Riittääkö parisuhde

kyllä ystäviä täytyy olla muitakin kuin puoli muuten elämä on tyhjä

Minulle riittää, olen sellainen että en juuri seuraa kaipaa.
Onneksi mieheni on samanlainen.

Touhuamme kaikenlaista yhdessä, jos mukaan tulee joku sivullinen tunnemme olomme häirityksi.

En ole ujo ja saatan vaikuttaa puheliaalta ja seuralliselta, sitä en kuitenkaan ole.
Viihdyn hyvin myös yksinäni.
Lapset käyvät, he asuvat etäällä joten aika harvoin.
Olen kyllä mielelläni heidän kanssaan.
Lapsenlapsi on jäänyt vieraammaksi, johtuu välimatkasta.

Useammassa suhteessa eläneenä sanoisin, että mikä tahansa suhde kuolee aika äkkiä, jos ulkopuolisia kontakteja ei ole ja ns. eletään vain toisilleen. Ja sanoisin,että se parisuhde on ihmissuhteissa tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen, toinen tai kolmas, riippuu tilanteesta, mutta missään tapauksessa se ei aina ja kaikissa tilanteissa voi olla ainoa tärkeä tai tärkein suhde. Lapset - yhteiset tai toisen- mielestäni esimerkiksi ohittavat puolison/muun parisuhteen mennen tullen, jos ja kun on hätä. Silloin parisuhteen on joustettava.

Jos ei toiselle salli muita ihmissuhteita, ystäviä, tuttavia, harrasteita, opiskeluja, joissa uusia kontekteja syntyy, kyse on jonkinasteisesta sairaudesta, sairaalloisesta omistushalusta. Toista ei kutienkaan voi omistaa, ei pakolla eikä vapaaehtoisesti. Kun hyväksyy sen alunperin ja myös sen, että todellisuudessa me emme ole kuitenkaan kreetaeskoja tai eskokreetoja vaan erilisiä persoonia, sujuu suhdekin aikuisempaan ja terveempään tapaan. Jos on mennäkseen, menee, vaikka kuinka vahtisi ja jos on jäädäkseen jää, vaikka kuinka estelisi.

Aloittajalta kysyisin,että miten onnellisen avioliiton taakseen jättänyt hyväksyykin despootin? Vai onko onnellinen avioliitto mielestäsi sitä, että kahlitaan toinen itseemme?
Yleensä kun uuden suhteen valitsee aika lailla entisen pohjalta.

Luultavasti kyselet ehkä neuvoja, niitä vaikea saada.
Onko montaa tapausta samanlaista, ihmiset ovat niin niin erilaisia ja parisuhteet myös.
Mutta otan osaa uudelle elämälle, kyllä se siitä lähtee, elämä on!!

kenelle ei!
Olemme nyt olleet kokopäiväisesti kotona 5-vuotta.
Viihdymme yhdessä mutta edellytyksenä kummallakin oma reviiri ystävineen.

Vaimo pitää yhteyttä entisiin työkavereihinsa.
Käy heidän kanssaan säännöllisesti lenkillä ja muutenkin tapaa keskustassa.

Omat työkaverini ovat niin "levällään" pitkin Etelä-Suomea että tapaaminen sattumanvaraista.
Kuntosalilla on tullut uusia tuttavuuksia.
Molemmista sukupuolista ja enemmistö minua nuorempia. Käyn 5 krt/vko.

Reviiriajatteluun liittyy myös vaimon "soolomatkat".
Esimerkiksi nyt 06.07. lähtee kahdeksi viikoksi Espanjaan.
Aloitti tämän "sooloilun" minun ehdotuksestani.
Yleensä matkassa tyttäremme kanssa. Espanjan ulkopuolella se on kielikysymys.
Naisten teemana rättien hypistely joten minä en lähde mukaan edes omaan ohjelman puitteissa.
Tuntuvat tykkäävän keskinäisistä matkoista ja vaimo kotiutuu niistä todella piristyneenä.

Meille on tärkeää muutenkin yksityisyyden suominen puolin ja toisin.
Kaipa siinä on erojakin?

Miesystävä jos kahlitsee liikaa, estää tapaamasta ystäviä, on pahasti väärässä. Onnelliseen parisuhteeseen kuuluu kyllä oikeus tavata ystäviä ja olla vapaa tekemään mitä itse haluaa, tietenkin sopivaisuuden puitteissa. Hyvä parisuhdehan perustuu nimenomaan keksinäiseen luottamukseen, jota ei tee edes mieli pettää.

