Jäänsisinen sydän

Merete kirjoitti:

Tämä on pitkä novelli, mutta toivon että edes joku jaksaisi lukea loppuun asti. Luulen sen olevan lukemisen arvoinen.

Istun keittiön pöydän ääressä ja vahdin aamupuuron kiehumista. Kello on puoli viisi
ja aamu tekee vasta tuloaan, mutta minä en saa unta, sillä sisälläni kasvava pienokainen on kanssani eri mieltä nukkuma-ajoista.
Käyn välillä tarkistamassa makuuhuoneessa, että mieheni sekä oman sängynpuoliskoni vallannut tyttäreni nukkuvat sulassa sovussa. Istuskellessani ajatukseni palaavat huomaamattani reilut seitsemän vuotta taaksepäin, siihen mistä kaikki tämä alkoi.

Ainoa matkatavarani oli vanha kitarani.
Sen soittaminen oli tuonut turvaa vaikeina aikoina, ehkä siksi että olin saanut sen edesmenneeltä ystävältäni lahjaksi.
Istuin junassa, kun tapasin Mikaelin ensimmäistä kertaa. Olin lähtenyt kotoa taas yhden riidan päätteeksi, vaikka ei se paikka kodilta enää tuntunut. Jotenkin askeleeni olivat suunnanneet kohti rautatieasemaa. Siellä seisoskellessani minulle tuli tunne, että täytyy päästä pois täältä, pyyhkiä ison kaupungin pölyt jaloista. Niinpä päätin hypätä seuraavaan kaukojunaan. Ilmoitustaulun mukaan parin minuutin päästä lähtisi Helsinki-Oulu-juna, ja siihen nousin.
Edes kiskojen kolina ei häirinnyt keskittymistäni soittamiseen, kunnes havahduin jonkun ohikävelijän tönäisyyn. ”Ai, sori”, se sanoi ja vilkaisi minua tummanruskeilla silmillään, joita jäin tuijottamaan kuin patsas.
”Siisti kitara. Ootko kauan soittanut?”
Mumisin hänelle jotain parin vuoden soittokokemuksestani. ”Saisinko mä kokeilla?”
”Kokeile vaan”, minä vastasin ojentaen hermostuneena kitarani hänelle. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tottuneesti näppäillä
Led Zeppelinin Stairway to heaveniä. Minä sen sijaan tuijotin yhä hänen komeaa olemustaan. Tummanruskeita, paksuja, olkapäille ulottuvia hiuksiaan, samanvärisiä silmiään sekä trimmattua vartaloaan. Olin kiinnittänyt häneen huomioni jo asemalaiturilla. Hän vilkaisi minuun ja naurahti paljastaen söpöt hymykuoppansa.
”Sä olet tainnut soittaa jo kauan?”
”Kymmenkunta vuotta, enemmän ja vähemmän säännöllisesti”, hän vastasi. Kitaran kielet sulivat hänen käsiinsä, niin kuin minäkin. Se oli kauneinta musiikkia mitä olin eläissäni kuullut.
”Mä oon muuten Mikael. Vähän niin kuin Michael Monroe”, se lisäsi hymyillen.
”Mua kutsutaan ongelmaksi. Tosin eiköhän pappi sanonu Carita kun heitti vettä mun päähän”, yritin kuulostaa hauskalta. Mikael kertoi olevansa matkalla Iisalmeen serkkunsa häihin, minä sanoin matkustavani ilman määränpäätä. Tarpeeksi kauas unohtaakseni.
”Kaikkea ei aina halua muistaa”, hän sanoi ja katsoi ymmärtäen. Juttelimme , kunnes junan kaiutin ilmoitti meidän saapuvan seuraavaksi Iisalmeen. ”Entäs sä? Mihin sä meet?” se kysyi ilmeisen kiinnostuneesti.
Kohautin olkapäitäni. ”No, ota kitara olalle ja lähde mukaan. En mä voi sua tännekään jättää”. Jostain syystä hyppäsin pois Iisalmessa ja lähdin tuon mielenkiintoisen miehen mukaan.

