Ongelmani on varsinainen pattitilanne. Olen aikuisuuden kynnyksellä, siis 18-vuotispäivään on vielä vain hetki.
Tulin tuossa pari viikkoa sitten bussilla kotiin tallilta hevoseni luota ja rinnalleni juoksi naapuritalon musta somalialaiskundi. Hän halusi tietää mitä musiikkia kuuntelen läppäreissäni ja annoin hänen kuunnella, hän piti siitä.
Hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja lähetin hänelle tekstarin, jotta hän saisi numeroni. Olin innoissani siitä, että sain ystävän vieraasta kulttuurista ja olin samalla iloinen siitä, että saatan oppia hänen kotimaansa tapoja ja kieltäkin.
Hän soitti minulle muutaman kerran, mutta ehdin vain vaihtaa pari sanaa kiireideni takia. Koska olen kiinni lemmikkieläimissäni, kulutan aikaa heihin - olen vastuussa sekä hevosesta, koirasta kuin kissastakin. Hevosesta koituva vastuu on suuri, varsinkin kun koulutan sitä ratsuksi ja se vaatii tuntikausien keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Verratkaa tätä lasten kasvatukseen.
Olen pahoillani, ettei minulla ole ystäville kovinkaan paljon aikaa, mutta eläimet menevät minun arvojärjestyksessäni AINA ihmisen ohi. Tokikin voi tulla tasavertaiseksikin, mutta se on kova ja kivinen tie.
Minua on kohdeltu huonosti elämäni aikana. Varsinkin miehet ovat kohdelleet minua todella huonosti. Minulla oli väkivaltainen isä, joka löi ja pakotti kotiorjakseen sekä poikaystävä, joka oli alkoholisti - hän petti minua useita kertoja ja käytti henkistä väkivaltaa minua vastaan. Nämä muistot sattuvat vieläkin, vaikka niistä on jo kauan.
Palatakseni tähän somalikundiin, aloitimme varsin köykäisen ystävyyden. Hän on soitellut, mutta kaikkiin puheluihin en ole edes ollut vastaamassa. Hän on tekstannut pari kertaa ja kysellyt kuulumisia.
Tänään hän kysyi missä olen ja onko äitini kotona. Vastasin äidin tulevan kohta kotiin ja että olen juuri tullut naapurikunnasta kotiin. Olin valvonut edellisen yön, joten väsymys painoi päälle ja nukahdin.
Kun heräsin, oli puhelimeeni tullut viesti, jossa hän kertoi nähneensä minut monia kertoja viime vuoden aikana, mutta vasta nyt hän uskalsi tulla juttusille. Hän sanoi minua kauniiksi (jota en tietenkään usko, miehet sanovat sen vitsinä ja nauravat kun otan sen todesta) ja sanoi haluavansa olla poikaystäväni. Viestin lopussa hän sanoi suoraan rakastavansa minua.
Viesti sattui, mutta samalla kirkasti mieltäni. Tuntui hyvältä kuulla olevansa kaunis ja että joku rakastaa minua, mutta elämäni aiempien miesten tekemät arvet repesivät auki.
Hän asuu aivan naapuritalossa ja olen huomannut viime vuoden aikana hänen ajaneen pyörällään tahallaan läheltäni pihalla. Ohimennen hän haistaa hiuksiani tai sanoo ujosti "hei."
Kun ystävystyimme, hän kärtti seuraani jatkuvasti. Nyt kun hän tunnusti sitten tunteensa, alkoi minussa elää sekä pelko, ahdistus että kiitollisuus.
Sydämeni sanoo: "Mene, tyttö, mene! Hän rakastaa sinua ja sinä voisit rakastaa häntä! Voisitte olla yhdessä ja pitää hauskaa!" Mutta aivoni, joissa viisas järkeni valo asuu, sanovat: "Älä anna kenenkään enää koskaan satuttaa itseäsi, äläkä päästä ketään enää koskaan lähellesi. Älä anna kenenkään loata julkisivuasi, äläkä koskaan edes katsele ketään siinä mielessä."
En tiedä kumpi puhuu totta, sydän vai järki? Sydän on särkynyt, korjattu ja ennallaan, mutta silti se on omituinen hurlumhei, joka haluaa rakastaa jotakuta hellästi ja antaa jollekulle mahdollisuuden. Olen viime aikoina tukeutunut lujasti järkeeni ja vannonut sille uskollisuutta. Kerroin äidilleni, että olen päättänyt tukeutua järkeeni ja sydän saa luvan pitää turpansa kiinni - äitini sanoi sen muuttavan minut ajan kanssa kylmäkiskoiseksi ja julmaksi luonteeksi, jolle vain työ ja kurinalaisuus merkitsee jotain.
