Hei MissYouLikeCrazy, käythän vielä täällä?
Halusin tavoittaa sinut, koska olet tukenut ja rohkaissut minua oman tarinasi kautta ja olen kokenut, että sinä ainakin ymmärrät minua samankaltaisen kohtalosi vuoksi.
Ystäväni suuteli minua. Monta kuukautta siitä, kun tunnustin hänelle tunteeni, hän täysin yllättäen kumartui puoleeni ja suuteli minua parin viinilasillisen rohkaisemana. Eikä se suudelma jäänyt ainoaksi sinä iltana, vaan tuhlasimme niitä toisiimme kaikkien menneiden kuukausien edestä... En olisi ikinä voinut kuvitella miltä se tuntuu ja miten vahvasti se vaikuttaa! Olen koko ajan korostanut, etten halua mitään enempää, en mitään fyysistä - enkä halua vieläkään - mutta... En uskalla olla enää niin ehdoton. Illuusioni täydellisestä itsekontrollista alkaa mureta enkä enää tiedä hallitsenko itseäni ollenkaan siinä tapauksessa, että toisella kontrolli pettää ja hän tekee aloitteen.
Mitä minun pitäisi tehdä?! Laittaa välit poikki parhaaseen ystävään, uskottuun, sisareen? Se olisi sama kuin käskisi lakata hengittämästä. Hän on liian tärkeä, liian rakas. Ottaa fyysistä etäisyyttä? Pelkään nyt jo koskettaa häntä ja vielä enemmän sitä, että hän koskettaisi minua, sillä tunnen suurten voimien läsnäolon ja pelkään niiden pääsevän irti. Ja siltikin välillä tuntuu, että minun on pakko saada edes istua hänen viereensä ja nojata kevyesti olkapäälläni hänen omaansa, muuten tukehtuisin.
En pidä tästä tilanteesta yhtään ja kuitenkin samanaikaisesti rakastan sitä. Haluan siihen ratkaisun mutten kuitenkaan halua luopua mistään. Edelleenkin rakastan miestäni käsittämättömän paljon ja suhteemme voi todella hyvin huolimatta siitä, että olen puhunut hänelle jotain vahvoista tunteistani ystävääni kohtaan.
Miten tällainen voi olla edes mahdollista? Miten ihmeessä olen ajautunut tähän tilanteeseen? Ja kuinka voin olla näin onnellinen ja onneton yhtä aikaa?
Halusin tavoittaa sinut, koska olet tukenut ja rohkaissut minua oman tarinasi kautta ja olen kokenut, että sinä ainakin ymmärrät minua samankaltaisen kohtalosi vuoksi.
Ystäväni suuteli minua. Monta kuukautta siitä, kun tunnustin hänelle tunteeni, hän täysin yllättäen kumartui puoleeni ja suuteli minua parin viinilasillisen rohkaisemana. Eikä se suudelma jäänyt ainoaksi sinä iltana, vaan tuhlasimme niitä toisiimme kaikkien menneiden kuukausien edestä... En olisi ikinä voinut kuvitella miltä se tuntuu ja miten vahvasti se vaikuttaa! Olen koko ajan korostanut, etten halua mitään enempää, en mitään fyysistä - enkä halua vieläkään - mutta... En uskalla olla enää niin ehdoton. Illuusioni täydellisestä itsekontrollista alkaa mureta enkä enää tiedä hallitsenko itseäni ollenkaan siinä tapauksessa, että toisella kontrolli pettää ja hän tekee aloitteen.
Mitä minun pitäisi tehdä?! Laittaa välit poikki parhaaseen ystävään, uskottuun, sisareen? Se olisi sama kuin käskisi lakata hengittämästä. Hän on liian tärkeä, liian rakas. Ottaa fyysistä etäisyyttä? Pelkään nyt jo koskettaa häntä ja vielä enemmän sitä, että hän koskettaisi minua, sillä tunnen suurten voimien läsnäolon ja pelkään niiden pääsevän irti. Ja siltikin välillä tuntuu, että minun on pakko saada edes istua hänen viereensä ja nojata kevyesti olkapäälläni hänen omaansa, muuten tukehtuisin.
En pidä tästä tilanteesta yhtään ja kuitenkin samanaikaisesti rakastan sitä. Haluan siihen ratkaisun mutten kuitenkaan halua luopua mistään. Edelleenkin rakastan miestäni käsittämättömän paljon ja suhteemme voi todella hyvin huolimatta siitä, että olen puhunut hänelle jotain vahvoista tunteistani ystävääni kohtaan.
