Veljeksi/Sisareksi

kun en osaa englantia sanaakaan.

suomentaa nämä linkit kirjoitti:

kun en osaa englantia sanaakaan.

Laitan käännöstä tänne lähipäivinä.

suomentaa nämä linkit kirjoitti:

kun en osaa englantia sanaakaan.

Tästä linkistä:

http://www.logosmedia.fi/artikkeliarkisto/boswell.html

...joutessani kirjoitti:

Laitan käännöstä tänne lähipäivinä.

Boswell Reviews

Wendy Doniger,
Veljeksi tekeminen varhaiskristittyjen “veljeksi tekemisseremoniassa” liitty yhteen samaa sukupuolta olevia ihmisiä. Mutta mitä seremonia tarkalleen ottaen tarkoitti… ja mitä se merkitsee meille nykyihmisille?

SAME-SEX UNIONS IN PREMODERN EUROPE, By John Boswell (Villard Books: $25; 412 pp.) By Wendy Doniger (Kirjan nimi suomennettuna: Samaa sukupuolta olevien liitot esimodernissa Euroopassa)

Wendy Doniger on Mircea Eliade –professori uskontojen historian alalla Chicagon yliopistossa. Hän on myös myös kirjoittanut teoksen Women, Androgynes, and Other Mythical Beasts (University of Chicago Press). (Kirjan nimi suomeksi: Naisia, androgyyneja ja muita myyttisiä petoja)

Los Angeles Times Sunday July 31, 1994 Home Edition Book Review, Page 1 Type of Material: Book Review (kirja-arvostelu Los Angeles Times -lehdessä)

Boswellin kirja "Same-Sex Unions in Premodern Europe" käsittelee kahta olennaista asiaa: käännösten ongelmallisuutta – tässä tapauksessa sitä, mitä ihmiset tarkoittavat, kun he puhuvat rakkaudesta tai avioliitosta? Ja historian merkityksellisyyttä – mitä relevanssia (tärkeää merkitystä) menneisyydellä on meille?
Boswell lähestyy näitä kysymyksiä erityisen silmiin pistävällä tavalla, koska hän puhuu seksistä. Seksuaalisuus yleisesti ottaen ja seksuaalisuus samaa sukupuolta olevien kesken erityisesti ovat aina tulleet luonnehdituiksi äärimmäisen yksityisiksi ja peitellyiksi asioiksi. Kaiken kaikkiaan ihmisen seksielämä on aina mysteeri. (Boswell huomauttaa, että kun Oscar Wilde tuomittiin sodomiitiksi, tuomioistuimessa ei kuitenkaan tiedetty lainkaan, mitä Wilde teki sängyssä). Omat kumppanimmekin usein yllättävät meidät osoittamalla omaavansa seksuaalisia mieltymyksiä, jotka poikkeavat suuresti siitä, minkä olimme olettaneet miellyttävän heitä. Joskus tämä yllätys tapahtuu vasta vuosien jälkeen. Näin ollen on lähes mahdoton tehtävä yrittää ymmärtää muiden kulttuurien ihmisten seksuaalisia tapoja.

John Boswell on A. Whitney –professori Yalen yliopistossa ja useiden kiitettyjen kirjojen tekijä ("Christianity, Social Tolerance, and Homosexuality"; suom. ”Kristinusko, sosiaalinen toleranssi ja homoseksuaalisuus; ja and "The Kindness of Strangers,"; suom. Muukalaisten ystävällisyys/ystävälliset teot). Hän on pyrkinyt havainnollistamaan sitä, että samaa sukupuolta olevien liittoja esiintyi laajasti esimodernissa Euroopassa, mikä lienee shokkilöytö joillekin ihmisille. Hän on pyrkinyt havainnollistamaan myös sitä, että kirkko hyväksyi nämä liitot, jotka ovat järkyttäneet monia ihmisiä epäuskon partaalle saakka. Hän tuo esille erityisesti kokoelman kreikkalaisia dokumentteja, joita hän pitää kiistattomana todisteena siitä, että samaa sukupuolta olevien avioliittoja (yleensä miesten keskinäisiä liittoja, satunnaisesti myös naisten keskinäisiä) solmittiin varhaisen Kreikan kirkossa.

