ymph.

Herran palvelija, että huhuhuh...

kaunis oli runosi
kiitos ja vaikka olet herran palvelija
niin mielestäni saa kirjoittaa intohimoisia runoja, kun et kuitenkaan munkki ole :))

Intohimosta tosiaan on kysymys, ei ehkä kovin kiivaasta ja tunteikkaasta, mutta eräällä tavalla sitkeästä ja joinain hetkinä palavastakin. Nimittäin intohimosta sanoihin.
Mielenkiinnosta todellisuuden ja todellisuuden kuvauksen eli sanojen välisen suhteen tarkasteluun, tunteisiin ja niiden ilmentymiseen paperilla eli myös näyttöpäätteellä.

Onneksi intohimoni sanojen ja runomaailman tarkasteluun ei ole päivittäinen eikä iske päälle edes viikottain, mutta jonkinlainen harrastus tämä lienee.
Vaikka runoihini ei yleensä liity kovin suuria tunteita - ehkä kyllä suurten tunteiden kuvauksia - ei syntyprosessi täysin tunteetonkaan ole. Kyllä mua koskettaa faktinen maailma kuvausten ja tarkastelujen takana, esimerkiksi se tosiasia että kun maailma on täynnä tunteita ja haluja joskus ihminen voi niiden keskellä kadottaa realiteetit, syöksyä eroottisessa lumouksessa ties mihin tunnehekuman palvontaan, missä asiat riistäytyy käsistä, lapset jää heitteille "rakkauden" vuoksi ym. Se on yksi ulotuvuus.

Runoissani fakta ja fiktio saattaa limittyä monellakin tapaa.

Joissain runoissa on henkilökohtaistakin kokemusmaailmaa mukana, jopa niin syvästi että saatan itkeä kirjoittaessa, mutta en tällaisten runojen kohdalla.

Aina en edes tiedä mikä minua koskettaa ja miksi itken tai tunnen tuskaa. Kuten vaikkapa runon lechaim kohdalla, jossa koin hyvinkin syvää kipua, elämän kauneudesta ja julmuudesta... Varsinkin sellaisina hetkinä runoilu on enemmän kuin pelkkää runomaailman ja sanojen luonteen tarkastelua.

Nyt kyseessä olevan runon kirjoittamiseen ei liittynyt seksuaalisia mielikuvia eikä värinöitä eikä se kuvaa mitään ihmissuhdettani, ei henkilökohtaisesti koettua rakastelutapahtumaa, vaan pohtii voimakkaiden elämysten ja niistä kertomisen suhdetta, myös informaation ja oivaltamisen suhteita, kuinka paljon sanat voivat kuvata ja kertoa. Siitä runo kertoo. Kuinka on kyse (myös faktarunossa ja dokumentaarisessa kuvauksessa) vain sanoista: kuva ei ole tapahtuma johon se viittaa vaan on aina jollain tapaa ikäänkuin tapahtuman päälle liimattu selvitys, myöhemmin rakennettu kuvaelma.

Nopeasti ja vähän leikkimielellä tehdyssä runossa itseäni jäi harmittamaan oikeastaan vain yksi kohta...

> Elämäni kauneinta päivää
ei yksinkertaisesti voi kuvailla
vajavaisin sanoin <

Vaikka runo on hetken leikkimielisestä kikkailusta syntynyt fiktio, en koe itselleni kovin luontaiseksi puhua tuolla tapaa, edes fiktion tasolla. Mielelläni muuttaisin kohdan muotoon:

Näin kaunista päivää
ei yksinkertaisesti voi kuvailla
vajavaisin sanoin.

Oikeastaan kohdan olisi voinut jättää kokonaan pois, koska tavallaan siinä on runon selitys ja avain tulkintaan, mistä on kyse. Sanojen riittämättömyydestä ja yleensäkin, että kuvataan tapahtumaa miten tahansa lopputulos on aina kuva, siis itse tapahtumasta irrallinen muisto.
Asian ydin kait ilmenee runosta ilman selitystäkin:

Muistatko kuinka rakastelimme
tyräpensaiden juurella,
linnut kuin mustat aukot, nikkasivat syyläsilmää
tuhansien aurinkojen hehkuessa
kaupungin rampeilla

Enemmän kuin mikään turhan turha
hiillos?