Miten tällainen voi olla edes mahdollista? Miten ihmeessä olen ajautunut tähän tilanteeseen? Ja kuinka voin olla näin onnellinen ja onneton yhtä aikaa?
Vastaukset 21
Vanhimmat
miehen pitää ymmärtää sinun seikkailusi toisen naisen kanssa.. sinullahan on niihin oikeus kun olet bi! Voi tsiisus.. että osaa ihminen olla itsekeskeinen.
palstalla liikuu ihmisiä joilla ei mikään pyhää,naidaan kaikkea liikkuvaa jakenen kansa sattuu.kaikki biit leimautuu.mä en jaksa enää käydä täällä,pitäkää huskaa keskenänne!!!!
... se, jos Lacremolatan mies ymmärtää hänen rakastumisensa? Eihän hän ole mitenkään osoittanut, että hän jotenkin vaatisi miestä hyväksymään "seikkailuja". Päinvaston: hänhän on päättänyt, ettei ryhdy suhteeseen. Tässä vaiheessa vaan on tilanteesta tullut vaikeampi.
kannattaa mennäkin jos noin suvaitsematon ja jyrkkä olet. Sitäpaitsi kärjistit, yleistit ja ymmärsit aloittajan kirjoituksen -tahallisesti? väärin.
... ystäväsi kanssa mitään "fyysistä", kuten sanoit, välttäkää sellaisia tilanteita, jotka tekisivät päätöksessä pysymisen vaikeaksi. Ei herkkiä illanistujaisia viinilasin ääressä aivan lähiaikoina jne.
Voitte myös keskenänne sopia, että pysytte rakkaina ystävinä ja tuette toisianne tässä päätöksessä.
....aika moraalitonta on tuollainen.. käy täällä hehkuttamassa avioliiton ulkopuolista suhdettaan.. "oi oi kuinka ihanaa, olen ihastunut ihihihii"
Voi vittu mikä ämmä.
Onko kaikki lepakot jotain katkeria moraalisaarnaajia kun omat suhteet ei onnistu ja elämä potkii päähän?! Eihän tämä ainakaan vielä ole mikään moraali kysymys. Vaan Lacremolata kertoi itseään voimakkaammista tunteista (tiedän tiedän, kaikki eivät koskaan saa tai pysty moisia elämänsä aikana koskaan tuntemaan, kateutta...?). Tunteita tulee ja menee, järjellä niitä ei pysty ohjaamaan. Mutta teot ovat toista, teot puhuvat totta. Suuteleminen on ehkä väärin, mutta toisaalta elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi ankaraan moraaliin. Kuka on onnellinen 70v:nä kun on elänyt moraalisesti mutta hukannut mahdollisuutensa? Mihin? En tiedä, mutta ehkä tälläkin kaikella on joku tarkoituksensa.
Mieti tarkkaan mitä teet ja mitä et halua menettää, koska jonakin päivänä kaikki voi olla toisin. Oletko valmis siihen?
taitaapi niitä miehenpuolikkaita ja koulupoikia olla.
erikseen. Niitä kiinnostaa kaikki naisen ympärillä ja ovat kateellisia kun eivät pääse leikkiin mukaan.
Kiitos ennen kaikkea niille, joiden lukutaito on sillä tasolla, että he ovat pystyneet ymmärtämään avaukseni oikein. Muuten toistan heti alkuun sen, mitä olen jo edellisissä topiceissani ilmaissut: kenenkään ei ole pakko lukea juttujani, jos ja kun ne kerran niin kipeää tekevät. Kun kerran tunnette tarinani ja tiedätte mitä odottaa, voitte ihan mainiosti hypätä lacremolatan avausten yli. Minä en kirjoita tänne retostellakseni kuten joku ajattelee, vaan ennen kaikkea voidakseni edes jossain sanoa ääneen asioita, jotka täyttävät pääni kokonaan - joskus asiat jopa selkiytyvät, kun ne sanoo tai tässä tapauksessa kirjoittaa ulos.
Niille, jotka ovat huolissaan koko viiteryhmän maineen tahrautumisesta minun takiani, voin lohduksi sanoa, ettei minun ole mikään pakko kutsua itseäni biseksuaaliksi. Olen nainen, joka epäonnekseen rakastaa kahta eri ihmistä aivan äärettömän paljon ja ne kaksi sattuvat olemaan eri sukupuolta. Nimitettäköön tätä sitten ihan miksi tahansa, minua eivät jaksa enää muotoseikat kiinnostaa.