Näiden dokumenttien olemassaolo ja aitous ovat totta. Itse asiassa jotkut niistä, jotka vähättelisivät Boswellin saavutuksia, ovat osoittaneet että historioitsijat ovat tienneet tällaisista dokumenteista jo vuosikaudet. Olennaista onkin se, mitä nämä dokumentit merkitsevät ja ennen kaikkea, mitä ne merkitsevät meille. Boswellin lähestymistapa näihin kysymyksiin on syvällinen ja jännittävä.
Boswell kysyy ja esittää vastauksia tärkeimpiin kysymyksiin, joita todennäköisesti herää lukijan mielessä. Hän nostaa esiin kysymyksiä, jotka nousevat kontekstista, kielenkäännöksestä ja subjektiivisuudesta:

1—Vihitäänkö seremoniassa henkilökohtainen sitoumus, vai uskonnollinen, poliittinen tai perheeseen liittyvä liitto? Boswellin mukaan henkilökohtainen sitoumus, mutta hän myöntää, että tämä asia on avoin kiistakysymys. Hän itse esittää runsaasti todistusaineistoa uskonnollisille, poliittisille tai perheeseen liittyville seikoille, joita voi olla samaa sukupuolta olevien suhteiden takana.

Boswellin käsittelemä historiallinen ympäristö on maailma, jossa heteroseksuaalinen avioliitto oli suurelta osin pakanoiden sivuuttama ja kirkon vastustama (asia, joka epäilemättä yllättää jotkut lukijat), jossa askeettisuuteen ja siveyteen rohkaistiin sekä kristillisen avioliiton ulkopuolella että se sisällä, ja jossa miehet muodostivat keskenään pareja tehdäkseen asioita, jotka olivat yhteiskunnalle keskeisiä (sellaisia asioita kuin esim. sotiminen, kaupankäynti, koulutus, ystävyys ja - kirkon sisällä – marttyyrius). Boswell pitää tuskin yllättävänä, että olisi ollut kristillisiä seremonioita samaa sukupuolta olevien vihkimiseksi.

Olivatko tällaiseen seremoniaan osallistuvat miehet vain ”hyviä ystäviä”? Boswell ei usko siihen: koska kaikkien kristittyjen odotettiin joka tapauksessa rakastavan toisiaan (ja kaikkia ihmisiä ylipäänsä), miksi he heillä olisi ollut erityinen seremonia yhdentyyppiselle rakkaudelle? Boswell huomauttaa kuitenkin hieman ristiriitaisesti: ”Olisi ollut todella kummallista, jos uskonnossa joka piti ystävyyttä niin korkeassa arvossa, ei olisi ollut lainkaan vihkiseremoniaa sille. Hän myöntää myös, että sellaisiin liittoihin saattoi liittyä suuri määrä ei-romanttisia ja ei-eroottisia syitä, mukaan lukien taloudelliset syyt. Siispä hän vastaa kontekstin ongelmallisuutta koskeviin kysymyksiin ”ehkä”.

2—Onko seremonia homoseksuaalinen? Tämä kysymys sisältää kaksi alakysymystä: (a) ”Oliko seremonia ’homoseksuaalinen’ eroottisessa mielessä?” Boswell vastaa moniselitteisesti: ”Tähän on vaikea vastata sellaisen yhteiskunnan osalta, jolla ei ollut käytössään vastaavanlaista käsitettä. Useimmat esimodernit yhteiskunnat tekivät vähemmän jyrkkiä erotteluja ’romanssin’, ’eroottisuuden’, ’ystävyyden’ ja ’seksuaalisuuden’ välille kuin mitä modernit kulttuurit tekevät.
Boswell kiinnittää erityistä huomiota vaikeuksiin, joita sisältyy tämäntyyppisten tekstien kääntämiseen. Hän varoittaa lukijaa kreikan-, latinan- ja englanninkielisten termien merkitysvaihtoehtojen suuresta määrästä, kun kyseessä on rakkaus ja avioliitto, sekä termien veli/sisar ja ystävä toisiaan leikkaavuudesta. Termit eivät yksinkertaisesti käänny kielestä toiseen. Arkaluonteiset asiat tuottavat lisäksi kiertoilmauksia.

