Ystävät rakkaat, mikä avuksi kun tuntuu ettei jaksa enää. Kun kaikki on painostavaa ja rempallaan, työt, ihmissuhteet, raha-asiat, terveys ja viimeisimpänä vastoinkäymisenä lapsettomuus.
"Päällisin puolin" kaikki kunnossa, mutta nyt tuntuu että kulissi kaatuu ja pää repeää.
Miten te jaksatte? Miten olette selvinneet samanlaisesta suosta? Kuinka jaksaa normaalia arkea?
"Päällisin puolin" kaikki kunnossa, mutta nyt tuntuu että kulissi kaatuu ja pää repeää.
Miten te jaksatte? Miten olette selvinneet samanlaisesta suosta? Kuinka jaksaa normaalia arkea?
Vastaukset 16
Vanhimmat
samalta tuntuu aina välillä ja värsinkin näin kesällä tuntuu ettei päähän muuta mahdu kuin lapsettomuus ja siihen liittyvät kysymykset...
miksi juuri meille kävi näin?
tulemmeko koskaan saamaan lapsia?
ym ym...nämä kysymykset ja ajatukset vaivaavat myös öisin. Miehelleni en aina uskalla avautua koska on hänellä muutakin miettimistä. Lapsettomuutemme johtuu hänestä.
Ympärillä ihmiset tulevat raskaaksi ja kävelevät mahat pystyssä onnellisesti...Miksi minä en saa olla yksi heistä? Mä olen niin hemmetin katkera tästä tilanteesta ja se tuntuu nykyään vaivaavan päivittäin. Ei vaan auta muu kuin koittaa mennä eteenpäin ja yritettävä jaksaa vaikka se tuntuu kuinka mahdottomalta.
Täytyy vain toivoa, että paistaa se aurinko risukasaankin.
Voimia sinulle!!!
ihan totta. juuri samoja asioita miettinyt olen minäkin...pahinta on juuri se, että vaikka on tekemistä (töitä ja opiskelua jne.) niin jatkuvasti miettii vain lapsettomuutta! Tuntuu että sen unohtaa vasta kun oma lapsi olisi mitä silitellä..myös meillä lapsettomuus miehestä johtuvaa. sen takia varmaan niin onneton olokin, kun tuntee olevansa "kaikkensa antanut"!
meillä on "vikaa" kummassakin.
minulla "kovempi" kuume kuin miehellä ja kaikinpuolin muutenkin "hätä elämässä". mies syyttää minua, monesti välttelee yrityksen aikana ja välillä syyttelee itseään, välillä täysillä touhussa mukana.
suhde oli ainakin ennen ihan ok ja elämä myös, mutta nyt tuntuu että tökkii, kun tähän lapsi-asiaankin mennyt niin kovasti aikaa ja energiaa.
yhteistä taivalta takana melkein 10v ja lapsettomuutta 2,5v.. tähänkö tämä kaikki kaatuu?
välillä tuntuu että ikäkin tulee vastaan, vaikka minä vasta -78 ja mies samaa ikäluokkaa.
... menisin tutkimuksiin, tai siis olette jo käyneet? miehelleni asia oli tosi vaikea, mutta jotenkin ihmeen kaupalla hän ryhdistäytyi ja lähti innokkaana mukaan hoitoihin. (nyt eka icsi takana) kun saimme tietää hänen lapsettomuudsta, niin keräsin kaiken mahdollisen tiedon ja pikkuhiljaa valistin ja rohkaisin häntä. kerroin, kuinka miehet voivat hoitojen avulla saada lapsia, vaikka siemenneste olisi vielä huonompi kuin hänellä... miehesi vaihtelu yrittämisessä saattaa johtua epävarmuudesta, jos hänessä on kerran "vikaa". tulee sellainen olo, et "antaa olla". aika auttaa tähän asiaan, mutta tietty jos ikä tulee vastaan, niin voisko apua hakea esim. terapiasta? meillä niistäkin positiivisia kokemuksia. asiat aukeaa siellä! tietää sen jälkeen paremmin itsekin mitä haluaa...