Liikutit kättäsi vatsani päällä
täynnä erkki ja marja
virtasia, ehkä jopa suupala kekkonen,
pulppusit
kuin vuolas virta
jostain kuninkaallisen nenän kohdalta, saattaa olla
että muistaisin vielä puiston nimen, mietittyäni
hetken aikaa kuumeisesti

Eivät edes
kinkku, liivate, hiiskuva
ole tarpeeksi suolaisia rakeita!
0hhjh73#" suloisuus, tai
ehkä bh655586!½ avautuminen - kesäheinä olkapäillä:
tuulessa huojuvaa preludia


- -


Aiheeseen liittyen? Luin jostakin muistelmakirjasta, kun lapsi oli äitinsä kanssa Valamon luostarissa vierailulla ja näki luostarin turistirakennuksen kahvilassa lasivitriinissä herkkumunkkeja, tiedättehän, niitä missä on välissä kermavaahtoa ja päällä sokerikuorrutus. No, matkalla hän oli kuullut puhuttavan Valamon munkeista, mutta asia oli jäänyt epäselväksi. Kahvilassa arvoitus ratkesi lapsen mielelle. Pikkuinen nykäisi äitiä paidasta: - Äiti, onks nää niitä Valamon munkkeja.

:-)

Rakas päiväkirja. - yöllä 10. 7. -

Ei oo runsaan viikon aikana tullu edes mieleen että vois runonkin kirjoittaa. Ajatukset on olleet aivan muualla, faktisen maailman tapahtumissa ja tunteissa, ei kuvailemisessa ja kuvailemisen tarkastelemisessa, vaan yksinkertaisesti elämisessä. Jaa, yksi runo kyllä syntyi ystävän vieraskirjaan viime viikolla, mutta sekään ei heti ja helposti, täytyi vähän härnätä sielua että sai tekstin muotoutumaan.

Eilen illalla sitte hiipi sellainen runoilufiilis. Hetken aikaa punnitsin otanko fiiliksen vastaan vai kääntäisinkö selkää. Noh, kirjoitin yhden ja tulin sen kanssa palstalle, ajatukset kun kulkee joskus omia ennalta-arvaamattomia ratojaan tuli mieleeni, että lykkään tekstin johonkin Hessu-kissan aloitukseen, kun en viitsi omaksi aloitukseksi laittaa ja jotenkin vaan tuli mieleen tuo kirjoittaja. Hessu-kissalla ei ollu aloitusta ihan lähettyvillä enkä sitten laittanut sitä runoa lainkaan, mutta - palstalla kun olin, päätin jotain kirjoittaa. Mitä kirjoittaisin. Kas, inspiroiduin kuvailemaan sanojen vaillinaisuutta, kuvaamisen suhdetta kuvattavaan. Lähdin ikäänkuin kuvailemaan jotain tapahtumaa - päätin, että tapahtuma vois olla esimerkiks rakastelukokemus, sitten heittelin merkityksettömiä ja kuvattavaan tapahtumaan liittymättömiä sanoja joukkoon, ikäänkuin kuvattava tapahtuma olisi liian voimakas tai koskettava niin, ettei kirjoittajalla (tai runon kuvitteellisella minähenkilöllä eli kokijalla) ole sanoja sitä kuvaamaan.

En tiedä mitä joku mielikuvituksessaan ajatteli runoni taustaksi, mutta kiva että toinen ryhtyi puolustamaan, saahan niitä haluja olla äitiparralla, ehkä munkillakin.

:-)

Myönnän kyllä etten oo aina kyllin hyvin ottanu huomioon lukijoita ja heidän mielikuvitusta.
Palaa mieleen viime vuoden puolella tekemäni runo missä käytin sanaa "häpyhuulet" kun tarkastelin runoissa käytettävien sanojen mahdollisia assosioitumisia. Runossa kuvasin siis tilannetta, että joku lukee runon missä puhutaan "simpukkaan koskettamisesta" ja lause muuttuu hänen mielessä intiimiksi mielikuvaksi "häpyhuuleen koskettamisesta". Minulla kirjoittajana runon luomistapahtumaan ei liittynyt seksuaalista fantasiointia enkä kokenut runoa lainkaan eroottisena, koska pidin selviönä että lukija lukee tekstin niin kuin olen sen kirjoittanutkin, kirjallisuuden ilmiöihin liittyvänä pohdiskeluna asioiden assosioitumisesta.
Joiltain lukijoilta idea meni täysin ohi ja palautteesta päätellen runoa pidettiin nimenomaan eroottisena, jopa pornahtavana. Yhdeltä lukijalta sain henkilökohtaisen viestin, että runo oli tehnyt hänelle juuri sen, mitä runossa kuvattiin: se oli tuottanut assosisaatioita jotka olivat henkilökohtaisia ja intiimejä ja synnyttivät hänessä himoa.
Sen jälkeen olen yrittänyt ottaa opiksi ja varoa sanailuani, etten rakkausrunoilun tematiikkaa tarkastelevissa runolluksissani enää lipsahtaisi kielenkäyttöön joka saattaa jonkun mielikuvituksessa tuottaa pornoa.
Mutta ilmeisesti taaskin kävi niin?