Esimerkiksi sanskritinkielessä sana kliba, joka on perinteisesti käännetty ”eunukiksi”, tarkoittaa kaikkea muuta kuin eunukkia (koko käytäntö saapui Intiaan vasta vuosisatoja kliba-sanan ilmaantumisen jälkeen). Kliba sisällyttää itseensä laajan kirjon yleensä homofobisia merkityksiä ”miehestä, joka ei käyttäydy niin kuin miehen pitäisi käyttäytyä”. Siihen sisältyvät steriilit, impotentit, kastroidut, androgyynit tai transvestiitit, miehet jotka harjoittavat fellaatiota toisten miesten kanssa, miehet jotka harjoittavat anaaliseksiä toisten miesten kanssa ja miehet, jotka tuottavat vain tyttölapsia. Kulttuuri, joka ei halua kohdata jotakin asiaa, tuottaa epämääräisiä termejä joita voidaan käyttää moniin eri tarkoituksiin.

Boswell käsittelee samanlaista ongelmaa pyrkimyksissään määritellä sanoja, joita käytettiin eri teksteissä rakastajasta, veljestä, ystävästä jne. Hän huomaa, että termi jonka useimmat tutkijat kääntäisivät kirjaimellisesti ”veljeksi tekemiseksi” (adelphopoetas), merkitsee yhtäältä mekaanista ja tunteita sisältämätöntä yhdyssidettä joka syntyy, kun toinen osapuoli on toiselle velassa. Toisaalta se merkitsee kaikkein intiimeintä ja henkilökohtaisinta yhteiskunnassa esiintyvää sidettä… homoseksuaalisen rakastavan parin kesken. Voi kysyä, hämärtääkö vai selventääkö yksittäisen termin soveltaminen sellaisen ilmiön yhteyteen.

Kuitenkin hän leikkaa Gordianin solmun, kun hän kääntää tämän termin ”samaa sukupuolta olevien liitoksi” ja hän esittää mitä vakuuttavimman määrän tekstejä, jotka kuvaavat samaa sukupuolta olevien välisiä suhteita muinaisessa maailmassa, ja jotka jopa kuvaavat joitakin niihin liittyviä muodollisia seremonioita. Hän on kuitenkin liian rehellinen tutkija ollakseen myöntämättä, että nämä suhteet olivat luonteeltaan monenlaisia ja niitä kuvattiin niin monenlaisilla termeillä, että on mahdotonta ”todistaa” näiden dokumenttien todistavan siitä, mitä modernit lukijat pitävät avioliittona. Boswell kohtaa vastakohtaiset argumentit selkeästi, tunnollisesti, älykkäästi, vakuuttavasti ja kunnioittavasti.

Boswell vastaa monimerkityksisesti myös toiseen alakysymykseen: (b) ”Juhliko seremonia kahden miehen tai kahden naisen välistä suhdetta, joka oli seksuaalinen (tai tuli seksuaaliseksi)?” Vastaus: ”Todennäköisesti, joskus, mutta tähän menneisyyttä koskevaan kysymykseen on vaikea vastata, koska osallisilta ei voida enää kysyä”. Hän jatkaa silti väittääkseen, että vaikka emme tiedä sitä, sillä ei ole merkitystä. Hän väittää epäsuorasti, että heteroseksuaaliset avioliitot eivät aina tuota, tai niiden ei ole aina edes määrä tuottaa, lapsia (juppiteologia), että avioliittoa ei aina panna seksuaalisesti täytäntöön, että edes nykyisessä yliseksualisoituneessa ajassamme rakkaus, seksi ja avioliitto eivät aina kuulu yhteen. Esimerkiksi Euroopassa avioliitto liittyy usein enemmän omaisuuteen, siivoamiseen ja shoppailuun, kuin lasten tuottamiseen (niitä voidaan adoptoidakin) tai seksistä nauttimiseen (seksiä voi saada helposti muualtakin).