Sillä reissulla sain kuulla Mikaelin elämäntarinan ja kerroin hänelle omani.
Hän oli kaksikymmentäviisivuotias, kahdeksan vuotta minua vanhempi. Hänellä oli takanaan suhteellisen villi nuoruus, sillä hänet oli huostaanotettu kymmenvuotiaana ja tästä oli lähtenyt käyntiin vähemmän mukava lastenkotikierre. Mutta nyt hän seisoi tukevasti omilla jaloillaan. Löysimme toisistamme paljon yhteistä, eikä ikäerommekaan estänyt meitä rakastumasta toisiimme. Niin päädyin Mikaelin matkaan.

Aloimme seurustella ja elin elämäni parhainta aikaa. Vietimme kaiken vapaa-aikamme yhdessä, suurimmaksi osaksi Mikaelin asunnolla, sillä en voinut viedä Mikaelia kotiini. En kertonut vanhemmilleni Mikaelista juuri mitään, mainitsin vain tavanneeni erään mukavan tyypin. Äitini ei varmasti olisi hyväksynyt seurusteluamme, sillä olihan Mikael minua paljon vanhempi.
Tuli kuitenkin aika, jolloin minun oli esiteltävä Mikael vanhemmilleni. Parin kuukauden seurustelun jälkeen vein Mikaelin kotiini päivälliselle. Kaikki ei sujunut kuitenkaan suunnitelmieni mukaan. Tapaaminen oli enemmänkin katastrofi.
Kun vanhempani tajusivat, että seurustelen itseäni huomattavasti vanhemman miehen kanssa, jolla oli lisäksi vähemmän kaunis menneisyys,
he käyttäytyivät todella töykeästi ja torjuivat ajatuksen suhteestamme. Asiasta puhkesi valtaisa riita, jonka seurauksena vanhempani vaativat Mikaelia lähtemään. Sanoin lähteväni hänen mukaansa, jolloin äiti tarttui käteeni ja laittoi tokaisi pahimman mahdollisen; perhe tai Mikael. Minun oli valittava. Hain kitaran huoneestani, pakkasin mukaani välttämättömimmät tavarani, istuin moottoripyörän penkkiin ja kiedoin käteni Mikaelin ympärille. Vanhempani seurasivat tätä kaikkea sanaakaan sanomatta.


Niin sitten asutin itseni Mikaelin kaksioon. Se oli viihtyisä kattohuoneisto aivan Helsingin keskustassa. Yhteiselämämme sujui lähes ongelmitta, minä puursin päivät lukiossa, illat palvelin asiakkaita lähimarketin kalatiskin takana. Mikael työskenteli läheisellä autokorjaamolla apupoikana. Taloudellinen tilanteemme ei ollut mitenkään loistokas, mutta suhteemme kukoisti siitä huolimatta. Olihan meillä toisemme ja se riitti. Kaipasin silloin tällöin vanhempiani ja yritin muutaman kerran ottaa heihin yhteyttä mutta he eivät suostuneet keskustelemaan kanssani ennen kuin olen jättänyt Mikaelin. Turhauduin ja jätin asian sikseen, mutta silti mieltäni kaiversi. Perhe on aina ollut minulle tärkeä, mutta olin löytänyt jotain todellista ja kestävää, enkä halunnut luopua siitä.