Myönnän, että joitain kertoja kontrolli on pettänyt ja olen käyttänyt senlaatuista kuvastoa että jälkikäteen harmittaa, mutta. Tätä viimeisintä runoa en kyllä pysty mieltämään kiihottavaksi tai muuten himokkaaksi, pornahtavaksi runoksi, en sitten millään.

Ainoa mikä runossa harmittaa on rakastelukokemuksen (vaikkakin fiktiivisen) mainitseminen "elämän kauneimmaksi päiväksi". Mielestäni elämän kauneuden täytyy olla jossain muualla, syvemmällä. Juuri siksi se voi olla mukana myös rakastelussa, siinä mikä on intiimiä ja ei ole tarkoitettu muiden silmille. Kun kunnioitus, toisen persoonallisuuden arvostaminen ja keskinäinen yhteys pelaa... Siis siinä tapauksessa jos ja kun asiat tapahtuvat sopusoinnussa elämän sisällisen hengen kanssa, rikkomatta elämän suojaksi asetettuja hyviä rajoja...

Tulin muutama tunti sitten illanvietosta, ja vaikkei kyseessä ehkä ollu "yksi elämäni kauneimmista" illoista, varsin lähelle kuitenkin.

Todella upea ilta erään tutun pariskunnan kodissa maalla. Noin kolmekymmentä henkilöä. Erittäin hienoa musiikkia. Yhdessä oloa. Iloa ja vaikeidenkin asioiden puhumista.

Kotimatkalla pohdiskelin viitsinkö tulla palstalle. Hypätä tosielämän ihanuudesta taas ilmiöiden ja kuvausten tarkasteluun, elämän kuviin. Ehkä pistän sen Hessu-kissalle aikomani runon? Tai tekstit mitä runon "ymph" jälkeen viime yönä vielä syntyi? Tai runon minkä tänä aamuna kyhäsin? Ehkä ne kaikki?

Ja sitten taas korkki päälle vähäksi aikaa...

Jaha, tällä tavalla. Eihän tämä mikään runo ole. Kuinkas tässä näin kävi. Otsikko?
Laitetaan "Vielä tästä" ja alaotsikoksi "Rakas päiväkirja".

Nuku hyvin.

1.


vietimme laadukasta luppoaikaa,
kannatimme pilailla
huoh huoh

---------------> auts! se pisti















ulapalla sätkättävät moottorit
lauloivat meille ilmavirrassa
rakkauslorua

n
* u
* * o
* * * t
* * * * i
* * * * * l
* * * * * * l
* * * * * * * e
* * * * * * e
* * * * * n
* * * * *
* * * *
* * * *
* * * * * * * *
* * * * * * * * * * * * k
* * * * * * * * * * * * * o
* * * * * * * * * * * * * * * s
* * * * * * * * * * * * * * * * * k
* * * * * * * * * * * * * * * * * * e
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * t * * * * a
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * i * * a
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * t * * l
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * t
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * o
* * * * * * k * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * j * *
* * * * o * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * e
* * * h * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * n *
* * * * i s t e s s a




kiitosampiainen










2.

tuistatsko kuinka rakatelimme
yräpeMsaiden juurella,
linnut kuin mustat ukot, nnkkasivat syayläsiää
tuhansien aurinkojen hehkueisa
kasupungin rampm eilla

mmmmä ekuin kään ik hraha
h sollii?

kutiliit ättäsik atsa vni älläpä ynnä
tä rkki marjaaja
virtsia, ehkä jop asupala uke konen,
pulppust
ii kuin m vuolas virta
jostain kuninken nenän kohdalta, saasilltaa olala
ä muistaisin vielä pu e istn eni men, miettittyäni
hetken aikaa kuu eisesti

lämäni kauneinta päivää e
ei ksin isesti voi kuvalla
avajaisin krt sanon va

- -

sevät ed Ei
kinkk, liivate, hiis okuva
ole tarpeeksi suulaisia rakeita!
0hhjh73#" suloius, ähtai
ähkä bh655586!½ avainen jv - kesuseinä olkapäille:
tuulissea ut huouaa preluda