Tämä on tietysti totta, mutta se jättää näkymättömiin ihmisessä olevan halun tuottaa laissa tunnustettuja lapsia, halun jatkaa sekä geneettistä että materiaalista perintöä ja kuherruskuukauden seksuaalisen intiimiyden vallan, joka lujittaa suhdetta. Loppujen lopuksi yksikään mies ei ole koskaan eronnut naisesta sen vuoksi, että nainen on käynyt ostoksilla toisen miehen kanssa.’

Boswell on vahvemmalla maaperällä puhuessaan varhaisesta kirkosta ja hylätessään silloin fyysisten suhteiden tärkeyden, koska varhaiskristittyjen tuntema antipatia materiaalista perintöä ja biologisia jälkeläisiä kohtaan johti monet (mukaan lukien Augustinuksen) pitämään seksiä ja suvunjatkamista – ei pelkästään epäolennaisena vaan – haitallisena heteroseksuaaliselle avioliitolle. Boswell toteaa: ”jälkikasvu olisi voinut olla ongelmallinen Jeesuksen seuraajille … joilla ei ollut itsellään mitään, mutta jotenkin se ei ollut, ehkä yksinkertaisesti siksi että valtaosa kristityistä koko normaalia inhimillistä halua saada jälkeläisiä ja toivotti tervetulleeksi minkä tahansa oikeutuksen sille.

Boswell ei onnistu kuitenkaan ottamaan huomioon riittävästi ”normaalin ihmishalun” voimaa ja lisääntymisen keskeisyyttä kaikissa uskonnoissa, mukaan lukien varhaiskirkko. Varhaiskirkko loi väkivaltaisen kahtiajaon heteroseksuaaliseen avioliittoon, jossa seksuaalisuutta siedettiin lasten takia, ja pappeuteen, jossa ihannoitiin asketismia ja hylättiin kokonaan seksuaalisuus. Tässä luokittelussa homoseksuaalinen kiintymys edusti suurta ”kategoriavirhettä”: jotakin mikä ei sopinut mihinkään olemassa olevaan käsitekategoriaan. Sitä ei pidetty, kuten heteroseksuaalista avioliittoa, kompromissina kahdenlaisten tavoitteiden saavuttamiseksi (lisääntyminen ja asketismi), vaan molemminpuolisesti saastuttavaksi pahimmanlaatuiseksi yhdistelmäksi kummallekin (steriiliys ja himo). Tämä asenne oli päälähde homofobialle, joka (kuten Boswell itse painottaa kautta koko kirjansa) johti näitä liittoja koskevien dokumenttien salaamiseen tai väärintulkintoihin myöhempinä aikoina.
Entä homoseksuaaliset suhteet pappien kesken? Boswell toteaa, että jos nuoria poikia saatiin kiinni homoseksuaalisista teoista, heitä rangaistiin toimittamalla heidät luostariin. Hän jatkaa: ”Munkkien pariin sijoittaminen todennäköisesti tarjosi parhaan ympäristön kohdata toisia miehiä, jotka olivat romanttisessa mielessä kiinnostuneita samasta sukupuolesta”. Voisiko olettaa, että samaa sukupuolta olevien liittoseremonioita siedettiin kirkossa osoituksena hiljaisesta homoseksuaalisten suhteiden hyväksynnästä papiston keskuudessa? Boswell ei tartu suoraan tähän kysymykseen, mutta antaa lukijalle paljon tietoa, jotta lukija voi pohtia asiaa itsenäisesti.

3—Oliko kyseessä avioliitto? Boswellin vastaus nostaa esiin subjektiivisuuden ongelman: ”Vastaus tähän kysymykseen riippuu paljon siitä, mikä on kenenkin käsitys avioliitosta”. Boswell havainnollistaa sen tietämisen vaikeutta, kun kyseessä ovat tuon ajan dokumenteissa esiintyvät ihmiset omine tulkintoineen: ”Se riippuisi suuresti kuulijan avoimuudesta sen mahdollisuudelle. Yksi voisi tulkita tarinan pakanalliseksi käsitykseksi ystävyydestä, josta seksuaalisuuden ajateltiin olevan poissuljettua… Sellaisille tunteille erityisen herkät kristityt ovat saattaneet tulkita liitot eroottisemmin.” Hän purkaa siten eroottista sanastoa ja tarjoaa meille vain sen havainnon, että suhteet ovat katsojan silmässä. Hän on osoittanut, että ei voi todistaa seremonioiden olleen eroottisia – tai tietysti sitäkään, että ne eivät olleet eroottisia.