olen miettinyt samaa. täälläkin asiat itseasiassa hyvin. on työ, koulupaikka, hyvä poikaystävä, vanhemmat jne. mutta jotenkin tuntuu, että lapsettomuuden myötä tosiaan pää repee, sekun on asia johon loppujen lopuksi ei voi vaikuttaa. itse olen ainakin viime aikoina miettinyt, kuinka pienestä onni ja kaikki on kiinni... rahaa useamman tonnin edestä mennyt hoitoon ja epätoivo valtaa jo vaikka en edes tiedä olenko raskaana. itsellä yksi raskaudenkeskeytys takana, ongelma siis nykyisessä miehessä.. et tätäkö siitä saa palkkioks? rahat vain hupenee ja ystävillä masut kasvaa rahattakin. olen onnellinen kaikkien lapsellisten puolesta, mutta se ei kuitenkaan korvaa omaa vauvaa. täytyy vain jaksaa eteen päin, koittaa ettiä elämästä hyviä asioita ja joka päivästä niitä on etsittävä! katkeroitumalla pistän asiat vain huonompaan jamaan... eräs ystäväni kerran totesi, että "katkeroituminen on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua." Ja totta se on!
ihan v-n perseestä!
Muuten kaikki ois suht ok vaikka eihän tää homma voi olla vaikuttamatta jo seksiin/suhteeseenki. Ukkoki on ihan kypsänä ja valittaa ku aina menkkojen alkaessa oon niin masentunu..ja eikä pelkästään sillon vaan itkukohtauksia tulee nykyään jo millon sattuu. Seksi on välillä väkinäistä ku tulee mieleen että eipä tästäkä taas kuitenka mitää hyötyä oo, mut ollaan nyt niin voi taas pettyä ja turhautua parin viikon päästä.
Ajatuksia ei pääse mihkään pakoon vaikka kuinka yrittäs välillä tehdä jotain muuta, ja sit osuu silmiin taas pari pallomahaa ja se siitä paremmasta mielestä. Nykyään mieluite nyhjää kotona ku ei oikein jaksa eikä huvita mikään. Jotenki ruvennu etääntyynki muista ku on vaan niin paskana välillä että ei kykene. Joskus ottaa voimille jo sängystä nouseminenki ku mieluummin nukkuis vaan ettei tarvis taas alkaa vatvoon näitä juttuja mielessää..
Ei voi muuta ku miettiä että mitähän niin pahaa sitä on tullu tehtyä että jotain tällästä paskaa niskaani oon ansainnu.. juuri tätä pelkäsin monia vuosia, että vihdoin ku löydän miehen joka myös haluaa lapsia niin sittenhä on jo liian myöhästä. Ja tässä sitä sit ollaan. Vittu että pitiki mennä näin vaikeeks, jonku mitä yleensä tulee luonnostaan, ilmaseks ja vähä liianki helposti.
vihdoin kun löysin miehen joka myös halusi lapsia, niin minun kohdalta homma oli jo ohi.
Nyt olemme erittäin kalliissa lahjoitusmunasolu hoidoissa, enkä tunnu raskautuvan millään.
Meillä kans tää rasittaa jo parisuhdetta,vikaa on minussa.
Mies puhuu jo suhteen lopettamisesta, koska hän haluaa lapsen, eikä adoptio tule kyseeseen.
Minulla on aiemmin ollut masennuskausia,mutta tämä parisuhde on pitänyt ne poissa.
Viimeaikoina kuitenkin tullut itkukohtauksia missä sattuu ja työkykykin on tällähetkellä kiikun kaakun.
No ehkä mies nyt tajus kun tänään keskustelimme että tilannetta ei millään tavalla kohenna hylkäämisellä uhkailu.
En todellakaan kykene pakolla raskautumaan, vaikka mikä olisi.
Välillä sellanen olo että jos sanoo vielä sanankin toisen naisen etsimisestä, niin heitän sen tavarat parvekkeelta alas ja nostan jätkän käytävälle, et tällasta täällä.
Kyllä niitäkin miehiä on joilla lapset tehty ja etsivät vain parisuhdetta.Täytyy sit etsiä sellainen mies.
Tässä oli nämä synkimmät fiilikset, kyllä meillä onneksi useimmiten menee ihan hyvinkin.
Tämä lapsettomuus kyllä rasittaa todella parisuhdetta.
ole löytänyt kovin hyvää miestä: "Mies puhuu jo suhteen lopettamisesta, koska hän haluaa lapsen, eikä adoptio tule kyseeseen."
Luulen, että lasten saaminen ei ole ihan hyvä juttu tuollaisen miehen kanssa.
tuntuu ettet oikein ymmärrä millaiseen kriisiin lapsettomuus voi parisuhteen ajaa, varsinkin jos lapsen saaminen on molemmille keskeinen tavoite.
Kaikki ihmiset ovat erillaisia, joillekkin adoptio sopii toisille ei.
