Sokea rakkaus
Herään varhain aamulla, kun sade rummuttaa kattoa, päästäen ilmoille unettavan, mutta silti niin havahduttavan äänen. Nousen ylös ja näen äitini tupakalla keittiön ainoalla tuolilla. Hän käskee minua lähtemään. Puen alakuloisena vaatteet ylleni ja valmistaudun kulkemaan pitkiäkin matkoja sateessa. Otan suuren muovipussin kaapista ja lähden.
- Ilman aamupalaa kotiin ei ole tulemista! kuulen vielä äidin huutavan.
Olen vaiti, sillä tiedän asian huutamattakin. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta.
Kuljen pitkin puiston katuja löytääkseni edes muutaman pullon, voidakseni sitten viedä ne kauppaan. Edellinen ilta oli ollut perjantai, joten luulisi, että eilisen juhlinnan jälkiä olisi vielä jäljellä. Jollei joku muu ole ehtinyt ensin. Ihmiset katsovat minua kuin kerjäläistä. Miksi? En usko tuottavani monellekaan kauheaa vaivaa. Päinvastoin, siistinhän minä katuja kaupungin työntekijöiden puolesta. Löydän pullon jos toisenkin, ja muutaman tunnin keräämisen jälkeen totean päivän olevan tuottoisa. Äiti on varmasti mielissään, vaikkei hän koskaan tunteitaan näytäkään. Nyt on vain ehdittävä kauppaan ennen sulkemisaikaa ja hankittava huomisen päivän ruuat. Onneksi minun ei pidä elättää itseni lisäksi kuin äiti.
Saavun kotiin, löytäen äidin samasta paikasta, kuin lähtiessäni. Näytän kasaan saamani ostokset, ja olen näkevinäni äidin silmissä tyytyväisyyttä, mikä tuntuu minusta hyvältä. Paremmalta kuin mikään muu. Ulkopuolisen silmissä äidin kovuus ja kiittämättömyys näyttää varmasti julmalta, mutta en voi muuta kuin rakastaa äitiäni, onhan hän kuitenkin omani, luulen. Emme tosin ole puhuneet lapsuudestani kovinkaan paljoa, enkä näin ollen tiedä kuka tai missä isäni on.
- Laita ruuat jääkaappiin, etteivät ne mene pilalle ennen aikojaan, äiti käskee sävyttömästi.
Mietin, miten sanoisin äidille kauniisti, ettei meillä ole jääkaappia. Päätän kuitenkin pysyä hiljaa. Vien ruuat eteisen nurkkaan, siihen kohtaan, missä on viileämpää puuttuvien eristeiden ansiosta.
- Ostitsä mulle tupakkaa?
- Eihän minulla ole ikää, äiti, vastaan ihmeissäni.
- Sano niille, että äitis käski.
Niin, tokihan kaupan kassallakin tiedettiin mistä olen.
- No, mene jo! äiti komentaa.
Pakon edessä, äidin hyväksi. Puen siis sandaalini jalkaan ja lähden takaisin kauppaan.
***
- Katos Minna, tuolla menee se Virtasen poika.
- Mitä pojalla on päällään? Eihän noita enää vaatteiksi voi kutsua. Voisin viedä Saaran vanhoja vaatteita pojan äidille. Ei sitten tarvitsisi noissa ryysyissä kulkea.
- Turha luulo. Pojan äiti ei ota keneltäkään vastaan minkäänlaisia lahjoituksia. Onhan tuota jo moni yrittänyt. Kuuleman mukaan ei suostu ottamaan vastaan edes pojan isän elatusmaksuja.
- Ajattelisi edes poikaansa, jos ei itseään pidä arvossa.
- Totta. Minä olen nähnyt pojan useaan otteeseen kulkemassa kaupungilla pullojen keruussa.
- Ei kai tuollaista tapahdu Suomessa? Olin toissa keväänä Pertin kanssa Thaimaassa lomalla, ja siellä tuollainen kuului katukuvaan, mutta että täällä.