Useinhan sen on riitettävä. Ei ole ystäväpiirejä, sukulaisinkin on vähän yhteyksiä. Ei haluta erotakaan.

Ei se sitä estä, että se olisi vajavaista. Jossakin täällä kerrottiin viikkoja sitten, miten suhteelliseen leppoisaan neljättä kymmenlukua käyvään yhdessäoloon ei ollut kuulunut sanottavastikaan seksiä - viittä ensimmäistä vuotta lukuunottamatta.

Tuskinpa sellaista täydelliseksi parisuhteeksi saattaa luonnehtia edes kumpikaan asianomaisista, mutta yhteiseloon se tuntui riittävän. Vaikea sanoa, miten siinä ystäväpiirikään olisi voinut auttaa.

Ei riitä, kyllä pitää hyväksyä ystävätkin, yhteiset ja molempien erikseen. Muuten käy kuin minulle, sitten kun aika toisesta jättää on todella yksin.
Meidän lähes neljänkymmenen vuoden liittoon ei minun ystäviä mahtunut. Mieheni ei hyväksynyt ketään heistä. Savusti ulos naisystäväni, en voinut heitä kotiin kutsua.
Toisaalta viihdyimme hyvin yhdessä. Mieheni oli matkatyössä ja hänellä oli omat harrastukset. Minä elin omaa elämää silloin kun hän oli poissa. Tapasin ystäviäni, kävin konserteissa, teatterissa yms. Mieheni kotona ollessa en voinut lähteä edes kirkkokonserttiin, hän ei hyväksynyt.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana tilanne helpottui, mutta silloin oli jo myöhästä. Mies sairastui varhaisdementiaan ja lopulta pääsin tuskin ovesta ulos.
Nyt kun olen taas yksin, ystävät ovat yhden käden sormilla laskettavissa. Sitoutua tuskin enää uskallan.

Parisuhde on tärkeä mutta ystävät myös.
Jos toinen on oikein tiukka siitä ketä voi ystävänä olla niin parisuhde kuoleentuu pikkuhiljaa..luulen..
molempien on kasvettava ja puhuttava,puhuttava ja puhuttava.
Puhuminen on kaiken A ja O.
Toivottavasti molemmat tulevat ymmärretyksi omana itsenään silloin parisuhde voi kehittyä ja syventyä ja jatkua kumpaakaan kuolettamatta.

Olen ollut aviossa kohta neljäkymmentä vuotta ja työkin on ollut sitä yhdessä oloa, tosin mies on joskus ollut "kodin ulkopuolellakin" töissä, mutta pääasiassa siis oltaisiin oltu aina yhdessä. Kyllä minun täytyy sanoa, että ystävät ovat tärkeitä, on paljon asioita, joista puhutaan vain ystäville.

Ovathan ystävät jonkinlainen henkireikä muuhun maailmaan, kyllä minulta olisi aikaa mennyt hermot, jos ainoa elämä olisi vain täällä kotona miehen kanssa. Vaikka tarvitsen ystäviä, hyvin meillä menee miehenikin kanssa.

Ystävä on iältään vanha tai nuori.
Luonteeltaan vakaa tai tulivuori.
Väliä ei sillä miltä hän näyttää,
on sitten harmaa tai väriä käyttää.
Kooltaan pieni tai XXL,
vaan aitoa kultaa sydän on hällä!

harrastukset on keksitty joissa menee aika ja sieltä tulee ystäviä.Kaksin aina kaunihimpi sanotaan.Yksin jos jää niin hyvä olla ystäviä.

"Minulla on erittäin onnellinen avioliitto taustana,"

> olipa oudosti sanottu, olet siis leski,
silloin ei saisi puhua edellisestä hyvästä suhteesta, sen voisi vain käytännössä näyttää ja toimia niin.

Ei pahemmin voi toista loukata, kun muistuttaa "edellisestä" hyvästä puolisosta.
Se on kuin uhkaisi erolla, ainakin minä menisin maan alle.

Ei aikuista voi yhtäään opettaa, pitää eklää vaan niin kuintoivoisi toisenkin elävän, aluksi ainakin 5 vuotta.

Riittää.jos kumpikin saa mitä haluaa. Monesti vaan elämän olosuhteet ja toiveet ei osu yhteen. Olen pari kertaa luottanut mutta saanut pettyä,kuitenkin,vaikka ikää jo on,vieläkin jaksan uskoa että eläkepäivilleni vielä löytyisi papparainen jonka kanssa saisin viettää eläkepäiviä yhteisistä asioista nauttien

Tässä iässä riittää vielämoneen asiaa, mutta ei enää intiimipuolelle.