Jouduin mukaan sijaisperhetoimintaan vähän kuin vahingossa. Itselläni ei ollut ennen tätä mitään käsitystä koko toiminnasta, en edes tuntenut ketään joka olisi ollut sijaisvanhempi tai jonka lapsi olisi ollut sijoitettuna.
Lapseni kanssa oli samalla luokalla oppilas, joka vietti myös paljon aikaa meillä koulun jälkeen. En asiaa silloin ihmetellyt, oletin vain että vanhempansa olivat myöhään töissä. Erään joulun alla kuitenkin hänen vanhempansa eivät olleet kotona vielä myöhään illallakaan. Sovimme pojan kanssa, että kävisimme pari kertaa kotiovella kokeilemassa, josko vanhemmat olisivat tulleet kotiin. Sitä, miksi hänellä ei ollut avainta kotiinsa, en tiedä.
Ilta pimeni ja päätin, että poika olisi meillä yötä. Kävin jättämässä hänen kotiovelleen lapun, jossa selitin missä hän on. Lupasin soittaa aamulla kouluun ja kertoa opettajale, miksi hänellä ei ollut reppua mukana.
Laitoin pojat, oman ja tämän reppanan, nukkumaan ja jäin ihmettelemään, että mitäs tässä nyt pitäisi tehdä. Ällistykseni oli suunnaton, kun ovikello soi ja oven takana oli kaksi sosiaalitoimiston naista. Hyvin ystävällisesti he kysyivät oliko 'kadonnut lammas' ehkä täällä. Pyysin heidät sisään ja kerroin tilanteen, sanoin jättäneeni viestin pojan kotioveen. Naiset selittivät pojan vanhempien olevan putkassa ja että poika vietäisiin lastenkotiin.
Hetken asiaa mietittyäni ja mieheni kanssa keskusteltuani kysyin, olisiko mahdollista että lapsi voisi jäädä meille, kunnes koulun syyslukukausi olisi päättynyt. Tiesin miten hartaasti molemmat pojat olivat odottaneet joulujuhlaa, ja ehkäpä asiat olisivat toisin parin viikon kuluttua.
Sosiaalitoimiston naisille asia sopi oikein hyvin ja he lupasivat tulla käymään vielä ennen joulua.
Jouluun mennessä pojan perheen asiat olivat jo siinä määrin kunnossa, että hän saattoi palata kotiin.
Tammikuussa sosiaalitoimistosta soitettiin ja käskettiin lähettää lasku pojan hoidosta, en ollut edes ymmärtänyt että siitä maksettaisiin. En tiennyt mitä laskuun olisin laittanut, joten kirjoitin jonkinnäköisen lapun, jossa pyysin 100 markkaa (elettiin vielä markka aikaa). Loppujen lopuksi sieltä maksettiin yli tuhat markkaa niistä parista viikosta.
Ne rahat lojuivat tililläni pitkään, olin ottanut pojan luoksemme silkasta ystävällisyydestä ja etten kestänyt ajatusta pienestä pojasta vieraiden keskellä lastenkodissa.
Ehkä sijaisperhetoiminta on joillekin bisnestä, mutta itsestäni siihen ei ollut. Vaikka sosiaalitoimisto tarjosi meille mahdollisuutta kouluttautua sijaisperheeksi, emme alkaneet siihen. Sydämeni miltei särkyi jo tästä yhdestä tapauksesta, miten olisin voinut kestää sellaisia vielä muita?
Lapseni kanssa oli samalla luokalla oppilas, joka vietti myös paljon aikaa meillä koulun jälkeen. En asiaa silloin ihmetellyt, oletin vain että vanhempansa olivat myöhään töissä. Erään joulun alla kuitenkin hänen vanhempansa eivät olleet kotona vielä myöhään illallakaan. Sovimme pojan kanssa, että kävisimme pari kertaa kotiovella kokeilemassa, josko vanhemmat olisivat tulleet kotiin. Sitä, miksi hänellä ei ollut avainta kotiinsa, en tiedä.
Ilta pimeni ja päätin, että poika olisi meillä yötä. Kävin jättämässä hänen kotiovelleen lapun, jossa selitin missä hän on. Lupasin soittaa aamulla kouluun ja kertoa opettajale, miksi hänellä ei ollut reppua mukana.
Laitoin pojat, oman ja tämän reppanan, nukkumaan ja jäin ihmettelemään, että mitäs tässä nyt pitäisi tehdä. Ällistykseni oli suunnaton, kun ovikello soi ja oven takana oli kaksi sosiaalitoimiston naista. Hyvin ystävällisesti he kysyivät oliko 'kadonnut lammas' ehkä täällä. Pyysin heidät sisään ja kerroin tilanteen, sanoin jättäneeni viestin pojan kotioveen. Naiset selittivät pojan vanhempien olevan putkassa ja että poika vietäisiin lastenkotiin.