- Poika raukka.
- Kuulitko muuten siitä Väinösen Sirkasta…?
***
- Vai äitisi sinua juoksuttaa kaupassa, kassalta sanottiin.
Juoksen tututuksi käynyttä reittiä takaisin kotiin, välillä pysähtyen tarkistamaan, että tupakat ovat vielä taskussani. Aurinko lämmittää osoittaen kesän olevan kauneimmillaan. Jään tarkastelemaan sähköpylvääseen niitattua lappua. ” Paratiisi tulee, oletko valmis?” siinä lukee.
- Tämä voisi olla omiaan äidille, mutisen itsekseni
Revin lapun mahdollisimman huolellisesti irti ja taittelen sen varoen taskuun tupakka-askin seuraksi. Astelen kevyin mielin kotiin. Tuntuu, että kaikki kääntyy vielä paranemaan päin. Illalla muistan äidille tarkoitetun lapun. Käyn hakemassa takkini eteisestä, ja juoksen keittiöön samalla kaivaen lappua esille.
- Katso, ajattelin tämän sinulle, äiti.
- Paratiisi tulee, oletko….mitä helvettiä? Mitä sä tälläsiä raijjaat kotiin?
- Ajattelin, että paratiisi voisi tulla meillekin, jos kovin yrittäisimme, äiti.
- Mä en mitään Jeesusta halua meidän taloon.
- Jeesusta?
- Unohda. Parempi, että sadut jäävät kertomatta.
- Sadut ovat hyviä lapsille, koulussa sanottiin, äiti.
- Onko sun pakko uskoo kaikki mitä sulle kerrotaan? Ihmiset valehtelevat, minkä kerkiävät.
- Valehteletko sinäkin, äiti?
- Mä en valehtele. Sanon asiat sellaisina kun ne on.
Äidin ilme kertoi, että asia oli loppuun käsitelty. Yöllä sängyssä mietin Jeesusta.
Aamulla olin lähdössä tavanomaiselle kierrokselleni.
- Minne sä oot menossa?
- Pulloja keräämään, niin kuin aina ennenkin, äiti.
- Ei tänään. Ruokaa on kaapissa täksi päiväksi tarpeeksi. Mutta vie roskat!
Olin iloinen vapaa-päivästäni. Kävin hakemassa roskapussin ja vein sen ulkokatoksen roskalaatikkoon. Heittäessäni pussia laatikon syövereihin huomasin edellisenä päivänä lyhtypylväästä talteen ottamani lapun roskien seassa.
- Voisin ottaa lapun talteen, jos joskus tulevaisuudessa tarvitsisin lisätietoja Jeesuksesta.
Tuumasta toimeen siis. Hyppäsin laatikon reunaa vasten ja sukelsin lähes kokonaan paratiisi-lapun perässä likaiseen ja pahanhajuiseen astiaan.
***
- Tuuppa, Raimo, kattoo. Nyt se lapsi dyykkaa jo roskiksesta kamaa.
- Tullu äitiinsä. Nytkin varmaan ihan pillereissä.
- Epäilemättä. Pitäsköhän asialle tehä jotain? Alkaa mennä jo liian pitkälle. Pilaa tämän talonyhtiön maineen. Soitetaan vaikka sossuun. Eiks ne hoida tollasia. Ne vois viedä molemmat johonkin hoitoon.
- Nyt ei sekaannuta noiden asioihin, saadaan vielä jotkut hullut peräämme. Tollasten kanssa saa aina pelätä pahinta.
- Kato, jonkun paperin se sieltä esiin kaivo. Papereistakin pulaa, mistäköhän ne ruokansa hankkii?
- Etsä oo kuullu, et toi poika kerää kaikki iltansa pulloja, että saa rahaa ruokaan…ja huumeisiinkin varmaan.
- Hei, se kattoo tänne.