Lopulta en enää kestänyt, kaipasin äitiä ja isää suunnattomasti. Olin ollut heistä neljä kuukautta erossa. Puolen vuoden seurustelun jälkeen luovutin. Otin yhden perjantai-illan vapaata töistä. Kävin kaupassa ja valmistin kanarisottoa, Mikaelin lempiruokaa. Puin parhaat vaatteeni päälle ja jäin odottamaan Mikaelia töistä.
”No, mitäs tämä nyt on?”, hän kysyi tullessaan, kun huomasi valmiiksi katetun ruokapöydän kynttilöineen. ”Halusin muistuttaa sua siitä miten tärkeä olet mulle ja miten ihanaa aikaa tämä puoli vuotta sun kanssa on ollut”, kuiskasin kyyneleitäni pidätellen ja suutelin häntä intohimoisesti. Söimme ruoasta nauttien eräänlaisen haikeuden vallitessa. Ruoan jälkeen istuimme sohvalla musiikkia kuunnellen, kunnes Mikael rikkoi hiljaisuuden; ”Onks jotain sattunu vai mikä sulla on, kun oot niin hiljanen?”
”Ei, ollaan nyt vaan lähekkäin ja nautitaan toisistamme”, vastasin ja halasin häntä lujasti. Otin häntä kädestä ja lähdin vetämään kohti makuuhuonetta. Työnsin hänet sängylle ja aloin musiikin tahdissa tanssien riisuutua hänen edessään. Mikael ihasteli uusia pitsisiä alusvaatteitani ja veti minut vierelleen. ”Rakastele mua koko rakkautesi edestä”, pyysin ja niin Mikael tekikin. Se oli elämäni paras rakastelu.


” Jos meille jokaiselle on olemassa
se oikea, niin sä olet sitä mulle .
Mun on kuitenkin tehtävä tämä,
joten älä yritä etsiä mua,
yritä unohtaa…
Rakastan
Carita ”

Kirjoitin viestin aamuyöllä, otin repun, painoin oven hiljaa kiinni ja juoksin kylmään yöhön.
Otin taksin ja ajoin vanhempieni luo. Seisoin hetken oven edessä, miettien valintaani, kunnes soitin ovikelloa. Äiti tuli avaamaan ja kerroin hänelle jättäneeni Mikaelin. Hän halasi minua lujasti ja kertoi tienneensä, että tulisin järkiini. Minusta ei tosin tuntunut siltä.
En sanonut sanaakaan, vaan kävelin huoneeseeni ja kaaduin sängylleni. Silloin tulivat kyyneleet. Tajusin mitä olin tehnyt ja tajusin myös valintani lopullisuuden.

Olin muutaman päivän omissa oloissani. Tuntui siltä, kuin jokainen asia olisi muistuttanut minua Mikaelista ja rakkaudestamme. Itkin ja kaduin valintaani, eikä oloani helpottanut yhtään, vaikka äiti kuinka vakuutteli minun tehneen oikein. Yritin unohtaa Mikaelin ja aloittelin uutta elämää. Tosin joka aamuinen pahoinvointi varjosti niin sanottua elämääni. Luulin sen johtuvan masennuksesta, kunnes äiti toi pöydälleni raskaustestin. ”Taisit viettää kovin huoletonta elämää, joten tee tämä testi kaiken varalta”, äiti sanoi yllättävän lempeällä äänellä. Hämmennyin, sillä en ollut edes ajatellut sitä mahdollisuutta. Tosin olivathan kuukautisenikin pari viikkoa myöhässä. Niinhän siinä kävi, että odotin lasta. Odotin Mikaelin lasta! Olin samaan aikaan järkyttynyt ja onnellinen. En voisi kertoa raskaudesta Mikaelille. Olin peloissani ja tietämätön. En tiennyt mitä tekisin, joten ensimmäiseksi soitin kummitädilleni, jonka kanssa olen aina voinut puhua kaikesta. Kerroin tilanteeni ja kysyin häneltä neuvoa. Kummitätini kehotti kertomaan ensin äidilleni. Säästyin siltä vaivalta, sillä äiti oli kuunnellut puheluani oven takana. Lopetettuani hän tuli huoneeseeni ja tokaisi ”Tuolla lailla sitä käy kun juoksee haarat auki pitkin kaupunkia!” Äiti kysyi lapsen isästä, valehtelin etten tiennyt.
”Jos tuo on sen hulttion kakara, niin hankkiudu siitä saman tien eroon!”, äiti tiuskaisi minulle.
Jatkoin valehtelemista, ja sanoin, ettei se voisi mitenkään olla mahdollista. Äiti ilmeisesti uskoi minua ja silminnähden helpottui. ”No sitten voit itse päättää, mitä haluat tehdä. Kunhan kerrot minulle mitä olet päättänyt.” Pidin itsestäänselvyytenä, että pitäisin lapsen. Abortti tai adoptio ei käynyt edes mielessäni. Joutuisin kyllä selviämään kaikesta itse, sillä en aikonut sotkea Mikaelia tähän. Yritin vain unohtaa hänet.
Seuraavana iltana pyysin vanhempiani takkahuoneeseen juttelemaan ja kerroin heille pitäväni lapsen. He olivat edelleen järkyttyneitä raskaudestani, mutta yrittivät peittää sen. Illan mittaan äiti suli hieman. Hän sanoi olevansa toisaalta iloinen, että tulisi mummiksi nuorena. Jaksaa sitten peuhata lapsenlapsensa kanssa kun on itse vielä hyvässä kunnossa. Isä oli koko illan hiljainen, ei puhunut juuri mitään, nyökkäili vain.
Seuraavana aamuna heräsin ullakolta kuuluvaan kolinaan ja menin katsomaan mitä siellä touhuttiin. Isä oli siellä kaivamassa vanhoja lastenvaatteita ja leluja joilla minä olin pienenä leikkinyt.
”Ajattelin, että saattaisit tarvita tällaisia”, hän sanoi hieman vaivautuneesti. Juoksin hänen kaulaansa ja halasin lujasti. Hän sanoi tuovansa laatikot alas, jotta voisin sitten ajan kanssa tutustua niiden sisältöön ja ottaa tarvitsemani.

