Avaan vasemman silmäni ja herään ankeaan aamuun. Ei, ei ankeaan vaan aurinkoiseen. Ei, ei myöskään aurinkoiseen. Eihän nyt paista edes aurinko. Nyt on yö. Mutta ihmeen pimeää siellä on yöksikin. Ehken ole enää elossa. Mutta jos puhun, sehän tarkoittaa, että olen elossa. Ehkä olen unessa. Tai ehkä en ole edes syntynyt.
Kaliseva ääni repii tärykalvoja ja tiedän olevani elossa, ehdottomasti hereillä. Vahingossa pudotan herätyskellon. Raotan oikeata silmää ja suonenveto sykkii rauhattomassa raajassa. Kylmät väreet hipovat poskiani. Nousen. Kävelen. Istun. Odotan aamupalaani, mutta petyn. Ei ole vaimoa, rouvaa, ei edes naapurin kälättävää tätiä. Hän on yksinäinen. Kyyneleet valuvat hänen poskeaan pitkin.
Hennot lumihiutaleet leijailevat huurteiselle viheriölle. Musta varis yrittää raahata maahan jäätynyttä omenaa, mutta pian se varmaan kyllästyy ja lentää pois. Kamppailua seuraa varmaankin vain yksi todistaja, minä. Minä, jota asia ei kiinnosta pätkääkään. Hän on masentunut. Hän ei jaksa nousta penkiltään. Hän katsoo ystäväänsä, punaista tuolia pöydän päässä.
Kaikkoava valo törmää puuhun ja lopulta se ohittaa ikkunani. Astun vessaan, pyyhin kostean kyyneleen ja väsynyt katse törmää peiliin. Harmaat hiukset hapsottavat takaa, mutta parta on ajettava huulen päältä. Hän tarttuu kiiltävään veitseen. Hän ajelee huolellisesti viikset ja posket. Hän raapii leuan alta hipoen kurkkua. Hän puristaa veistä ja veri pakkautuu sormiin. Hän pelkää.
Lasken vapisevan käden pöydälle. Suoristan ryhdin, pirskotan kasvot vedellä ja suljen valot. Astun eteiseen, portaille ja ulos raikkaaseen ilmaan. Kirpeä pakkanen viistää jäseniäni. Ajatus hidastuu. Taivas on haalea, aikomukseltaan musta. Taivas kaatuu niskaani. Menen sisään.
Turvonneet silmäni tallustavat huoneeseen kantaen paksua köyttä. Painavan kylmä vesi tippui alas vesiputouksen tavoin. Ankea pölyisten laattojen peittämä kammio sai valonsa ainuasta pienestä ikkunasta huoneen nurkassa.Valo oli pientä, koska ikkunasta näkyi vain tiheää metsää. Epätasainen vesisuihtu tihkui vain juuri ja juuri. Ulkona ilma alkoi kylmetä ja ikkuna huurtui molemmin puolin. Se levisi niin, että valo kuoli siihen törmätessä.
Kostea ilma kylmeni ja ilma hyytyi. Se aivan pieni valon säilä, joka läpäisi huurteen, peittyi sumuun. Se oli tanssi kuutamolla, pienellä laatalla aivan keskellä syvää lammikkoa.
Hänellä oli vielä annettavaa maailmalle ja hän antoi sen. Ei kuolemaa. Elämän.
Kaliseva ääni repii tärykalvoja ja tiedän olevani elossa, ehdottomasti hereillä. Vahingossa pudotan herätyskellon. Raotan oikeata silmää ja suonenveto sykkii rauhattomassa raajassa. Kylmät väreet hipovat poskiani. Nousen. Kävelen. Istun. Odotan aamupalaani, mutta petyn. Ei ole vaimoa, rouvaa, ei edes naapurin kälättävää tätiä. Hän on yksinäinen. Kyyneleet valuvat hänen poskeaan pitkin.
Hennot lumihiutaleet leijailevat huurteiselle viheriölle. Musta varis yrittää raahata maahan jäätynyttä omenaa, mutta pian se varmaan kyllästyy ja lentää pois. Kamppailua seuraa varmaankin vain yksi todistaja, minä. Minä, jota asia ei kiinnosta pätkääkään. Hän on masentunut. Hän ei jaksa nousta penkiltään. Hän katsoo ystäväänsä, punaista tuolia pöydän päässä.
Kaikkoava valo törmää puuhun ja lopulta se ohittaa ikkunani. Astun vessaan, pyyhin kostean kyyneleen ja väsynyt katse törmää peiliin. Harmaat hiukset hapsottavat takaa, mutta parta on ajettava huulen päältä. Hän tarttuu kiiltävään veitseen. Hän ajelee huolellisesti viikset ja posket. Hän raapii leuan alta hipoen kurkkua. Hän puristaa veistä ja veri pakkautuu sormiin. Hän pelkää.
Lasken vapisevan käden pöydälle. Suoristan ryhdin, pirskotan kasvot vedellä ja suljen valot. Astun eteiseen, portaille ja ulos raikkaaseen ilmaan. Kirpeä pakkanen viistää jäseniäni. Ajatus hidastuu. Taivas on haalea, aikomukseltaan musta. Taivas kaatuu niskaani. Menen sisään.
Turvonneet silmäni tallustavat huoneeseen kantaen paksua köyttä. Painavan kylmä vesi tippui alas vesiputouksen tavoin. Ankea pölyisten laattojen peittämä kammio sai valonsa ainuasta pienestä ikkunasta huoneen nurkassa.Valo oli pientä, koska ikkunasta näkyi vain tiheää metsää. Epätasainen vesisuihtu tihkui vain juuri ja juuri. Ulkona ilma alkoi kylmetä ja ikkuna huurtui molemmin puolin. Se levisi niin, että valo kuoli siihen törmätessä.
Kostea ilma kylmeni ja ilma hyytyi. Se aivan pieni valon säilä, joka läpäisi huurteen, peittyi sumuun. Se oli tanssi kuutamolla, pienellä laatalla aivan keskellä syvää lammikkoa.
Hänellä oli vielä annettavaa maailmalle ja hän antoi sen. Ei kuolemaa. Elämän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ihan mukava teksti. Hieman töksähtelevä. Lyhyet lauseet eivät ole suositeltuja edes novelleissa. Lyhyet lauseet ovat tehokeino, eivät tapa kirjoittaa.
Hieman tekstissä häiritsee myös "kuvakulman" vaihteleminen. Ei oikein saa selvää onko kertoja henkilö itse, joku ulkopuolinen vai kuka? Teksti pomppii kertojasta toiseen, tai sitten minä en vain osaa lukea sitä oikein.
Hieno teksti kaiken kaikkeaan. Kukaan ei ole täydellinen. Kannattaisi silti hieman hioa kirjoitus tekniikkaa.
Persoonan vaihtelut ja lyhyet lauseet ovat tehokeinoja. En mä yleensä kirjoita tällälailla, mutta kun piti kirjoittaa "rumasti" aiheesta johtuen
tekstistä tuli tälläinen :D