Hetken asiaa mietittyäni ja mieheni kanssa keskusteltuani kysyin, olisiko mahdollista että lapsi voisi jäädä meille, kunnes koulun syyslukukausi olisi päättynyt. Tiesin miten hartaasti molemmat pojat olivat odottaneet joulujuhlaa, ja ehkäpä asiat olisivat toisin parin viikon kuluttua.
Sosiaalitoimiston naisille asia sopi oikein hyvin ja he lupasivat tulla käymään vielä ennen joulua.
Jouluun mennessä pojan perheen asiat olivat jo siinä määrin kunnossa, että hän saattoi palata kotiin.
Tammikuussa sosiaalitoimistosta soitettiin ja käskettiin lähettää lasku pojan hoidosta, en ollut edes ymmärtänyt että siitä maksettaisiin. En tiennyt mitä laskuun olisin laittanut, joten kirjoitin jonkinnäköisen lapun, jossa pyysin 100 markkaa (elettiin vielä markka aikaa). Loppujen lopuksi sieltä maksettiin yli tuhat markkaa niistä parista viikosta.
Ne rahat lojuivat tililläni pitkään, olin ottanut pojan luoksemme silkasta ystävällisyydestä ja etten kestänyt ajatusta pienestä pojasta vieraiden keskellä lastenkodissa.
Ehkä sijaisperhetoiminta on joillekin bisnestä, mutta itsestäni siihen ei ollut. Vaikka sosiaalitoimisto tarjosi meille mahdollisuutta kouluttautua sijaisperheeksi, emme alkaneet siihen. Sydämeni miltei särkyi jo tästä yhdestä tapauksesta, miten olisin voinut kestää sellaisia vielä muita?
Vastaukset 4
Vanhimmat
meillä kokolailla,alkoi tämä meidän sijisvanhemmuus.Meille muutti naapurin tyttö joka parin vuoden ajan miltei asui meillä muutenkin.
Mutta ei se helppoa ollut kun ei tavallaan ollut se huoltaja.
Minä itkin paljon itsekseni tytön kohtaloa,ja sitten mieheni ehdotti jos kysyttäis tytön vanhemmilta jos voitais saada tyttö meille.Tytön vanhemmilla juomisongelma ja se sitten sotkikin asiat.Ei voitu sopia mitään kun päissään olivat aina hakemassa tyttöä tai vaatimassa meiltä rahaa!
Sosiaalitoimistossa käytiin juttelemassa ja niin asiat lähti liikeelle.
Tänäpäivänä tyttö on jo kohta aikuinen ja on asunut meillä koko nuoruuden.meillä on mennyt hyvin ja tyttö on tavannut vanhempiaan,mutta harvoin.
En olisi jaksanut ellen olisi saanut siihen "työkaluja",ei se olisi onnistunut niin että tyttö olisi asunut kotonaan ja meillä.Vanemmat kiristivät tyttöä sekä meitä.
Onpa kiva lukea välillä teidän kahden ihmisen inhimillisiä kirjoituksia tällä viheliäisellä palstalla. Te olette kuulleet lasta, toisin kuin ammattilaiset. Teillä ei raha-asia liittynyt toimintaan. Suomessa on valitettavan vähän kaltaisianne inhimillisiä ihmisiä, kun jopa 15.160 lasta on joutunut systeemiin inhimillisten kanssaihmisten puutteesta johtuen. Noin lapsen ehdoillahan lastensuojelu pitäisi tehdä aina.
kahden tulen väliin.Meillä on ottopoikana ollut jo viiden vuoden ajan poika jonka vanhemmat eivät ota minkäänlaista vastuuta lapsensa kasvatuksesta tai hyvinvoinnista.Olen ollut asiasta yhteydessä lastensuojeluviranomaisiin ja hoitanut lapsen vanhempia katkaisuun.Ainoa palkka on lähes tähän asti ollut se, että vanhemmat kiristävät minua esim. näin Jos maksat 500 euroa meille niin poika saa tulla teille jouluksi.Minä olen maksanut ja olen varmaan tehnyt siinä jatkuvasti karhunpalveluksen, mutta olen yrittänyt valita helpoimman tien ettei mitään kohtalokasta pääsisi juhlapyhien aikana tapahtumaan.
Nyt on kuitenkin tilanne se, että minä olen sairastunut ja tämä lapsi lähtee perhekotiin.Tämä on lapsen oma tahto.Hän ei enää halua mennä kotiin eikä olla missään tekemisissä vanhempiinsa.
Minä voin kuitenkin jatkossa olla yhteydessä häneen ja hän voi vierailla luonani, niinkuin mummolassa vieraillaan.
olisi Sulle asiaa.Ja ihmeteltävää!