Silti Boswell väittää, että monet näistä esimodernin Euroopan suhteista voivat olla hyvin olleet romanttisia, eroottisia, seksuaalisia, että jopa romanttiset ja seksuaaliset homoseksuaaliset suhteet olisivat voineet olla laajalle levinneempiä ja yleisempiä kuin heteroseksuaaliset suhteet. Hän osoittaa myös, että monet ei-eurooppalaiset kulttuurit (japanilaiset, kiinalaiset, Amerikan alkuperäisasukkaat, afrikkalaiset, aasialaiset, eteläamerikkalaiset) ovat tiedostaneet ja institutionalisoineet samaa sukupuolta olevien keskinäisiä suhteita. Tietenkään se tosiasia, että muut kulttuurit ovat tunnustaneet samaa sukupuolta olevien suhteita ei itsessään kerro siitä, että länsimaissa olisi tehty niin, mutta sen pitäisi ainakin tehdä sen miettiminen mahdolliseksi.

Lopulta päädytään kysymykseen historian olennaisuudesta. Miten nämä varhaiset kristilliset tekstit liittyvät meihin? Ne liittyvät suuressakin määrin. Ne aiheuttavat kiistoja kysymyksistä, joita ne nostavat esiin. Boswell huomauttaa, että ”jopa yksilöt jotka väittävät, että samaa sukupuolta olevien parien ei pitäisi saada avioitua, ovat taipuvaisia pitämään samaa sukupuolta olevien liittoja oman aikamme eksoottisena sallivuutena ja liberaalin yhteiskuntamme uutena kokeiluna.” Tähän haluan lainata historiallista versiota Murphyn laista, jota voi kutsua myös Herodotuksen laiksi: ”Kaikki mikä voi tapahtua, on jo tapahtunut”.

Tällä lailla on myös luonnollinen jatkoajatus: kaikki mitä voidaan ajatella, on jo ajateltu. Salliko varhaiskirkko samaa sukupuolta olevien avioliitot? Boswell väittää, että sekä kirkon että valtion huomattava ja kestävä homofobisuus syntyi vasta myöhemmin, ja silloinkin vain tiettyinä aikoina ja tietyissä paikoissa. Hänen väitteensä, että samaa sukupuolta olevien liittoja koskevat dokumentit tuomittiin länsimaissa myöhemmin, jättää jäljelle kaksi mahdollisuutta: 1--(a) Kyseessä oli seksuaalinen liitto ja siksi (b) varhaiskirkko tuomitsi sen. Tai: 2--(a) kyseessä oli vain veljeys ja (b) varhaiskirkko ei tuominnut sitä. Argumentin aidosta ”homoliitosta” varhaiskirkosta olisi kuitenkin pitänyt yhdistää kohdat 1 (a) ja 2 (b): liitto oli seksuaalinen ja kirkko ei tuominnut sitä. Boswell on liian hyvä ja rehellinen tutkija väittääkseen, että hänen aineistonsa todistaisi sen. Hän lähinnä esittää, että asia voi olla niinkin ja että todistusaineisto on liian moniselitteistä, jotta oletuksen voisi vahvistaa vääräksikään.
Boswell päättää kirjansa sanoihin: ”Saamme paljon täsmällisemmän kuvan ihmisten romanttisten suhteiden moninaisuudesta ja niihin kohdistuvista sosiaalisista reaktioista, kun tiedostamme että monet – todennäköisesti suurin osa – varhaisista länsimaisista yhteiskunnista institutionalisoi joitakin samaa sukupuolta olevien romanttisia liittoja. Näin saamme täsmällisemmän kuvan kuin tekosiveästi teeskentelemällä, että sellaista ’asiaa josta ei sovi puhua’ ei koskaan tapahtunut.