3.


suhtzemme on lapullisesti uhi! njet!

anna pusu

- illalla 8.7.2007 -



kivet kasvojen päällä
ovat painavaa lasia
joka juoksi herkkänä virtana
ennen jähmettymistään

sen läpi näet ainoastaan
mitä puhun

ja jokainen sana
putoaa päälleni uuden kiven lailla

ne rakentavat minulle kasvot
joita ajattelen sinun katselevan
kaukaa lasin tuolta puolen,
tällaisena näet minut

jos ehkä lasi voisi jälleen sulaa
kosketusten hauraanherkäksi virraksi

saattaa olla että toivomme
toistemme haluavan juuri sitä

katseiden ulottumattomissa,
kasvottomuudessa

missä kaipaavat sydämet tanssivat
tulinen hehku

sulattaa lasin
kirsikkapuut lehahtavat täyteen kukkia,
ja naamataulut paperilla

unohtuvat sanojen maisemiin
tulkintojen raskaaseen maailmaan

lennämme jälleen kevein siivin
siellä missä lentämisestä ei puhuta,
tanssimme jälleen
siellä missä tanssia ei tahrita
kirjoittamalla siitä

käsi on kohdannut käden
vaatimaton katse taipunut sillaksi
huikaisevaan avaruuteen

nämä kivet

liikahtelevat kasvoillani
kertoessani sinulle mitä haluaisin,
paino kasvoillani
lisääntyy

jokaisella rivillä jolla yritän vapautua
ulottuvillesi

taivas kuinka hauska runo
vähän naurahdan

sydämeni
ruhjoutuessa äkkivääriin ja
kummallisiin kulmiin

ihmisyys! halu!
kaipaus ja tämä toive
lähelle, vieläkin vain lähemmäs:
ymmärryksen poluille

vaikene vääntyilevä teräs,
vaikene kivipölyinen
maailma

sana sanalta
hakkaan otsaani pöytään

älä katso minuun nyt,
saattaisit jopa nähdä jotain siitä
mitä en ole:
juuri siitä, mitä oikeasti olen

-----


1.

kaikki runot muodostuvat sanoista
kädet kirjaimista

laineiden liplattaessa kesäisenä yönä
venelaiturilla
silitän poskeasi hiljaa

paperille piirtyvistä koukeroista

joihin tuuli mereltä
ja veden ääni
tarttuu

räpsähtävä silmä
ovensuussa seisovan

selitän

kun nostit katseesi
ja kätemme kohtasivat
muodostaen
toisiinsa limittyneitä sormia
syntyi uusia sanoja

kaupungin kohistessa
jossain tavattoman kaukana
kuun valossa
merilintu huutaa

hillitty rykäisy

käännyin katsomaan näyttöpäätteeltä
oletko siinä
en kuullut oven avautuvan
ja sulkeutuvan

runo katoaa
sanat sammuvat

noustessani syleilemään sinua

maailman täyttää syvä pimeä
tietokoneen mykistynyt kuvaruutu
sanattomuus


2.

sillä tavalla se tapahtui
lähdimme kävelylle meren rantaan

istumme laiturilla
kerron sinulle kuinka kirjoitin
runon kaikesta siitä
mitä juuri nyt koemme

ja ihmettelen miksi et usko

jokainen kirjain on totta
kuule minua

pyydän


3.

vaikka jokainen kirjain on totta
kuule minua pyydän
kuinka sydän huutaa ja vaikeroi kuin
tuhat merilintua ja kymmenen
tuhatta laituria

jokainen käsi on totta
totta enemmän kuin mikään muu

kuusi faktista kirjainta
sormet

viisi kouriintuntuvaa kirjainta
kädet

konkreettista ja näkyvää
neljä kirjainta:
runo

ei jotakin haihtuvaa
aina häilyvää ja häipyvää
jotakin sellaista

ei

paljon täydellisempää
laineiden liplattaessa kesäisenä yönä
venelaiturilla:
ovensuussa seisovan hillitty rykäisy

Muistatko kuinka rakastelimme
tyrnipensaiden juurella
siellä kivellä, missä suopursut kukkii
muistathan? yksi rumimmista päivistä
kun riistimme toisiltamme vapauden -
vapauden puhtauteen, sen oikean sylissä
johon edes tyräpensaan piikit ei yllä.

Oletko unohtanut?

hyvä :)