Päivä päivältä
kätesi lämpö
hiipuu,
kasvosi katoavat
hämärään.
Ja minä
ajattelen...
ajattelen...
Oliko sinua
lainkaan olemassa,
kuvittelinko vain?
Jalkani hiipivät
raskaina,
yli tämän
kukkivan maan,
halki
pölyisen kaupungin.
Ja minä kannan
sinun iloasi
ja minä kannan
sinun valoasi
ja minä kannan
sinun sanojasi.
Jotta jaksaisin
tämän kipuni kanssa
perille,
varjojen laaksoihin...
Älä koskaan
epäile
ettenkö
RAKASTANUT.
SINUA!
kätesi lämpö
hiipuu,
kasvosi katoavat
hämärään.
Ja minä
ajattelen...
ajattelen...
Oliko sinua
lainkaan olemassa,
kuvittelinko vain?
Jalkani hiipivät
raskaina,
yli tämän
kukkivan maan,
halki
pölyisen kaupungin.
Ja minä kannan
sinun iloasi
ja minä kannan
sinun valoasi
ja minä kannan
sinun sanojasi.
Jotta jaksaisin
tämän kipuni kanssa
perille,
varjojen laaksoihin...
Älä koskaan
epäile
ettenkö
RAKASTANUT.
SINUA!
Vastaukset 7
Vanhimmat
että huh huh
Minäkin haluan samanlaisen kirjoituksen rakkaaltani.
Saisinkohan?
Voi uskoisinkohan ,jos saisin.
Elämä on niin monimutkainen.
Kiemurainen.
Mutta minäkin rakastan.
Kaunis oli runosi! Kyyneleitä silmissäni.
Osasit kirjoittaa tämän, aivan niin , osasit.
Huh,,,huh.!
Onko läheisesi siirtynyt tästä ajasta ikuisuuteen?
Mutta heitä jo kantamuksesi. Anna tilaa uusille taakoille ;-)
veti apeaksi lukiessa.
Runosta jäi se kuva, että rakastaa salassa, eikä kohde tiedä siitä mitään.
minun näkökulmastani katsottuna, hieman vaikeasti luettavasti kirjoitettu,
minä ehkä näin...
"Päivä päivältä
kätesi lämpö hiipuu
kasvosi katoavat hämärään.
Ja minä ajattelen…
ja ajattelen…
Onko sinua lainkaan olemassa,
kuvittelinko vain?
Jalkani hiipuvat raskaina,
yli tämän kukkivan maan,
halki pölyisen kaupungin.
Ja minä kannan
sinun iloasi
ja minä kannan
sinun valoasi
ja minä kannan
sinun sanojasi.
Jotta jaksaisin
tämän kipuni kanssa perille,
varjojen laaksoihin…
Älä koskaan epäile
ettenkö
RAKASTANUT SINUA!"