Kertoako

Me päätimme kertoa ihmisille että lapsihanke on päällä, en sinäänsä ole kokenut sitä huonona asiana vaikka välillä tuntuukin että olisi "seurannan" alla.
Mutta jos miettii asian toista puolta niin nyt meidänkin lähimmät ystävät tietää missä mennää ja ovat voineet olla esim. tukena silloin kun tuntuu että itku pääse ja toivo on menetetty. (ja muutenkin)

Tietävät minun sekä mieheni parhaimmat ystävät, heihin voi luottaa etteivät he juorua asiaa eteenpäin. Itse saan kavereiltani ainakin niin hyvää henkistä tukea että onneksi olen heille kertonut enkä voisi tälläisesta asiasta olla hiljaa. Kukaan muu ei tule tietämään koska en myöskään jaksa sitä kyselyä että joko? tai sitä taivastelua että onpa ihmeen vaikeaa teillä? Ihan riittävän rankkaa on muutenkin. Voimia meille teräsnaisille=)

Itse olen puhunut ystävilleni avoimesti. Myös äitini ja siskoni tietävät, isäkin jotain. Koen helpottavaksi sen, että voin keskustella asiasta heidän kanssaan. Ja yllättävän moni ystävistä on samassa tilanteessa... En näe mitään pointtia salailussa. Toisaalta olen luonteeltani niin avoin ja puhelias (ja huono valehtelemaan), että minun on ihan turha yrittää pitää tämän suuruusluokan asiaa ihan vain omana tietonani. Mieheni ei tietääkseni kovin paljoa ystävilleen puhu ja miehen sukulaisten suhteen olen minäkin uteluista huolimatta osannut pitää suuni kiinni ja vastaillut vain ympäripyöreästi. Eli haluan kunnioittaa mieheni tapaa käsitellä asioita.

yritin kirjottaa jotain TOSI fiksua ja pyyhin kaikki pois. ollaa yritetty lasta jo 12 vuotta ja maho olen. kallista ja tuloksetonta

Meillä lapsettomuutta takana n.2,5v. Syy löytyi miehestä ja hoitoihin emme halunneet lähteä. Kerroimme asiasta vanhemmille ja sisaruksille sekä lähimmille ystäville, jotta välttäisimme sen ärsyttävän jankkaamisen asiasta. Vanhemmat otti asian ihan ok, mutta kaikki lapsenteko iässä olevat ystävät saivatkin jonkun paniikin että heille käy kuten meille ja aloittivat heti "vauvaprojektit", vaikka olivat vasta puhuneet että ei ole vielä lapsien aika.(ovat kaikki alle 26v.)

No senhän tietää että kun kaikki on ok niin tuleehan niitä nopeastikin. Eli nyt ollaan sitten vauvabuumin keskiössä ja tuntuu että jäätiin ilman ystäviä. Niillähän on nyt kaikilla sama elämäntilanne ja me ei "ymmärretä" niiden juttuja. Voishan sitä nyt ajatella että ne ei ollutkaan oikeita ystäviä. Uskoimme kyllä että olivat, mutta näköjään ihmiset voi muuttua.

Eli jos olis pidetty asia omana tietona,olisivat luultavasti ajatelleet asian omilla aivoillaan ja ei olis kaikki tutut yhtäaikaa raskaana...

jos kertois lähimmille kavereille kun yritystä oli takana jokunen vuosi, että meille sitten tulekaan lapsia. siihen aikaan se ehkä vähän helpotti kun ei koko ajan joku ollut kyselemässä vauva uutisia, mutta sitten on se toinen puoli, eli... niin saatanan uteliaita on ihmiset että ns. ystävät sitten keskenään pohtii kummassa vika yms. ja kehtaavat sitä vielä päin naamaa kysyä. ihanku ei ois muutnekin vaikea asia koko lapsettomuus. no, reilu 3 vuodne jälkeen päätettiin että ryhdytään hoitoihin kuitenkin. Toinen meistä ei ole Biologinen vanhempi... ja nyt kun olen raskaana niin asiasta on tehty jostain kumman syystä yleinen keskustelun aihe, mitenköhän te nyt ootte onnistunu? ja miten se on tehty? ja keskenään kaveripiiri pohtii näitä asioita ja sekös vasta satuttaa. ei kiinnosta koko porukka enää. juuri törmäsin kysymykseen, että milläs hedelmöityshoidoilla te ootte onnistunu? oltiin ravintolassa syömässä, pöydän ääressä muitakin ihmisiä, jotka ei tienny, että meillä on ollu ongelmia.
niinku se lapsettomuuden tuska tästä haihtuis kerta heitolla vaikka olenkin onnellisesti raskaana! ihmiset ei ymmärrä, joten mun neuvo on et älkää puhuko mitään, jollette halua olla täysin avoimia asian suhteen. osittain kertominen tuottaa muille niin paljon päänvaivaa, etteivät malta olla utelematta.
tai miettikää ainakin, kenelle kerrotte.
t. puolessa välissä raskautta, onnellinen, mutta kavereihin pettynyt ja onneton.