Verho heilahti.
***
Taittelin lapun toistamiseen taskuuni. Äidille en maininnut mitään löydöstäni. Olin vähän pettynyt, kun äiti ei halunnut paratiisia, mutta äiti varmaan tietää, mitä tekee. Pianon soitto kuului selvästi naapurin seinän takaa. Äidin yksinäinen kiroaminen sekoittui soittoon vähemmän kauniisti.
- Miten sulla kesti noin kauan yhen pussin viemisessä.
- Anteeksi, äiti. Silittelin hetken naapurin kissanpoikaa, keksin hätäpäissäni.
- Älä koske naapurin kissoihin. Ne ei oo sun.
- Niin. Anteeksi äiti.
Äiti tuhahti ja sytytti tupakan karistaen sitä heti, vaikkei tuhkaa ollut vielä syntynytkään. Äiti tekee noin useasti. Se on varaan tupakanpolttajien tapa. Katson äitiä tarkemmin. Silmistä ei voinut päätellä mitään, suu ei kertonut totuutta. Minusta näytti, että toinen korva olisi ollut suurempi, kuin toinen.
- Onkohan kaikilla tupakanpolttajilla erikokoiset korvat? Enollakin? mietin.
Teki mieli kysyä, muta äiti olisi vaan solvannut minua tyhmäksi. Peilasin ikkunasta itseäni ja havaitsin omat korvani samankokoisiksi.
Kerran äiti oli tullut mukaani pulloja keräämään. Silloin äiti oli näyttänyt mitkä pullot kerätään, ja mitkä jätetään maahan. Sen jälkeen olin saanut pärjätä itsekseni.
Seuraavan päivän pullosaldo oli huomattavasti laihempi kuin lauantain. Yritin ostaa mahdollisimman paljon ja halvalla. Äiti ei välttämättä silloin huomaisi, etten saanutkaan kasaan niin paljon kuin edelliskerralla. Illalla kannoin pöytään hernekeittoa. Äiti ei sanonut mitään. Syötyämme ovikello soi. Äidin komennosta menin avaamaan. Oven takana seisoi kaksi naista, jotka kysyivät äitiä.
- Onko äidillä muitakin ystäviä kuin minä? mietin mennessäni hakemaan häntä ovelle.
Jäin keittiöön keräämään likaisia astioita pöydästä. Ovelta kuului vaimeaa puhetta. Kahden naisen puhetta, ei äitini. Kohta naiset tulivat keittiöön ja kehottivat minua lähtemään mukaansa.
- Missä äiti on? kysyn.
Naiset ovat hiljaa. Lähden kuitenkin vastahakoisesti heidän mukaansa ajatellen tämän olevan äidin toivomus. Naiset hymyilevät toisilleen. Äitiä ei kuitenkaan näy eteisessä. Kaksi käsiparia vetää minua vaativasti ulko-ovelle.
- Tulen huomenna takaisin, äiti! huudan.
Tuskinpa, poikaseni, toinen naisista toteaa.
- Anteeksi, äiti.
Vastausta ei kuulu. Astun punaiseen autoon. Ilmeettömät naiset ajavat minut pois kaupungista.
- Mutta minä rakastan äitiä, inahdin takapenkiltä.
- Poika, Lassehan sinun nimesi oli, tuo on sokeaa rakkautta. Et näe kuin sen, mitä äitisi ajattelee.
En ymmärtänyt. Miten niin en näe? Näen selvästi pullonpalautuskoneen punaisen napin, josta saa rahaa. Näen myös ihmisten halveksuvat ilmeet kulkiessani kadulla. Se johtuu siitä, että äiti polttaa tupakkaa. Näen, että äiti rakastaa minua. Muistan paratiisi-lapun. Kaivelen takin taskujani turhaan. Ei lappua. Ei paratiisia. Minua itkettää.
- Pojan sokea rakkaus äitiinsä, etupenkiltä tuhistaan toistamiseen.