Odotusaikani sujui hienosti, jatkoin opintojani synnytykseen saakka. Opiskelin loman ajan kesälukiossa, sillä tiesin joutuvani keskeyttämään koulun joksikin aikaa. Laskettu aikani oli marraskuussa, ja suunnittelin jatkavani opinnot loppuun seuraavan kevään aikana. Mikaeliin en onnekseni törmännyt kertaakaan, joten unohtaminen onnistui hieman helpommin. Enkä halunnut hänen tietävän lapsestamme.
Viimeiset raskauskuukaudet olivat helppoja ja lapsi oli todella odotettu. Seitsemännen kuun lopulla jotain odottamatonta tapahtui. Eräänä lokakuun aamuna vatsaani sattui hirvittävästi ja huomasin valuvani verta. Soitin äidilleni töihin ja kerroin tapahtuneesta. Hän käski minun avata ulko-oven ja mennä heti pitkäkseni. Hän sanoi soittavansa ambulanssin. Ambulanssin tulo ei kestänyt monta minuuttia ja kohta olin jo sairaalassa. Lääkäri tutki minut heti ja totesi istukkani revenneen. Lapsi piti saada nopeasti ulos. En muista synnytyksestä juuri mitään, muistan vain hennon parkaisun ja lääkärin äänen, kun hän totesi minun olevan terveen tyttövauvan äiti. Jouduimme molemmat viettämään jonkin aikaa sairaalassa, minä istukan repeämisen vuoksi ja tyttäreni keskoskaapissa. Vanhempani ja muutama ystäväni vieraili onneksi luonamme, joten aika ei käynyt niin pitkäksi. Kun pääsimme kotiin, olivat vanhempani sisustaneet vauvalle oman huoneen minun huoneeni viereen. He ottivat muutenkin meidät iloisina ja ylpeinä vastaan.


Tyttö kasvoi huimaa vauhtia. Hän sai kasteessa nimekseen Maria Mikaela Lindfors, ja otin kutsumanimeksi Mikaelan. Äiti taisi huomata nimestä yhteyden Mikaeliin, mutta ei sanonut sitä ääneen. Äiti oli vain tyytyväinen, ettei Mikael enää liittynyt elämääni. Tytölle kasvoi tumma, tuuhea tukka ja hänen silmänsä olivat suklaanruskeat, aivan kuin isällään. Kevät teki tuloaan, auringonsäteet kimalsivat kristallina viimeisien lumihankien päällä. Sain uutta intoa asioihin ja kirjoitin asuntohakemuksen. Olin valmis muuttamaan omaan asuntoon, rakentamaan omaa kotia ja päätös olikin jo mielestäni ajankohtainen. Kauaa emme joutuneet odottamaan; saimme pienen kaksion rauhalliselta alueelta ja pääsimme kesällä muuttamaan. Alueella asui yllättävän paljon lapsiperheitä, ja sain uusia ystäviä muista äideistä. Mikaela kasvoi rakkaudessa ja muita lapsia ympärillään. Ihaninta oli seurata hänen ensiaskeliaan ja ensimmäistä sanaansa; äiti. Vasta silloin tunsin todella olevani äiti. Olin niin onnellinen, että jouduin pyyhkimään kyyneleet silmistäni!

