Miksi elämä on niin vaikeaa. Tunteeni ovat niin ristiriitaisia, etten itsekään tiedä mitä niistä ajattelisin. Toisaalta olen ihastunut tuohon poikaan koko sydämestäni, toisaalta olen epäileväinen. Toisaalta haluan tutustua uusiin ihmisiin, toisaalta pelkään.
Haluan päästä tekemään jotain hauskaa, mutta kun siihen viimein tulee mahdollisuus, olen epäileväinen. Minä en luota itseeni enkä kykyihini. Siksi minä olen tähän asti vain tylsistynyt kotona tekemättä yhtään mitään. Ja kun vihdoinkin saan itseni rohkaistua sosiaalistumaan ja kokemaan elämän suurimpia ja loistavimpia tunteita, huomaan, että epäilen niitäkin. Kaikki tuntuu vain valheelta ja näytelmältä. Huomaan, ettei minulla oikeastaan ole muita tunteita, kuin kaipuu vapauteen ja juuri niihin tunteisiin, joita en enää osaa kokea.
Minulla ei ole tulevaisuutta, sillä jos ei osaa tuntea eikä heittäytyä tunteiden vietäväksi, ei voi elää. Olen simpukka, joka on vetäytynyt kuoreensa koska pelkää menettävänsä helmensä. Pelkään niin suunnattomasti pettyväni elämään, etten yritäkään elää. Kohta olisi edessä lukio, sen jälkeen jatko-opiskelu ja lopulta työn haku. Toisaalta olen taitelijasielu, joka janoaa kauneutta ja tulevaisuutta, toisaalta olen niin arka ja ailahtelevainen, että tuskin minusta tulee muuta kuin säälittävää konttorirottaa, joka tekee itsemurhan tylsistyttyään.
Haluan elää intuitiolla, mutta minulla ei ole siihen rohkeutta. Minulla ei ole voimaa heittäytyä ihmissuhteisiin, eikä toisaalta repäistä itseäni irti ihmisistä, jotka ärsyttävät ja pitkästyttävät minua. Olen kahlehdittuna siihen, miksi synnyin. Vanhempani ovat kummallisia. Äitini nähtäväksi en suurin surminkaan erästä tiettyä poikaa haluaisi tuoda, sillä tiedän, etteivät he ymmärtäisi toisiaan. Itsekään en ymmärrä äitiäni, joka puhisee ja huokailee ja valittaa päivästä toiseen, ja toisaalta mulkoilee vihamielisesti ihmisiä, toisaalta tunkee keskusteluihin ja sanoo jotain typerää vielä typerämpään sävyyn. Tavallaan kuitenkin rakastan äitiäni, enkä halua satuttaa häntä, vaikka halveksin häntä. Totta puhuen jossain määrin pelkään itse päätyväni hänen asemaansa keski-ikäiseksi väsyneeksi ja tylsistyneeksi naisihmiseksi, jonka valitusta kukaan ei jaksa kuunnella.
Siksi tein hyvän päätöksen, että alan vihdoinkin elää. Lähden mukaan seuroihin ja hankin eri-ikäisiä ystäviä. Haluan tuntea itseni rohkeaksi ja itsevarmaksi, haluan tietää onnistuvani, ja siten ehkä jonain päivänä voin tuntea itseni kauniiksi ja onnistun rakastumaan ja vapautumaan epätoivosta.
Haluan päästä tekemään jotain hauskaa, mutta kun siihen viimein tulee mahdollisuus, olen epäileväinen. Minä en luota itseeni enkä kykyihini. Siksi minä olen tähän asti vain tylsistynyt kotona tekemättä yhtään mitään. Ja kun vihdoinkin saan itseni rohkaistua sosiaalistumaan ja kokemaan elämän suurimpia ja loistavimpia tunteita, huomaan, että epäilen niitäkin. Kaikki tuntuu vain valheelta ja näytelmältä. Huomaan, ettei minulla oikeastaan ole muita tunteita, kuin kaipuu vapauteen ja juuri niihin tunteisiin, joita en enää osaa kokea.
Minulla ei ole tulevaisuutta, sillä jos ei osaa tuntea eikä heittäytyä tunteiden vietäväksi, ei voi elää. Olen simpukka, joka on vetäytynyt kuoreensa koska pelkää menettävänsä helmensä. Pelkään niin suunnattomasti pettyväni elämään, etten yritäkään elää. Kohta olisi edessä lukio, sen jälkeen jatko-opiskelu ja lopulta työn haku. Toisaalta olen taitelijasielu, joka janoaa kauneutta ja tulevaisuutta, toisaalta olen niin arka ja ailahtelevainen, että tuskin minusta tulee muuta kuin säälittävää konttorirottaa, joka tekee itsemurhan tylsistyttyään.
Haluan elää intuitiolla, mutta minulla ei ole siihen rohkeutta. Minulla ei ole voimaa heittäytyä ihmissuhteisiin, eikä toisaalta repäistä itseäni irti ihmisistä, jotka ärsyttävät ja pitkästyttävät minua. Olen kahlehdittuna siihen, miksi synnyin. Vanhempani ovat kummallisia. Äitini nähtäväksi en suurin surminkaan erästä tiettyä poikaa haluaisi tuoda, sillä tiedän, etteivät he ymmärtäisi toisiaan. Itsekään en ymmärrä äitiäni, joka puhisee ja huokailee ja valittaa päivästä toiseen, ja toisaalta mulkoilee vihamielisesti ihmisiä, toisaalta tunkee keskusteluihin ja sanoo jotain typerää vielä typerämpään sävyyn. Tavallaan kuitenkin rakastan äitiäni, enkä halua satuttaa häntä, vaikka halveksin häntä. Totta puhuen jossain määrin pelkään itse päätyväni hänen asemaansa keski-ikäiseksi väsyneeksi ja tylsistyneeksi naisihmiseksi, jonka valitusta kukaan ei jaksa kuunnella.
Siksi tein hyvän päätöksen, että alan vihdoinkin elää. Lähden mukaan seuroihin ja hankin eri-ikäisiä ystäviä. Haluan tuntea itseni rohkeaksi ja itsevarmaksi, haluan tietää onnistuvani, ja siten ehkä jonain päivänä voin tuntea itseni kauniiksi ja onnistun rakastumaan ja vapautumaan epätoivosta.
Vastaukset 1
Vanhimmat
tekstin perusteella olet viisas ja ajatellut asiaa pitkään. toivottavasti päätöksesi onnistuu ja onnistut tavoitteissa. onnea!