kesätyöt. Nukuin huonosti kuusi yötä viikossa, yhden Zopinoxilla hyvin. Jaksoin töissä juuri ja juuri. Tuntui, että piti jaksaa. Aamuöisin heräilin yltä päätä hiessä ja valvoin tuskaisena herätyskellon soittoon. Ennen töihin lähtöä meikkasin silmänaluset piiloon ja lohdutin itseäni sillä, että jo kahdeksan tunnin päästä pääsisin päiväunille.
Aloin harkita jonkin jämerämmän lääkityksen aloittamista. Ehkä rauhoittavat saisivat päivät pyörimään edes hieman siedettävämmin? Toisaalta ajatus lääkekoukusta pelotti. Jotenkin alkoi myös tuntua siltä, ettei työnteossa voinut olla kauheasti järkeä, jos siitä ei selviäisi ilman kolmiolääkkeitä.
Pikku hiljaa aloin kuunnella itseäni, ja kun sen tein, viesti oli hyvin selkeä: kaksi viikkoa tyhjää aikaa, yksinäisyyttä ja mökkeilyä ilman yhtäkään vastuullista tehtävää tai deadlinea saisi minut taas nukkumaan. Hain sairauslomaa, ja sain. Matkalla mökille vielä pelotti, että olisin sittenkin kuullut itseni väärin, eikä unettomuus paranisi nyt tai ehkä koskaan. Pelko osoittautui kuitenkin vääräksi.
Yö yöltä nukuin paremmin: ensin seitsemän tuntia, sitten melkein kahdeksan, lopulta huimat yhdeksän tuntia yössä. Ensimmäisellä viikolla nukuin joka päivä täyden yön päälle vielä päiväunet, mutta lopulta sadan unettoman yön univelat alkoivat kuittaantua.
Tuntui ihmeelliseltä herätä väsyneestä, turtuneesta ärtymyksestä, josta oli muotoutunut kuukausien saatossa normaali olotilani. Välillä vain istahdin mökin terassille katselemaan luontoa ja hengittämään ruumiini virkeyttä ja pään keveyttä. Harmaa harso aivojen ympärillä oheni ja lopulta katosi. Sain itseni takaisin.
Nyt olen ollut töissä pari viikkoa. Nukkuminen on edelleen hieman hankalaa ennen työpäivää, mutta viikonloppuisin pystyn nukkumaan normaalisti. Nukahtamislääkettä käytän silloin tällöin, mutta toivon voivani jättää sen jossakin vaiheessa. Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin valoisa ja terve, eivätkä yöt enää pelota.
Eniten minua on unettomina öinä auttanut tieto siitä, että vaikka en juuri nyt nukkuisikaan, niin nukkuminen on kuitenkin teoriassa mahdollista. En ole tuomittu vaeltamaan ikuisesti zombina. Olen myös päättänyt jäädä uudelle sairauslomalle heti, jos uni alkaa taas huonontua. Rahaa ei yksinkertaisesti voi laittaa terveyden edelle. Eikä sen puoleen mitään muutakaan.
Olen vihdoin päässyt myös opiskelijaterveydenhuollon psykologille. Ne ovat olleet hyödyllisiä juttutuokioita. Psykologi esimerkiksi käski minun miettiä, kuinka väsynyt olen ollut jo silloin, kun unettomuus alkoi, ja kuinka väsynyt minun täytyy olla nyt. Voimavarat on toisin sanoen pakko arvioida uudelleen, eikä itseltään voi nyt vaatia mitään kovin erityistä. Tämän olen pitänyt mielessä joka päivä, ja se tuntuu toimivan.
Jokainen virkeä aamu yllättää yhä, mutta jokaisen nukutun yön jälkeen uskon toisaalta yhä vahvemmin, että minä paranen kyllä. Se on onnea.
Uskon vakaasti, että jokainen uneton voi parantua. Tervehtyminen vaatii kuitenkin paljon rehellisyyttä ja rohkeutta. Langoista on pakko uskaltaa hellittää, vaikka paljon jääkin aina kesken. Rauhallisille öille ja terveelle unelle ei ole olemassa liian korkeaa hintaa.
Toivon sydämestäni rohkeutta, toivoa ja tervehtymistä kaikille teille, jotka vielä katsotte uupuneina auringonnousuja.
Lupasin keväällä itselleni, että jos unettomuuteni koskaan alkaa hellittää, kirjoitan siitä tälle palstalle. Ihan vain siksi, että täältä saa liian usein lukea pelkkiä toivottomia tarinoita vuodesta toiseen jatkuneesta unettomuudesta ja unilääkekierteestä. Totuus kuitenkin on, että unettomuus on sairaudenkaltainen tila, josta yleensä parannutaan. Jokainen voi myös tehdä oman tervehtymisensä eteen paljon.
Paranemisen jälkeen harva kuitenkaan viitsii tai haluaa enää unettomuuttaan muistella, ja niinpä toivoa herättäviä tarinoita ei tälläkään palstalla yleensä näe.
Olen 20-vuotias yliopisto-opiskelija. Nukkumiseni alkoi huonontua viime helmikuussa. En heti ymmärtänyt, että kyseessä oli viesti vakavasta väsymisestä ja stressireaktiosta, vaan jatkoin entisellä tahdilla. En juuri suonut uupuneelle itselleni myötätuntoa, vaan soimasin itseäni siitä, että kello viideltä itsensä hereille repivä elimistöni haittasi tehtävien hoitamista. Ja kyllä niitä tehtäviä olikin: vuorokaudessani oli kevättalvella tuskin yhtäkään ohjelmatonta tuntia.