Aika riensi. Päivät kuluivat Mikaelan kanssa kuin leikiten. Sain erittäin tasokkaan ja hyväpalkkaisen työpaikan ja Mikaela sai paikan päiväkodista. Päivisin erossa oleminen huolestutti aluksi, mutta Mikaela viihtyi hyvin muiden lasten seurassa. Korvasin menetetyn ajan viikonlopuilla, jolloin vietimme aikaa vanhempieni luona ja kävimme uimassa tai huvipuistoissa. Säästin palkastani jonkin verran kuukausittain, mistä sitten otin rahat Mikaelan harrastuksiin ja muihin tarpeellisiin.
Vuodet vierivät ja elimme onnellista elämää. Minkäänlaisia komplikaatioita ei tullut vaikka Mikaela syntyikin keskosena. Hän saavutti muut lapset jo varhain, ja osoitti erityistä lahjakkuutta musiikissa ja liikunnassa. Tunsin suurta ylpeyttä hänestä. Hän rakasti uimista pienestä pitäen ja siitä tulikin elinikäinen harrastus.

Pärjäsimme mainiosti kahdestaan ja jos joskus halusin ottaa aikaa itselleni, vein Mikaelan ystävättäreni luokse yöksi. Miehille minun aikani ei riittänyt, enkä heitä kaivannutkaan. Mikael pysyi edelleen sydämessäni, eikä sitä paikkaa voinut kukaan toinen korvata. Silloin tällöin mietin, millaista elämämme olisi, jos olisin ottanut yhteyttä Mikaeliin ja kertonut hänelle tyttärestämme. Hautasin nämä ajatukset kuitenkin toivottomina. Mikael oli mitä ilmeisimmin muuttanut pois kaupungista, sillä en ollut nähnyt häntä eromme jälkeen. Ilmeisesti hän oli onnistunut unohtamaan minut, koska ei ollut yrittänyt ottaa yhteyttä.

Olimme eräänä viikonloppuna Mikaelan sekä äitini kanssa ostoksilla. Pian olisi Mikaelan viisivuotissyntymäpäivät. Hänestä oli kasvamassa temperamenttinen nuori neiti. Äitini lähti ostamaan lahjaa hänelle ja me suuntasimme puistoon odottamaan. Mikaela potki toisten lasten kanssa palloa ja minä katselin syysmuuttoa tekeviä lintuja puiston laidalla.
Hetken kuluttua kuulin takaani tutulta kuulostavan äänen; ”Kaunista katseltavaa tuo lintujen syysmuutto”.
”Niin on”, vastasin ja käännyin katsomaan, kuka minulle puhui. Ei voinut olla totta! Siinä hän seisoi ja hymyili, niin kuin kuusi vuotta sitten! Mikael katsoi minua yhtä tyrmistyneenä, eikä hänkään saanut sanaa suustaan. Hetken aikaa vain tuijotimme toisiamme, kunnes sain itseni kasattua. Olin niin hämmentynyt tapaamisestamme, etten voinut kuin lähteä pois. ”Mikaela, nyt lähdetään etsimään mummia, tule reippaasti!”, huusin ja hän juoksikin heti luokseni. Vedin Mikaelan mukaani ja lähdin reippain askelin kohti ostoskeskusta. Mikael jäi huutelemaan perääni, kysellen mihin olin menossa. En kääntynyt enää takaisin.