Lastenkodissa, samassa huoneessa kuin minä, tapaan pojan, joka ei tiedä, mitä rakkaus tarkoittaa. Haluan antaa pojalle mahdollisuuden paratiisiin. Onneksi muistan ulkoa, mitä lapussa lukee.
Jos joku jaksaisi jonkinlaista kritiikkiä antaa. Innostuin vähän kirjoittelemaan noita muita tekstejä lukiessani... Kiitos kaunis.
Herään varhain aamulla, kun sade rummuttaa kattoa, päästäen ilmoille unettavan, mutta silti niin havahduttavan äänen. Nousen ylös ja näen äitini tupakalla keittiön ainoalla tuolilla. Hän käskee minua lähtemään. Puen alakuloisena vaatteet ylleni ja valmistaudun kulkemaan pitkiäkin matkoja sateessa. Otan suuren muovipussin kaapista ja lähden.
- Ilman aamupalaa kotiin ei ole tulemista! kuulen vielä äidin huutavan.
Olen vaiti, sillä tiedän asian huutamattakin. Eihän tämä ole ensimmäinen kerta.
Kuljen pitkin puiston katuja löytääkseni edes muutaman pullon, voidakseni sitten viedä ne kauppaan. Edellinen ilta oli ollut perjantai, joten luulisi, että eilisen juhlinnan jälkiä olisi vielä jäljellä. Jollei joku muu ole ehtinyt ensin. Ihmiset katsovat minua kuin kerjäläistä. Miksi? En usko tuottavani monellekaan kauheaa vaivaa. Päinvastoin, siistinhän minä katuja kaupungin työntekijöiden puolesta. Löydän pullon jos toisenkin, ja muutaman tunnin keräämisen jälkeen totean päivän olevan tuottoisa. Äiti on varmasti mielissään, vaikkei hän koskaan tunteitaan näytäkään. Nyt on vain ehdittävä kauppaan ennen sulkemisaikaa ja hankittava huomisen päivän ruuat. Onneksi minun ei pidä elättää itseni lisäksi kuin äiti.
Saavun kotiin, löytäen äidin samasta paikasta, kuin lähtiessäni. Näytän kasaan saamani ostokset, ja olen näkevinäni äidin silmissä tyytyväisyyttä, mikä tuntuu minusta hyvältä. Paremmalta kuin mikään muu. Ulkopuolisen silmissä äidin kovuus ja kiittämättömyys näyttää varmasti julmalta, mutta en voi muuta kuin rakastaa äitiäni, onhan hän kuitenkin omani, luulen. Emme tosin ole puhuneet lapsuudestani kovinkaan paljoa, enkä näin ollen tiedä kuka tai missä isäni on.
- Laita ruuat jääkaappiin, etteivät ne mene pilalle ennen aikojaan, äiti käskee sävyttömästi.
Mietin, miten sanoisin äidille kauniisti, ettei meillä ole jääkaappia. Päätän kuitenkin pysyä hiljaa. Vien ruuat eteisen nurkkaan, siihen kohtaan, missä on viileämpää puuttuvien eristeiden ansiosta.
- Ostitsä mulle tupakkaa?
- Eihän minulla ole ikää, äiti, vastaan ihmeissäni.
- Sano niille, että äitis käski.
Niin, tokihan kaupan kassallakin tiedettiin mistä olen.
- No, mene jo! äiti komentaa.
Pakon edessä, äidin hyväksi. Puen siis sandaalini jalkaan ja lähden takaisin kauppaan.
***
- Katos Minna, tuolla menee se Virtasen poika.
- Mitä pojalla on päällään? Eihän noita enää vaatteiksi voi kutsua. Voisin viedä Saaran vanhoja vaatteita pojan äidille. Ei sitten tarvitsisi noissa ryysyissä kulkea.