Ja vaikka en koekaan kovin vahvaa halua puolustautua, on minun sanottava muutama asia. Ensinnäkin tiedän tarkalleen miten epäilyttävää ja moraalitontakin tämä kaikki on, vaikka teenkin hirveästi töitä päästäkseni tästä kuiville ja vaikka varsinaisesti en ole tehnyt mitään, mikä rikkoisi parisuhdettani vastaan - suuteleminen ystävien kesken, olivat he sitten kumpaa sukupuolta tahansa, on meille ihan ok. Se, mikä tässä on vienyt minut heikoille jäille ei ole itse tuo suudelma, vaan se mitä tunsin suudellessamme. Se oli niin, väärin, aivan kamalan väärin, mutta toisaalta taas maailman eniten oikein. Sen vuoksi minulla on edessäni isoja keskusteluja suuntaan jos toiseenkin ja tunnen suurta epätoivoa, koska omatkin ajatukseni ovat vielä niin hajallaan. Minusta tuntuu, etten yksinkertaisesti voi voittaa, mutta voin hävitä ihan kaiken. Voin tällä hetkellä todella pahoin enkä saata ymmärtää, miten voin olla niin tyhmä, että päästin itseni tähän pisteeseen, miten ihmeessä luulin hallitsevani tilanteen?!
Mutta jos pyrkii ajattelemaan ilman syyllisyyttä ja tunnekuohuja, niin onhan tämä aika ilmeellistä: kaksi tahoillaan TÄYSIN onnellista heteroa, nuorempi ja vanhempi, löytävät itsestään jotain uutta ja mystistä toistensa kautta. Kummaltakaan ei ollut puuttunut mitään, mutta yhtäkkiä sen toisen naisen hymy, katse, kosketus ja pelkkä läsnäolo riittää estämään täydellisen maailman pyörimisen normaalisti. Yhtäkkiä siinä maailmassa on todella paljon enemmän väriä, tuoksuja, makuja... Tämä tuntuu niin suurelta kohtalon tempulta, etten ymmärrä miten olisimme voineet välttää tämän. Ja toisaalta, miten tällaisen voisi kieltää keneltäkään ja varsinkaan itseltään? Meillä todellakin on vain tämä yksi elämä, eikö sen käyttämisessä saakin olla ihan hitusen itsekäs? Sen takia minä täällä tuskailen tunteitani, että pystyisin päätymään sellaisiin ratkaisuihin,jotka olisivat mahdollisimman hyviä ja kivuttomia kaikille osapuolille. Sen tiedän, etten halua kuolinvuoteellani itkeä yhtään menetettyä rakkauden hetkeä, vaan haluan vetää keuhkot viimeisen keran täyteen ajatellen, että hitto vie, minä tosiaan elin, koska uskalsin rakastaa.
Mutta kiitos vielä teille kaikille, joilla on ollut sydäntä ymmärtää mitä käyn läpi. Vaikken haekaan sympatiaa, tuntuu silti hyvätä saada vähän tukeakin. Kiitos Gilalle konkreettisista neuvoista, varmasti tässä on syytä välttää tunnerikkaita kahdenkeskisiä hetkiä ja pyrkiä luomaan yhteiset säännöt, jotta tosiaan pysyisimme rajan tällä puolen. Ja parahin MissYouLikeCrazy, edelleen odotan sinulta jotain merkkiä olemassaolostasi.
Ja palatakseni vielä siihen, että kuumennan kovasti joidenkin tunteita: onko täällä yhtään ihmistä, joka haluaa jatkaa mukanani elämistä vai oksetanko vain kaikkia? Siis toisin sanoen vetäydynkö forumilta (tapetaanko lacremolata?) vai saako tarina jatkua? Minulle riittää, jos edes yksi seisoo rinnallani, mutta jos ei, katoan rekisteröimättömien nimimerkkien joukkoon.
Rakkaudella
La Cremolata
Haluan kuulla jatkoa. Ehkä tämä auttaa jotakin tai joitakin muitakin selvittämään ajatuksiaan vastaavassa tilanteessa tai ainakin tietää että on muitakin samassa tilanteessa. "Ei ole oikeita vastauksia on vain oikeita kysymyksiä"
... vaan pysy rohkeasti lacremolatana.
Ymmärrän kyllä, että negatiiviset kommentit uuvuttavat. Itsellenikin on joskus käynyt niin.
Voimia sinulle kahden rakkauden aiheuttamien ristiriitojen keskelle. Kyllä ratkaisu löytyy, kun vain annat sille aikaa. On se löytynyt monen muunkin elämässä vastaavassa tilanteessa.
Minulle voi myös lähettää sähköpostia. Osoite on profiilissa.