Adoptioon varsinkaan ei pidä lähteä jos ei koe olevansa valmis ja että se ylipäätään on itselle sopiva tapa hankkia lapsi.
Mieluummin olen ilman lasta kuin hankin adoptoidun lapsen miehen kanssa, joka tekee sen vastahakoisesti.
Mielestäni on myös täysin luonnollista ajatella toista parisuhdetta jos ei nykyisessä kykene lasta saamaan.
Se on rehellisyyttä itseään kohtaa,se on sitten toinen juttu mitä kannattaa toiselle sanoa.
Itse ajattelisin samalla tavalla jos vika olisi miehessäni.
Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolensa, enkä niitä tässä mieheni osalta ala erittelemään.
Enemmän hänessä on kuitenkin niitä ominaisuuksia joihin olen hänessä tyytyväinen.
Halusin vain kertoa yhden väläyksen millaisia asioita joudumme lapsettomuus hoitojen ohella käymään läpi.
Tämä on prosessi jossa tulee erillaisia vaiheita ja se mihin lopulta lapsi asiassa päädymme ei ole vielä kenenkään tiedossa.
Olisiko sinulle mahdollista keskustella esim. psykologin kanssa tai jossain vertaistuki ryhmässä.
Itse olen näistä molemmista hyötynyt.Myös terapiaa on mahdollista saada jos tilanne sitä vaatii, kela korvattuna parikin vuotta.
Jos masenus jatkuu eikä mene millään ohitse, niin olemassa hyviä mielialalääkkeitä, joilla pienet sivuvaikutukset.
Niitäkin on kokeiltu tosin toisessa elämänyhteydessä, auttavat ainakin itselläni.
Sitten tietysti liikunta auttaa myös mielialaan jos vaan jaksaa läheteä esim. uimaan tms.
Nämä keinot ovat itselläni auttaneet ja tietysti ystävien tuki on ollut korvaamaton apu.
Tässä myös arvioin omaa tilannettani et millä saisi tämän pahimman alakulon ohi.
Eivätkä ne tunteet tapa, ainoastaan pahaa masennusjaksoa yritän omalla kohdallani välttää.
Kaikkea hyvää sinulle ja kaikille kirjoittajille ja lukijoille.
kulisseilla? Mielestäni ne eivät ole hyvä juttu, oli perhetausta mikä tahansa.
Voimia sinulle. Ajattele vaikka sitä, miten paljon on yksinäisiä ja vailla parisuhdetta eläviä ihmisiä. Teillä on sentään toisenne.
joskus näyttää siltä et ois parempi olla vaikka pilven laidalla, mutta todellakin; onko niin? vaik tää elo on joskus NIIN paskaa ja NIIN epäreilua, AINA on elämä, oma elämä. pitää vaan laajentaa horisonttia. t.ikuisesti lapseton, kaikki hoidot läpikäynyt... ja loput murheet o varmaa samoja
Olisi mukava kuulla kuinka toiset jaksaa olla positiivisia kaiken tuskan ja yrittäm,isen keskellä. Meillä yrittämistä takana vuosia ja viimeisin vuosi IVF-hoitoineen ja toistuvine epäonnistumisineen ollut todella raskas. Kyllä ei välillä voi muuta miettiä kuin et siellä pilven reunalla vois olla helpompaa. Mitään syytä lapsettomuudelle ei löydy. Parisuhde on p..***stä kaiken tämän koetuksen jälkeen, mies alkaa olla finaALISSA NÄIDEN HOITOJEN jälkeen ja sitä mieltä että lapsesta tullut pakkomielle.Kuinka voi toiselle valottaa asiaa joka ei aukea. Kuinka ihmeessä voi luovuttaa ja todeta ettei lapsia koskaan tule?? Itku koko ajan silmässä ja asia koko ajan mielessä ettei kohta töihin kykene.Kuinka voi elämä olla epäreilua!! Mitä ihmeen pahaa sitä on elämässään tehnyt et on tälliasen kohtalon ansainnut... En ymmärrä kuinka toiset jaksaa ja kuinka parisuhde kestää. Itse tuntuu että kohta repee kaikki. Avioliitto, työpaikka, taloud.tilanne, ystävät, perhe. On tosi raskasta yrittää jaksaa varsinkin kun käy läpi kaiken yksi. Meillä ei asiaa ole koskaan pystytty jakamaan ja se jos joku syö ihmistä tämän kaiken tuskan keskellä.Kuinka te toiset ihmeessä jaksatte kaiken tämän tuskan?????