Odotin aivan liian kauan, puolitoista kuukautta, ennen kuin otin opiskelijaterveydenhuoltoon yhteyttä ja kerroin ongelmastani. Soitin asiasta mielenterveyspuolelle, josta kerrottiin, että psykologille ei pääsisi vielä viikkoihin. Lääkkeitä olisi kyllä saanut, mutta niitä en tuolloin vielä halunnut. Jäin siis odottamaan.
Huhtikuussa lopulta romahdin univelkojen ja loputtoman työmäärän alle. Lääkäri antoi kaksi viikkoa sairauslomaa ja Zopinoxia. Todellisuudessa sairausloma meni kesken jäävien kurssisuorituksien setvimiseen, ja vaikka stressi hieman helpottikin, en levännyt ollenkaan tarpeeksi kahden kuukauden nukkumattomuuteen nähden.
Sairausloman jälkeen toukokuun alussa aloitin haastavat oman alan kesätyöt. Nukuin huonosti kuusi yötä viikossa, yhden Zopinoxilla hyvin. Jaksoin töissä juuri ja juuri. Tuntui, että piti jaksaa. Aamuöisin heräilin yltä päätä hiessä ja valvoin tuskaisena herätyskellon soittoon. Ennen töihin lähtöä meikkasin silmänaluset piiloon ja lohdutin itseäni sillä, että jo kahdeksan tunnin päästä pääsisin päiväunille.
Aloin harkita jonkin jämerämmän lääkityksen aloittamista. Ehkä rauhoittavat saisivat päivät pyörimään edes hieman siedettävämmin? Toisaalta ajatus lääkekoukusta pelotti. Jotenkin alkoi myös tuntua siltä, ettei työnteossa voinut olla kauheasti järkeä, jos siitä ei selviäisi ilman kolmiolääkkeitä.
Pikku hiljaa aloin kuunnella itseäni, ja kun sen tein, viesti oli hyvin selkeä: kaksi viikkoa tyhjää aikaa, yksinäisyyttä ja mökkeilyä ilman yhtäkään vastuullista tehtävää tai deadlinea saisi minut taas nukkumaan. Hain sairauslomaa, ja sain. Matkalla mökille vielä pelotti, että olisin sittenkin kuullut itseni väärin, eikä unettomuus paranisi nyt tai ehkä koskaan. Pelko osoittautui kuitenkin vääräksi.
Yö yöltä nukuin paremmin: ensin seitsemän tuntia, sitten melkein kahdeksan, lopulta huimat yhdeksän tuntia yössä. Ensimmäisellä viikolla nukuin joka päivä täyden yön päälle vielä päiväunet, mutta lopulta sadan unettoman yön univelat alkoivat kuittaantua.
Tuntui ihmeelliseltä herätä väsyneestä, turtuneesta ärtymyksestä, josta oli muotoutunut kuukausien saatossa normaali olotilani. Välillä vain istahdin mökin terassille katselemaan luontoa ja hengittämään ruumiini virkeyttä ja pään keveyttä. Harmaa harso aivojen ympärillä oheni ja lopulta katosi. Sain itseni takaisin.
Nyt olen ollut töissä pari viikkoa. Nukkuminen on edelleen hieman hankalaa ennen työpäivää, mutta viikonloppuisin pystyn nukkumaan normaalisti. Nukahtamislääkettä käytän silloin tällöin, mutta toivon voivani jättää sen jossakin vaiheessa. Kaiken kaikkiaan olo on kuitenkin valoisa ja terve, eivätkä yöt enää pelota.
Eniten minua on unettomina öinä auttanut tieto siitä, että vaikka en juuri nyt nukkuisikaan, niin nukkuminen on kuitenkin teoriassa mahdollista. En ole tuomittu vaeltamaan ikuisesti zombina. Olen myös päättänyt jäädä uudelle sairauslomalle heti, jos uni alkaa taas huonontua. Rahaa ei yksinkertaisesti voi laittaa terveyden edelle. Eikä sen puoleen mitään muutakaan.
Olen vihdoin päässyt myös opiskelijaterveydenhuollon psykologille. Ne ovat olleet hyödyllisiä juttutuokioita. Psykologi esimerkiksi käski minun miettiä, kuinka väsynyt olen ollut jo silloin, kun unettomuus alkoi, ja kuinka väsynyt minun täytyy olla nyt. Voimavarat on toisin sanoen pakko arvioida uudelleen, eikä itseltään voi nyt vaatia mitään kovin erityistä. Tämän olen pitänyt mielessä joka päivä, ja se tuntuu toimivan.
Jokainen virkeä aamu yllättää yhä, mutta jokaisen nukutun yön jälkeen uskon toisaalta yhä vahvemmin, että minä paranen kyllä. Se on onnea.
Uskon vakaasti, että jokainen uneton voi parantua. Tervehtyminen vaatii kuitenkin paljon rehellisyyttä ja rohkeutta. Langoista on pakko uskaltaa hellittää, vaikka paljon jääkin aina kesken. Rauhallisille öille ja terveelle unelle ei ole olemassa liian korkeaa hintaa.
Toivon sydämestäni rohkeutta, toivoa ja tervehtymistä kaikille teille, jotka vielä katsotte uupuneina auringonnousuja.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.