”Äiti, kuka se mies oli siellä puistossa?”, kuulin Mikaelan kysyvän kun hain hänen nalleaan olohuoneesta ja menin sitten peittelemään hänet yöpuulle. ”En tiedä, joku ohikulkija vain. Miksi kysyt?”, utelin. ”Kun se katsoi niin pitkään ja sä puhuit sille”.
En vastannut siihen enää mitään. Sammutin valot hänen huoneestaan, toivotin hyvää yötä ja menin olohuoneeseen. Huokasin syvään ja istuin sohvalle jo kylmettyneen kahvini viereen. Väistämättä mieleeni palasi päivän tapahtumat puistossa. Mikaelin kasvot… hän ei ollut muuttunut ollenkaan! Hän oli edelleen komea, kasvot olivat jonkin verran miehistyneet. Ja se hymy! Se paljasti edelleen söpöt hymykuopat. Nukuin seuraavan yön huonosti, en saanut ajatuksiani irti Mikaelista. Minun oli myönnettävä, että rakastin häntä yhä. Heräsin seuraavana aamuna Mikaelan kömpiessä viereeni.
Hän pyysi minua laittamaan tv:stä lauantaiaamun piirretyt tulemaan. Laitoin tv:n päälle ja menin keittämään kahvia. Tänään pitäisi siivota, sillä huomenna tulisi kymmenkunta lasta ja muutama aikuinen juhlistamaan Mikaelan synttäreitä. Aamupäivä menikin siivotessa, Mikaela oli naapurissa leikkimässä sen aikaa. Soitin naapuriin, että tyttö saisi tulla syömään. Kohta ovikello jo soikin ja ajattelin sen olevan tietenkin tyttäreni.
Mutta oven takana seisoikin Mikael!
”Hei, anteeksi, että tuppaan tällä lailla oven taakse, mutta halusin nähdä sinut ja jutella, kun tuo eilinen jäi vaivaamaan mua. Saanko tulla sisälle?”, hän kysyi vaivautuneesti.
”Tuota, no voithan sä hetkeksi tulla, mulla on kyllä siivous kesken, mutta tule nyt sitten”, vastasin vähintäänkin yhtä vaivautuneena.
Samalla oven avauksella juoksi tyttärenikin sisälle. Laitoin hänet syömään ja ohjasin Mikaelin olohuoneeseen. Kyselin hänen kuulumisiaan ja hän kertoi muuttaneensa eromme jälkeen Turkuun, josta oli hankkinut uuden työpaikan. Nyt hän oli muuttanut takaisin Helsinkiin, kun oli siirtynyt työpaikkansa toiseen toimipisteeseen Espooseen töihin. Minä kerroin valmistuneeni ja saaneeni myös hyvän työpaikan. Sitten Mikael kysyi sen mitä olin pelännytkin; ”Sinulla on näköjään jo lapsikin,
ja mieskin ilmeisesti. Minkä ikäinen tyttö on?”
Kerroin Mikaelan täyttävän huomenna viisi, ja ettei minulla mitään miestä ole,
olen yksinhuoltaja. Heti perään lisäsin meidän pärjäävän aivan hyvin kahdestaankin.
Mikaela oli saanut syötyä ja tuli luokseni olohuoneeseen. ”Sanopa äidin ystävälle hei”, rohkaisin häntä. ”Moi, mä olen Mikaela”, tyttäreni sanoi ja keskittyi sitten leikkeihinsä. Näin Mikaelin katsovan arvioivasti tyttöä.
Hän ilmeisesti näki heissä jotain yhteistä, sillä hän katsoi minua ihmeissään.Ennen kuin hän ehti kysyä mitään, tuumin jatkavani siivousta ja pyysin häntä lähtemään.
Juuri kun olin sulkemassa ovea hänen perässään, hän kysyi voisiko tulla uudestaan käymään tai voitaisiinko soitella. Sanoin, että olisi parempi jos ei tavattaisi, eikä soiteltaisi. Hän katsoi minua hieman surullisena ja lähti kävelemään rappuja alas.