Ei sitä aina jaksakaan... Kyllä välillä ja erityisesti näin kesäisin tuntuu ettei mieleen juuri muuta mahdu kuin epäonni elämässä ja lapsettomuus ja sen mukanaan tuoma tuska ja niinä hetkinä kun tuntuu että pilven reunalla olis helpompaa yrittää jostain repiä voimia jaksaa taas parivko eteenpäin. Elämä on niin pirun epäreilua. Joskus tuntuu että epäonni kasaantuu toisille ja onni toisille muttei kovin oikeudenmukaisella tavalla. Ja ulospäin on vaan se perheidylli josta muut kuvittelee et noilla on kaikki maailmassa hyvin. Vaan kun tietäisivät... Kuinka paljon pahaa oloa ja riitaa ja kyyneliä voi mahtua seinien sisälle. Kuinka paljon tuskaa ja pettymyksiä. Kuinka paljon surua, vihaa, epätoivoa ja taas toivoa uusien hoitojen myötä todetaksemme taas kk kuluttua että pieleenhän se taas meni. Toivo on jo mennyt. Silti ei osaa luovuttaa. En voi kuvitella että voisin luovuttaa ja tyytyä elämäään ilman isoa perhettä josta olen aina haaveillut.Mutta kuina jaksaa tässä kaiken keskellä on todella hyvä kysymys. Juuri nyt tuntuu ettei taas jaksa. Adoptio? Ei se korvaa oman lapsen potkuja omassa kohdussa ja vauvan tuoksua ja tunnetta kun vauva tuhisee tyytyväisenä rinnalla ja tyydytystä minkä imetyksestä voi saada. Voi hyvä ihme. Kuinka jaksaa?? En tiedä. En ole tiennyt pitkään aikaan. Ehkä kokemuksen jakaminen auttaa?
aina tiesin että minusta tulee äiti, yhedellä tai toisella tavalla. Olen yrittänut n.9 vuotta saada oma lasta ja eikä tapahtunut mitää, sitten päätimme adoptoida vauva ja niin prosessi käynnistynyt. Meille kuitenkiin oli muutama alkioita pakastettu ja ajatelimme käyttä siitäkin, ja kyllä yllätys-yllätys näyttä.
Siis älä sulkea pois mahdollisuus että sinäkin saat vauva.........
Tekstisi on ihan kuin minun kirjoittama, tunteet ovat täsmälleen samat. Ei ole päiväkään etten ajattelisi tätä lapsettomuutta, tuntuu että elämäni on eletty jos en omaa lasta saa..Olen miettinyt jo eroakin, takana tosi pitkä parisuhde ja hoitoja käyty läpi 5 vuotta, viimeinen hoito tehdään syksyllä ja se on sitten siinä..finaalissa..the end..loppu! Tuska on aivan järjetön, en kerta kaikkiaan jaksa enkä halua ajatella että me ei lasta saada ja että ollaan koko loppuelämä kahdestaan. Adoptiolapset eivät ole meidän ratkaisu, parisuhde on jo muutenkin tarpeeksi kuralla näiden hoitojen aiheuttamien tunteiden vuoksi ettei siihen enää adoptiolapsia kannata ottaa.
Olen "hylännyt" monta hyvää ystävää sen vuoksi, että heillä on lapsia koska en kertakaikkiaan halua olla heidän kanssa tekemisissä koska tuntuu niin pahalta ajatella että en ehkä voi saada koskaan sitä mitä heillä on eli omia lapsia, yhteydenpito näihin ystäviin muistuttaa aina vain siitä kuinka onnetonta ja vajaata elämäni on tämän lapsettomuuden kanssa. Hirvittää ajatuskin että en saisi koskaan kantaa omaa lasta, synnyttää, imettää ja seurata oman lapsen kehitystä ja olla ylpeä siitä että lapsi on osa minua. On tuntunut jo pitkään että tässäkö se elämäni on, olla ikuisesti lapseton, katkera, pikkusieluinen, inhottava vaimo joka vaan nalkuttaa ja miettii kuinka elämä on perseestä kun ei saa lapsia... Tai sitten tehdä iso ratkaisu ja jatkaa elämää yksin, jos vielä löytäisin uuden onnen, uuden miehen ja lapsia hänen kanssaan. Ajatukset ovat niin sekavat, voi kun joku voisi auttaa ja sanoa mitä tehdä, itse kun ei enää jaksa pyörittää näitä samoja ajatuksia vuodesta toiseen kun kuitenkaan ei mitään tapahdu. Elämäni valuu hukkaan hyvää vauhtia..