En halua olla julma ja sairas, tahdon todella rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua takaisin. En tahdo juosta pedon suuhun, enkä pudota oman sinisilmäisyyteni virittämään kuiluun.
Tämä on, hyvät naiset ja herrat, se pattitilanne! Kumpi puhuu totta - järki vai sydän? Jos annan sydämelle potkut, minusta tulee kylmä ja vaikea nainen. Jos annan järjelle potkut, olen loppuelämäni särkyvän paljas ja hauras veistos, jota kuka vain voi naarmuttaa ja rikkoa. Ei järkeä ja sydäntä voi yhdistääkään, siitä tulee vain rumaa jälkeä.
Mitä minun pitää tehdä? Olla hiljaa ja odottaa että hänen sydämensä särkyy vai käydä asiaan kiinni ja antaa soida? Minua ei ole koskaan näin viety ja puristettu, olo on kuin ruuvipenkissä - eikä tietä ylöspäin taida olla.
Tulin tuossa pari viikkoa sitten bussilla kotiin tallilta hevoseni luota ja rinnalleni juoksi naapuritalon musta somalialaiskundi. Hän halusi tietää mitä musiikkia kuuntelen läppäreissäni ja annoin hänen kuunnella, hän piti siitä.
Hän antoi minulle puhelinnumeronsa ja lähetin hänelle tekstarin, jotta hän saisi numeroni. Olin innoissani siitä, että sain ystävän vieraasta kulttuurista ja olin samalla iloinen siitä, että saatan oppia hänen kotimaansa tapoja ja kieltäkin.
Hän soitti minulle muutaman kerran, mutta ehdin vain vaihtaa pari sanaa kiireideni takia. Koska olen kiinni lemmikkieläimissäni, kulutan aikaa heihin - olen vastuussa sekä hevosesta, koirasta kuin kissastakin. Hevosesta koituva vastuu on suuri, varsinkin kun koulutan sitä ratsuksi ja se vaatii tuntikausien keskittymistä ja kärsivällisyyttä. Verratkaa tätä lasten kasvatukseen.
Olen pahoillani, ettei minulla ole ystäville kovinkaan paljon aikaa, mutta eläimet menevät minun arvojärjestyksessäni AINA ihmisen ohi. Tokikin voi tulla tasavertaiseksikin, mutta se on kova ja kivinen tie.
Minua on kohdeltu huonosti elämäni aikana. Varsinkin miehet ovat kohdelleet minua todella huonosti. Minulla oli väkivaltainen isä, joka löi ja pakotti kotiorjakseen sekä poikaystävä, joka oli alkoholisti - hän petti minua useita kertoja ja käytti henkistä väkivaltaa minua vastaan. Nämä muistot sattuvat vieläkin, vaikka niistä on jo kauan.
Palatakseni tähän somalikundiin, aloitimme varsin köykäisen ystävyyden. Hän on soitellut, mutta kaikkiin puheluihin en ole edes ollut vastaamassa. Hän on tekstannut pari kertaa ja kysellyt kuulumisia.
Tänään hän kysyi missä olen ja onko äitini kotona. Vastasin äidin tulevan kohta kotiin ja että olen juuri tullut naapurikunnasta kotiin. Olin valvonut edellisen yön, joten väsymys painoi päälle ja nukahdin.
Kun heräsin, oli puhelimeeni tullut viesti, jossa hän kertoi nähneensä minut monia kertoja viime vuoden aikana, mutta vasta nyt hän uskalsi tulla juttusille. Hän sanoi minua kauniiksi (jota en tietenkään usko, miehet sanovat sen vitsinä ja nauravat kun otan sen todesta) ja sanoi haluavansa olla poikaystäväni. Viestin lopussa hän sanoi suoraan rakastavansa minua.
Viesti sattui, mutta samalla kirkasti mieltäni. Tuntui hyvältä kuulla olevansa kaunis ja että joku rakastaa minua, mutta elämäni aiempien miesten tekemät arvet repesivät auki.
Hän asuu aivan naapuritalossa ja olen huomannut viime vuoden aikana hänen ajaneen pyörällään tahallaan läheltäni pihalla. Ohimennen hän haistaa hiuksiani tai sanoo ujosti "hei."
Kun ystävystyimme, hän kärtti seuraani jatkuvasti. Nyt kun hän tunnusti sitten tunteensa, alkoi minussa elää sekä pelko, ahdistus että kiitollisuus.