Illalla, juuri kun olin saanut tyttäreni nukkumaan, ovikello soi. Mietin kuka siellä voisi olla vielä tähän aikaan. Avasin oven ja mitä näinkään; oven takana seisoi Mikael syyssateen kastelemana, silmät itkusta turvonneina. Hän vain tuijotti minua. Kysyi, mitä asiaa hänellä oli, mutta hän vain seisoi hiljaa ja tuijotti. Olin juuri vetämässä ovea kiinni, kun hän vihdoin sai suunsa auki; ” Anteeksi, että tulin takasin, mutta Mikaela on mun tyttöni, eikö olekin?”
Nyökkäsin varovaisesti.
”Miksi et kertonut mulle mitään? Ja miksi jätit mut? Siis vihasitko sä mua todella niin paljon, että piti salata raskauskin? Sen takiako lähdit? Kerro mulle!”, Mikael melkein huusi.
”Tule sisälle sieltä rappukäytävästä, jutellaan sisällä”, sanoin vaikeana.
Kehotin häntä riisumaan märät vaatteensa ja toin kuivia tilalle. Kaadoin hänelle kahvia ja istuimme sohvalle juttelemaan. ”Mä kerron sinulle kaiken, jos sä haluat tietää, mut sitten et keskeytä mua, sopiiko?” kysyin.
”Sopii, sopii, kunhan vain kerrot mulle”,
Mikael vastasi kärsimättömällä äänellä.
” En mä jättänyt sua Mikaelan, siis tyttäresi, takia, en edes tiennyt olevani raskaana, huomasin sen vasta myöhemmin. Olin vielä niin nuori, että vanhempani merkitsivät mulle tosi paljon. Vaikka sanoin sun olevan mulle tärkeintä maailmassa, vanhempani kuitenkin voittivat. Minun piti valita joko sinut tai heidät ja minä typerys valitsin heidät. Valitsin tosiaankin väärin, olen tiennyt sen jo monta vuotta, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Ja ajattelin sinun jo unohtaneen minut, kun et ottanut yhteyttä millään tavalla”, sanoin. ”Mutta sähän jätit lapun, jossa hyvin selkeästi kielsit mua etsimästä sua, joten yritin unohtaa sinut ja muutin pois täältä. Mutta en mä ole sua pystynyt unohtamaan, en todellakaan.
Olen miettinyt sua joka päivä, niin lähtemättömän vaikutuksen muhun teit.”, hän vastasi.
”Mäkin olen ikävöinyt sinua”, vastasin itsekin yllättyneenä. Samaan aikaan tunsin pistävää tunnetta rinnassani ja kesti hetken, ennen kuin tajusin sen kertovan vuosien ikävästäni.
Yhtäkkiä purskahdimme molemmat itkuun ja halasimme toisiamme. Mikael nosti kasvoni käsiensä väliin, katsoi minua suklaasilmillään
ja sanoi; ”Mä rakastan sinua Carita, olen koko ajan rakastanut. Sä olit vaan epäreilu, kun salasit multa Mikaelan olemassaolon. Mä olisin halunnut olla osa Mikaelan elämää. Mä haluaisin tutustua mun tyttäreeni, yrittää korvata sen ajan, jonka olen ollut poissa hänen elämästään. Vai onko sulla niin jäänsininen sydän, että ajat mut taas pois?”
”Anteeksi, etten mä kertonut, en mä aja sua enää mihinkään”, kuiskasin ja itkin ikävääni Mikaelin olkaa vasten. Itkimme koko illan ja juttelimme pitkälle yöhön. Sovimme, että kävi miten kävi, tästä lähtien Mikael on osa tyttärensä elämää. Salaa toivoin, että hän olisi myös osa minun elämääni.

Onneksi toiveilla on joskus tapana toteutua. Mikael jäi tuolloin minun viereeni nukkumaan ja siinä hän nukkuu edelleenkin, puolitoista vuotta myöhemmin. Minä olen saanut upean miehen ja Mikaela on saanut mitä parhaimman isän.
Parin kuukauden kuluttua Mikaela saa myös pikkusiskon tai –veljen. Ja juhannuksena virallistetaan tämä monet myrskyt kestänyt rakkautemme.
Äitini on edelleenkin varuillaan Mikaelin kanssa, mutta kai hänkin on pikkuhiljaa huomannut, että ei voi estää näin suurta rakkautta. Hän alkaa vähitellen hyväksymään onnellisuutemme.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä