syöpään liittyvä masennus ja ahdistus.
Miten olette jaksaneet,hakeneet apua?
Voiko tällä palstalla alkaa keskustelun tästä?
Onko aihe liian arka ja henkilökohtainen?
Miten olette jaksaneet,hakeneet apua?
Voiko tällä palstalla alkaa keskustelun tästä?
Onko aihe liian arka ja henkilökohtainen?
Vastaukset 14
Vanhimmat
voi keskustella kyseisestä aiheesta. Meitä masentuneita,ahdistuneita syöppiksiä on ja löytyy. Siitä on täällä keskusteltu ja piristelty toinen toisiamme.
Moni käyttää mielialalääkitystä ja käy terapiassa. Myös syöpäyhdistyksistä saa tukihenkilön.
Hei, häntä pystyyn! Mikä masentaa sinua nyt? :)
ottaa aiheen esiin näin yleisellä tasolla.
Luulen ,että ahdistus on tuttu tunne
kaikille syöpäpotilaille.
Minulle syöpä toi vakavan masennuksen, jonka takia kävin kolme vuotta psykoterapiassa vuodesta '95 alkaen. Siitä asti olen myös käyttänyt masennuslääkitystä. Ilman en olisi selvinnyt.
Luulen ettei tämä kenelläkään ihan heittäen mene läpi, vaikkei koskaan uusisikaan.
eihän syöpä ja sairastaminen kaikkia ahdista.Riippuu varmaan elämänkatsomuksesta ja eletystä elämästä miten sairastumisen ja sairastamisen kokee.Tietenkin
kyllähän sitä varmaan yksi sun toinen on viettänyt unettomia öitä sairastumisensa jälkeen ja miettii omaa ja läheistensä tilannetta.
Ei ahdista, otan päivän kerrallaan ja ahdistuksen pidän loitolla järkeilemällä. Mitä sitä murehtii, kun tilanne ei sillä parane. Kaikki eivät kärsi, olipa slämäntilanne mikä tahansa.
Eteenpäin elävän mieli.
minulle oli raskas paikka,mies kuoli v.02.Vuonna 05 sairastuin itse. Ilman terapiaa en olisi tässä.
että vertaistuki palstoille hakeudumme
helpommin me syövän takia ahdistuneet.
etsimään vertaistukea.
Menetin 8 vuotta sitten tyttäreni 17-vuotiaana. Sen jälkeen olen käyttänyt masennuslääkkeitä ja ollut pitkillä sairauslomilla masennuksen takia. Juuri kun nyt keväällä luulin selviäväni masennuksesta ja alkamaan elämään, minussa todettiin lymfooma. Tämä tuntuu kuitenkin pieneltä asialta lapsen kuolemaan verrattuna. Syön edelleenkin masennuslääkkeitä ja ahdistaa välillä paljonkin ja itku on herkässä. Mutta en ole enää kokenut tarvetta käydä terapiassa kuten monta vuotta tein. Koska tämä tauti hoidetaan muualla ja jostain kumman syystä elämänhaluni on herännyt kun olen käynyt lähellä kuolemaa. Yksinäisyys on pahinta, mikä ahdistaa tällä hetkellä tämän sairauden lisäksi. Terveenäkin se ahdisti ja tulee ahdistamaan tämän sairauden mahdollisen parantumisen jälkeenkin.
tuntuu mitenkä hoidot kestää,ja tietty sen jälkeen uusiiko sairaus,vaikka sillehän ei sittten mitään mahda.
Ahdistaa tosi paljon, välillä on päivä kun menee paremmin ja sitten taas ahdistaa enemmän. Tämä on nyt omaisen näkökulma, ei sairastuneen. Meidän kohdalla kun kaikki ei ole edes mennyt "putkeen". aivan liian paljon on sattunut viivästymisiä tutkimuksissa, toimenpiteissä ja jopa ensimmäisen sytohoidon yhteydessä. Potilas ei saanut ajoissa kikkia tarvittavia tietoja hoidon suhteen esim. olisi pitänyt saada neulasta piiki hoidon jälkeen/yhteydessä, mutta jäi saamatta kun oli unohdettu sanoa. Sitten ei seurv. kerralla saanutkaan sytohoitoa kun oli leukkarit laskenu. Ja on ollut paljon muutakin. Kertokaa kuinka teillä on hoidot sujuneet, pitääkö paikkansa mikä luvataan. Tulee mieleen priorisoidaanko jo?
että jotain vastaavaa oli puolisollani.Jossain vaiheessa unohdettiin lähettää uusi aika sairaalaan,ja jouduimme soittamaan ja kyselemään.Ja tutkimusten alussa jo mies itse oli varma syövästä paljonkin ennen,kuin se diagnoosi saatiin.En usko,että sellainen on tahallista,saattaa johtua kiireistä ja inhimmillisistä erehdyksistä.
Puolisoni syövän hoito meni niin pieleen kuin mennä voi, sen jälkeen kun tuli pykkisiä oireita. Lääkäri peruutteli aikoja ja väliin oli pudonnut kaikkien listoilta. Kuinka paljon tälläistä tapahtuu, en tiedä, mutta tarvitaan aktiivisia läheisiä ajamaan asiaa. Asioihin tarttuminen toisaalta voi aiheuttaa hallaa, sillä hyvin helposti tukee astuttua jonkun varpaille.
Hoitoja luvaaan ja kuitenkin vetkutellaan niin pitkään, että sitten lopulta ei ole enää mitään tehtävissä. Viivytyksessä ei ollut kyse päivistä eikä viikoista vaan lähes vuodesta.
Minulta meni luottamus koko syöpähoitoihin. Viimein kun päästiin tapaamaan lääkäreitä, joka kerta oli eri lääkäri ja höpinät suurin piirtein "hyvää päivää kirvesvartta" tasolla. Kukaan ei kunnellut mikä on vikana, vikahan oli hyvin tiedossa meillä, mutta aina ne samat jorinat ettei hoidoilla ole mitään kiirettä vielä. Sitten oltiin niin pitkällä ettei mitään enää tehty. Jos tässä ei ole kyse priorisoinnista, niin mistä sitten.
on noin tapahtunut.Omainen siinä on kultaakin kalliimpi tukena.Ikävä myös,että usein vaihtuu lääkärit,sellainen on raskasta.Kyllä täytyisi voida luottaa,että hoitoa saa,olen tosi pahoillani puolestanne.
Tuttäreni 24-v sairastui elokuussa 06 lymphoomaan..oli kyllä mahdotonta taistelua saada hoidot alkamaan shp:ssä..lääkäri ei ottanut vastaan puheluitani..palloteltiin lähetettä osastolta toiselle..taistelin kuin leijonaemo konsanaan..viimein otin shp:n johtajaan yhteyttä ja luettelin madonluvut , sitten alkoi tapahtumaan, seuraavalle päivälle syöpäpolille ja samalla viikolla alkoi solumyrkyt..niidenkin ensimmäinen antokerta meni pieleen..hoitaja antoi "aineet" väärässä järjestyksessä, ensin suonta supistavat ja sitten muut perässä. Tämä oli tietysti hidasta ja tuskallista tyttärelleni...solumyrkk6yjen jälkeen oli 17 kertaa sädehoitoa..
Kertaakaan ei tyttärelleni tai meille muille läheisille mainittu puolella sanallakaan mistään henkisestä huollost, psykologista tai muusta sellaisesta..ja meillä kaikilla oli murhe ja huoli...se siitä kokonaisvaltaisesta hoidosta...
Viimeviikolla oli ekat jälkikontrollit...ja Luojalle KIITOS ainakin nyt oli hyvät "puhtaat" tulokset...seuraavat kontrollit tammikuussa 08..sikäli kun ei mitään ilmaannu sitä ennen...Voimia teille kaikille....