- Turha luulo. Pojan äiti ei ota keneltäkään vastaan minkäänlaisia lahjoituksia. Onhan tuota jo moni yrittänyt. Kuuleman mukaan ei suostu ottamaan vastaan edes pojan isän elatusmaksuja.
- Ajattelisi edes poikaansa, jos ei itseään pidä arvossa.
- Totta. Minä olen nähnyt pojan useaan otteeseen kulkemassa kaupungilla pullojen keruussa.
- Ei kai tuollaista tapahdu Suomessa? Olin toissa keväänä Pertin kanssa Thaimaassa lomalla, ja siellä tuollainen kuului katukuvaan, mutta että täällä.
- Poika raukka.
- Kuulitko muuten siitä Väinösen Sirkasta…?
***
- Vai äitisi sinua juoksuttaa kaupassa, kassalta sanottiin.
Juoksen tututuksi käynyttä reittiä takaisin kotiin, välillä pysähtyen tarkistamaan, että tupakat ovat vielä taskussani. Aurinko lämmittää osoittaen kesän olevan kauneimmillaan. Jään tarkastelemaan sähköpylvääseen niitattua lappua. ” Paratiisi tulee, oletko valmis?” siinä lukee.
- Tämä voisi olla omiaan äidille, mutisen itsekseni
Revin lapun mahdollisimman huolellisesti irti ja taittelen sen varoen taskuun tupakka-askin seuraksi. Astelen kevyin mielin kotiin. Tuntuu, että kaikki kääntyy vielä paranemaan päin. Illalla muistan äidille tarkoitetun lapun. Käyn hakemassa takkini eteisestä, ja juoksen keittiöön samalla kaivaen lappua esille.
- Katso, ajattelin tämän sinulle, äiti.
- Paratiisi tulee, oletko….mitä helvettiä? Mitä sä tälläsiä raijjaat kotiin?
- Ajattelin, että paratiisi voisi tulla meillekin, jos kovin yrittäisimme, äiti.
- Mä en mitään Jeesusta halua meidän taloon.
- Jeesusta?
- Unohda. Parempi, että sadut jäävät kertomatta.
- Sadut ovat hyviä lapsille, koulussa sanottiin, äiti.
- Onko sun pakko uskoo kaikki mitä sulle kerrotaan? Ihmiset valehtelevat, minkä kerkiävät.
- Valehteletko sinäkin, äiti?
- Mä en valehtele. Sanon asiat sellaisina kun ne on.
Äidin ilme kertoi, että asia oli loppuun käsitelty. Yöllä sängyssä mietin Jeesusta.
Aamulla olin lähdössä tavanomaiselle kierrokselleni.
- Minne sä oot menossa?
- Pulloja keräämään, niin kuin aina ennenkin, äiti.
- Ei tänään. Ruokaa on kaapissa täksi päiväksi tarpeeksi. Mutta vie roskat!
Olin iloinen vapaa-päivästäni. Kävin hakemassa roskapussin ja vein sen ulkokatoksen roskalaatikkoon. Heittäessäni pussia laatikon syövereihin huomasin edellisenä päivänä lyhtypylväästä talteen ottamani lapun roskien seassa.
- Voisin ottaa lapun talteen, jos joskus tulevaisuudessa tarvitsisin lisätietoja Jeesuksesta.
Tuumasta toimeen siis. Hyppäsin laatikon reunaa vasten ja sukelsin lähes kokonaan paratiisi-lapun perässä likaiseen ja pahanhajuiseen astiaan.
***
- Tuuppa, Raimo, kattoo. Nyt se lapsi dyykkaa jo roskiksesta kamaa.
- Tullu äitiinsä. Nytkin varmaan ihan pillereissä.
- Epäilemättä. Pitäsköhän asialle tehä jotain? Alkaa mennä jo liian pitkälle. Pilaa tämän talonyhtiön maineen. Soitetaan vaikka sossuun. Eiks ne hoida tollasia. Ne vois viedä molemmat johonkin hoitoon.