Ei kannata alkaa hautaamaan itseään muutaman mäntin takia. Niitä täällä keskusteluissa on silloin tällöin käynyt avautumassa ja niin tulee jatkossakin olemaan.
Kirjoituksesi ja ajatuksesi ovat olleet hyvin järkeviä ja tunnut pohtivan asioita fiksulla tavalla. Toivottavasti tilanteesi selviää parhain päin!
"vetäydynkö foorumilta, tapetaanko Lacremolata?"
eli suomeksi: jos kaikki eivät anna sympatiaa hänelle ja ole hänen kanssaan samaa mieltä, niin sitten hän häipyy täältä loukattuna marttyrina?? :o
Kai täällä nyt kritiikkiäkin saa antaa!! Eikä pettäminen ole oikein, vaikka sitä kuinka hehkuttaisi "täydellisen rakkauden ilmentymänä!"
Asia selvä, jatketaan samalla linjalla. En minä yleensä ihan pienestä lannistu eikä kritiikki ole koskaan pelkästään pahasta. Tämä asia vain on aivan erityisen kipeä eikä minua huvita repiä itseäni auki täällä vain toisten kiusaksi - tarkoitan, että jos tekstini eivät kosketa ketään muuten kuin negatiivisessa mielessä, ei kirjoittelun jatkamisessa ole mitään mieltä.
Mutta kiitos
Älä ihmeessä katoa täältä!!
täällä on toinen joka elää ihan samaa kohtaloa. Olen hieman sinua vanhempi, mutta olisi kiva vaihtaa ajatuksia, mutta täällä on niin paljon noita mustavalkoisesti ajattelevia pikkuneitejä joita elämä ei ole vielä koulinut, ja jotka heittelevät inhottavia ennakkoluuloisia kommenttejaan väliin, vaikka juuri täällä,näissä piireissä pitäisi suvaitsevaisuutta löytyä.
Oletko tuntenut miestäsi kohtaan joskus samoin silloin kun tapasitte?
Onko sinulle ehkä menetys jo ihan se, että et elä elämääsi naisen kanssa vai vain se, että menetät tämän naisen, josta nyt pidät?
Koska muutenhan tuohon pätee samat lainalaisuudet kuin tavallisiin suhteisiin, missä on se vakiintunut, ihana rakkaussuhde, joka on kuitenkin jo vailla huumaa ja sitten se rakastuminen toiseen, missä taas huumaa on sitäkin enemmän.
Jos uskot, että lesbosuhde olisi enemmän antava seksuaalisesti tai psyykkisesti tai muuten, niin silloin en sinuna jäisi paikalleen vain "varmuuden vuoksi", että et vain jäisi yksin. Harkitsisin varmaan eroa nykyisestä ja uutta suuntaa.
Jos taas sinulle kelpaa mies tai nainen, kunhan e on se oikea, niin tilanne on hyvin klassinen. ja siihen ei olekaan mitään ratkaisua. Itse suosisin sen oman vanhan kullan syliin jäämistä vain jos se rakkaus on sitä pysyvää ja aitoa ja kaikki rakkaus lopulta muuttuu sellaiseksi, hiukan tylsäksi ehkä, mutta lämpimäksi ja turvalliseksi. Niin kävisi parhaimmillaan ystäväsikin kanssa, ei ne suukot naisenkaan kanssa ikuisesti sytytä roihuja taivaalle.;) Trust me, kokeiltu on. Kaikki suhteet vakiintuu, miksi siis juosta aina etsimässä uutta.
Toisaalta tiedän millaista on, kun se palo syttyy, etenkin kun siihen liittyy näinkin sinulle iso seksuaalinen uusi kokemus. Elä ainakaan nyt turhan itseäsi syytä, mieti ihan rauhassa. Kuka voi sitten loppuen lopuksi sanoa, mitä tehdä? Jos haluat kuitenkin olla miehesi kanssa, uskot teidän rakkauteen, älä tapaa enää ystävääsi. Jos se liekki on siellä, niin se kyllä syttyy jossain vaiheessa ja muuttuu teoiksi asti. Muuksikin kuin suuteluksi. Et voi pitää molempia, kun olet ihastunut molempiin, jommasta kummasta on pakko päästää irti, jos he eivät sinua jaa. Niin se toimii heterosuhteissakin, niin se toimii kaikissa muissakin. Se ei tosiaan tee eroa, onko se mies vai nainen vai siltä väliltä.
Voimia ja älä ole katkera, kävi miten vaan. Hyvää kesää.