Sydämeni sanoo: "Mene, tyttö, mene! Hän rakastaa sinua ja sinä voisit rakastaa häntä! Voisitte olla yhdessä ja pitää hauskaa!" Mutta aivoni, joissa viisas järkeni valo asuu, sanovat: "Älä anna kenenkään enää koskaan satuttaa itseäsi, äläkä päästä ketään enää koskaan lähellesi. Älä anna kenenkään loata julkisivuasi, äläkä koskaan edes katsele ketään siinä mielessä."
En tiedä kumpi puhuu totta, sydän vai järki? Sydän on särkynyt, korjattu ja ennallaan, mutta silti se on omituinen hurlumhei, joka haluaa rakastaa jotakuta hellästi ja antaa jollekulle mahdollisuuden. Olen viime aikoina tukeutunut lujasti järkeeni ja vannonut sille uskollisuutta. Kerroin äidilleni, että olen päättänyt tukeutua järkeeni ja sydän saa luvan pitää turpansa kiinni - äitini sanoi sen muuttavan minut ajan kanssa kylmäkiskoiseksi ja julmaksi luonteeksi, jolle vain työ ja kurinalaisuus merkitsee jotain.
En halua olla julma ja sairas, tahdon todella rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua takaisin. En tahdo juosta pedon suuhun, enkä pudota oman sinisilmäisyyteni virittämään kuiluun.
Tämä on, hyvät naiset ja herrat, se pattitilanne! Kumpi puhuu totta - järki vai sydän? Jos annan sydämelle potkut, minusta tulee kylmä ja vaikea nainen. Jos annan järjelle potkut, olen loppuelämäni särkyvän paljas ja hauras veistos, jota kuka vain voi naarmuttaa ja rikkoa. Ei järkeä ja sydäntä voi yhdistääkään, siitä tulee vain rumaa jälkeä.
Mitä minun pitää tehdä? Olla hiljaa ja odottaa että hänen sydämensä särkyy vai käydä asiaan kiinni ja antaa soida? Minua ei ole koskaan näin viety ja puristettu, olo on kuin ruuvipenkissä - eikä tietä ylöspäin taida olla.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei sydän valehtele. Jos oikeasti sisimmästäsi tunnet että välität/rakastat häntä, miksi et voisi olla hänen kanssaan. Jos hän tuntee samoin, miks hän satuttaisi sinua?
Aika parantaa haavat, tiedän sen itsekkin kun olen kerran menettänyt luottamuksen. Sain sen kuitenkin takaisin nykyisen poikaystäväni ansiosta. Ja luotan häneen täysin.
Oot saanut mahdollisuuden, miksi et voisi tarttua siihen? Jos tahdot rakastaa ja tulla rakastetuksi niin anna mennä. ;)
On totta, että sinusta voi tulla aikanaan kylmä ja julma, niinkuin äitisi sanoi.
Kuuntele mitä sydän sanoo ja toimi sen mukaan, älä järjen. Se on ainoa oikea vaihtoehto.
Sydän tietysti!! :) Anna palaa!
kuuntele sydäntä järki ei päde rakkauteen. ja rakkaus vie järjen. et voi olla paikoillasi koko elämää.
Itte sanoisin että molempia pitää kuunnella. Voit antaa sydämen viedä, mutta myös järkeistää osan asioista. Voit esim. järjellä ajatella että rakkaus tulee vasta kun tuntee toisen oikeesti tuntee. Eli musta tuntuu että jos haluat oikeesti kokeilla rakkautta ton tyypin kanssa, ni tee niin että sanot että tykkäät siitä, mutta tarviit aikaa. Aikaa oppia luottamaan jne. Selitä että rakkaus syntyy hiljalleen toisen tuntemisen kautta. :)
Sillee mää sanoisin. Eli sydämen ääntä mut järjellä varustettuna. Niin tein itse ja onnellinen oon ainakin vielä. Tosin suhde on niin tuore että ei oo ekaa riitaakaan vielä tullu, että sikäli.. :P Mutta onnea matkaan. Toivottavasti sulla palaa luottamus ihmisiin ja miehiin ja ennenkaikkea rakkauteen :)
No käytä nyt edes sen verran järkeäs että tajuat ettei se poika sua oikeasti rakasta! eihän hän edes tunne sua! Ei ihme että sulla on mennyt miesten kanssa huonosti kun olet noin helvetin sinisilmäinen ja uskot kaiken mitä sulle sanotaan..
Kuuntele tämän kerran sydäntäsi kai sinä nyt voi käydä ainakin muutamalla treffillä ja selvittää hänestä mahdollisimman paljon.