- Nyt ei sekaannuta noiden asioihin, saadaan vielä jotkut hullut peräämme. Tollasten kanssa saa aina pelätä pahinta.
- Kato, jonkun paperin se sieltä esiin kaivo. Papereistakin pulaa, mistäköhän ne ruokansa hankkii?
- Etsä oo kuullu, et toi poika kerää kaikki iltansa pulloja, että saa rahaa ruokaan…ja huumeisiinkin varmaan.
- Hei, se kattoo tänne.
Verho heilahti.
***
Taittelin lapun toistamiseen taskuuni. Äidille en maininnut mitään löydöstäni. Olin vähän pettynyt, kun äiti ei halunnut paratiisia, mutta äiti varmaan tietää, mitä tekee. Pianon soitto kuului selvästi naapurin seinän takaa. Äidin yksinäinen kiroaminen sekoittui soittoon vähemmän kauniisti.
- Miten sulla kesti noin kauan yhen pussin viemisessä.
- Anteeksi, äiti. Silittelin hetken naapurin kissanpoikaa, keksin hätäpäissäni.
- Älä koske naapurin kissoihin. Ne ei oo sun.
- Niin. Anteeksi äiti.
Äiti tuhahti ja sytytti tupakan karistaen sitä heti, vaikkei tuhkaa ollut vielä syntynytkään. Äiti tekee noin useasti. Se on varaan tupakanpolttajien tapa. Katson äitiä tarkemmin. Silmistä ei voinut päätellä mitään, suu ei kertonut totuutta. Minusta näytti, että toinen korva olisi ollut suurempi, kuin toinen.
- Onkohan kaikilla tupakanpolttajilla erikokoiset korvat? Enollakin? mietin.
Teki mieli kysyä, muta äiti olisi vaan solvannut minua tyhmäksi. Peilasin ikkunasta itseäni ja havaitsin omat korvani samankokoisiksi.
Kerran äiti oli tullut mukaani pulloja keräämään. Silloin äiti oli näyttänyt mitkä pullot kerätään, ja mitkä jätetään maahan. Sen jälkeen olin saanut pärjätä itsekseni.
Seuraavan päivän pullosaldo oli huomattavasti laihempi kuin lauantain. Yritin ostaa mahdollisimman paljon ja halvalla. Äiti ei välttämättä silloin huomaisi, etten saanutkaan kasaan niin paljon kuin edelliskerralla. Illalla kannoin pöytään hernekeittoa. Äiti ei sanonut mitään. Syötyämme ovikello soi. Äidin komennosta menin avaamaan. Oven takana seisoi kaksi naista, jotka kysyivät äitiä.
- Onko äidillä muitakin ystäviä kuin minä? mietin mennessäni hakemaan häntä ovelle.
Jäin keittiöön keräämään likaisia astioita pöydästä. Ovelta kuului vaimeaa puhetta. Kahden naisen puhetta, ei äitini. Kohta naiset tulivat keittiöön ja kehottivat minua lähtemään mukaansa.
- Missä äiti on? kysyn.
Naiset ovat hiljaa. Lähden kuitenkin vastahakoisesti heidän mukaansa ajatellen tämän olevan äidin toivomus. Naiset hymyilevät toisilleen. Äitiä ei kuitenkaan näy eteisessä. Kaksi käsiparia vetää minua vaativasti ulko-ovelle.
- Tulen huomenna takaisin, äiti! huudan.
Tuskinpa, poikaseni, toinen naisista toteaa.
- Anteeksi, äiti.
Vastausta ei kuulu. Astun punaiseen autoon. Ilmeettömät naiset ajavat minut pois kaupungista.
- Mutta minä rakastan äitiä, inahdin takapenkiltä.
- Poika, Lassehan sinun nimesi oli, tuo on sokeaa rakkautta. Et näe kuin sen, mitä äitisi ajattelee.