... erinomaiseen vastaukseesi. Kirjoitit:
"Et voi pitää molempia, kun olet ihastunut molempiin, jommasta kummasta on pakko päästää irti, jos he eivät sinua jaa. Niin se toimii heterosuhteissakin, niin se toimii kaikissa muissakin."
Tuon sivulauseen "jos he eivät sinua jaa" sisältämän ajatuksen voi myös nostaa esiin. Kyllä kahtakin voi rakastaa. Ja ne kaksi voivat rakastaa samaa ihmistä. Sehän riippuu ihmisistä. Jos kaikki osapuolet ajattelevat niin, asetelma voi toimia. Ei kyllä ole kaikkein helpoin ratkaisu rakkaussuhteissa eikä sovi kaikille. Mutta silloin kun se sopii, se voi olla jopa paras ratkaisu heille.
Hyvää kesää sinullekin :)
Mielenkiintoisia kysymyksiä, mutta...
Myös mieheni kohdalla rakastuin ystävään, luottamus ja yhteisymmärrys vain syveni jossain vaiheessa rakkaudeksi. Aluksi se oli huimaa ja kiihkeää ja yhä edelleen tulee jaksoja, jolloin tuo rakastumisen tunne iskee uudelleen. En kuitenkaan millään tavalla kaipaa tuota huumaa takaisin jokapäiväiseen elämäämme, olen onnellinen tässä tasaisen rakastavassa, toimivassa ja järkevässä avioliitossamme. Minä todellakin tahdon pysyä liitossamme ja vanheta mieheni rinnalla. Olemme saavuttaneet paljon yhdessä, mutta ei se tässä vielä ole, vielä on yhteisiä unelmia ja tavoitteita. Minä EN juossut etsimään mitään uutta, en millään tavalla etsinyt sen paremmin miehistä kuin naisistakaan piristystä mihinkään, olin onnellinen ja tasapainoinen suhteessani. Eikä suhteessa sinänsä ole edelleenkään mitään vikaa.
Mutta ei, en ole tuntenut samalla tavalla miestäni kohtaan kuin tätä naista kohtaan nyt. En yhtään enempää enkä yhtään vähempää, mutta aivan eri tavalla. Tämä on niin paljon kipeämpää ja jollain tavalla henkisempää... En osaa selittää. Aivan hurjan voimakasta, kaiken käsityskyvyn ylittävää, hullua ja sydäntä särkevää välittämistä. Tässä on läsnä sellainen toistensa ymmärtämisen taso, jota en ole ikinä kenenkään muun kanssa kokenut.
Ajatus toisesta luopumisesta on minulle aivan mahdoton. Tiedän, että saan tällä lausahduksesta taas kaikki mahdolliset itsekkyyspisteet, mutta niin se vain on. "Älä enää tapaa ystävääsi" - voi kunpa se olisikin noin helppoa! En ole nähnyt häntä neljään päivään ja tunnen jo tukehtuvani ja lasken tunteja seuraavaan tapaamiseemme. Vatsani heittää ympyrää pelkästä ajatuksesta, etten tapaisi häntä enää koskaan. Aivan hirveä ajatus! Mutta kuten olen ilmaissut, yhtä vähän voin harkita eroa miehestäni. Hän on osa minua ja minä rakastan häntä, kaikesta tästä sekoilusta huolimatta. Minun on siis pakko uskoa, että jollain tavalla tämä tilanne jossain vaiheessa laukeaa. Onneksi niitäkin esimerkkejä on olemassa.
Kiitos joka tapauksessa pohtivasta ja asiallisesta vastauksestasi. Hyvää kesää sinullekin!
Elän hyvinkin vastaavaa tilannetta kuin sinä. Seurustelen miehen kanssa, mutta olen rakastunut naiseen. Kaiken piti juurikin olla todella hyvin mieheni kanssa, kun tämä nainen ilmestyi elämääni. Jalat meni alta kuin teininä konsanaan. Yritin heti alusta hokea itselleni, että en aio ihastua. Toisin kävi.
Se yhteys, mikä minulla on tämän naisen kanssa on jotain ihan erilaista kuin mieheni kanssa. Kuin yhdenkään miehen, kenen kanssa olen seurustellut. Ja tunteet ovat molemminpuoliset.
En myöskään tiedä mitä tehdä, luulin aina ennen, että haluan elämältäni perinteisen perheen etc., mutta enää en ole niin varma. Ei ole helppoa yrittää eritellä omia tunteitaan tälläisessa tilanteessa / päättää, mitä/kenet oikeasti haluaa. Miksi näin edes käy kenellekkään?