En ymmärtänyt. Miten niin en näe? Näen selvästi pullonpalautuskoneen punaisen napin, josta saa rahaa. Näen myös ihmisten halveksuvat ilmeet kulkiessani kadulla. Se johtuu siitä, että äiti polttaa tupakkaa. Näen, että äiti rakastaa minua. Muistan paratiisi-lapun. Kaivelen takin taskujani turhaan. Ei lappua. Ei paratiisia. Minua itkettää.
- Pojan sokea rakkaus äitiinsä, etupenkiltä tuhistaan toistamiseen.
Lastenkodissa, samassa huoneessa kuin minä, tapaan pojan, joka ei tiedä, mitä rakkaus tarkoittaa. Haluan antaa pojalle mahdollisuuden paratiisiin. Onneksi muistan ulkoa, mitä lapussa lukee.
Jos joku jaksaisi jonkinlaista kritiikkiä antaa. Innostuin vähän kirjoittelemaan noita muita tekstejä lukiessani... Kiitos kaunis.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. Olet keksinyt hyvän peruskonfliktin: ongelmallinen perhe, jossa poika hoivaa äitiään. Samoin tuo "paratiisijuttu" oli hyvä kontrasti. Parempi nimi jutulle voisi olla vaikka "Paratiisi" Samoin naapureiden reaktiot poikaan oli hyvin kuvattu, pelkästään dialogilla. Se toimii, vaikka joku voisi kaivata hieman tilanteen kuvausta.
Ainoa vika on, että paljastat kaiken liian helposti ja osoittelevasti. Anna lukijallekin mahdollisuus oivaltaa.Selittely pilaa hyvänkin tekstin. Kannattaa myös tempuksissa olla tarkka, kuljet sujuvasti preesensin ja imperfektin väliä, mikä ei sinänsä ole "väärin"(=mikään ei ole), mutta joku logiikka sen käytöllä tulisi olla.
Pidin. Tässä oli ote mukana. Aluksi pelkäsin, että aihevalinta osoittautuisi liian tavanomaiseksi, mutta puristit siitä esiin uutta ja omaa. Minäkin pidin tuosta paratiisi-jutusta. Tuo oletettujen naapureiden kommentointi oli kiinnostavaa ainesta. Mietin, että onko se liian helppo elementti. Miten juuri tuollainen vaihtelu vaikuttaa tarinan kokonaisrakenteeseen? Äidin persoona oli kiinnostava.
Toit aivan loistavalla tavalla vähän ehkäpä kuluneen asian esiin. Se oli kuin olisi lukenut jostain aivan uudesta aiheesta. Kirjoitus oli sujuvaa, vaikka jossainmäärin ehkä turhan suoraa.
Hyvä!
Minäkin pidin tuosta. Ja aika lailla yhdyn edelliseen palautteeseen. Todellakin, tilanne kuvausta voisi olla hieman enemmän. Aihehan todellakin on hieman kulunut - mistäpä ei jo olisi kirjoitettu, mutta saat sen esille uudella tavalla. (Anteeksi, toistan edellisiä viestejä, mutta olen samaa mieltä.)
Aiotko jatkaa tekstiä? Olisi mukava lukea jatkoa.
Jatkaa en ajatellut. Minun on niin vaikea tarttua uudelleen tekstiin, minä olen ajatellut päättyväksi. Niin, mistäpä ei olisi kirjoitettu? Ehkä onkin vaan järkevintä ottaa kuluneet aiheet esiin, ja yrittää etsiä kohtia, mitkä muilta ovat jääneet huomioimatta.
Mistäpä sitä muuten saisikaan jutunjuurta? Mutta jatka toki samaan malliin. Olisi ilo lukea enemmänkin tuotoksiasi...
tuli vähän mielee tosta tekstistä itkupilli willie-kirja.. mut toi sun tekstis oli tosi hyvä, kiinnostava aihe! onnitteluni.