oon 14 (koht 15) vee tyttö, ja mulla on semmonen viiden hengen kaveriporukka, jossa lisäkseni olevat neljä tyyppiä muodostuvat kahdesta ystäväparista, jotka ovat tunteneet pienestä pitäen. Olen siis ylimääräinen pyörä rattaissa, aina se ulkopuolinen jolle ei uskota salaisuuksia, jolle kerrotaan kaikki jutut viimeiseksi ja joka jää aina ilman paria kun koulussa tarvitaan, tai ryhmän ulkopuolelle (ryhmätöiden ryhmät niin harvoin koostuvat viidestä ihmisestä).
Yökyliin kyllä pääsen aina mukaan ja tiedän että nämä neljä tyyppiä minusta pitävät, meillä on tosi hauskaa yhdessä vaikka ujouteni ja ulkopuolelle näkyvä "kylmyyteni" ovatkin aika iso este, etenkin aina kun porukassamme on joitain muita henkilöitä. Silloin sulkeudun aina enkä sano sanaakaan.
Joskus ala-asteella olin ihan ns. normaali tapaus, uskalsin jutella kaikille ja vitsailin koko ajan (ja pojatkin tykkäs). Oli paljon ystäviä ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Uskalsin riidelläkin silloisten ystävien kanssa ja uskoutua heille ongelmissa. Mutta jotenkin nyt yläasteella vaan eksyin nykyiseen porukkaan, ala-aste-ajan kaverit ovat joko muuttaneet muualle tai kohtelevat kuin ilmaa ja olen muuttunut todella sulkeutuneeksi. Luulen sen johtuvat juuri siitä, että nykyiset kaverit kohtelevat minua jotenkin epätasa-arvoisesti, aina sellaisena "uhrattavana" tyyppinä. Jos jonkun täytyy, niin se olen sitten minä.
Näillä neljällä tyypillä ja minulla on myös paljon eroavaisuuksia: Heillä on varakkaat perheet joihin kuuluu isä, äiti ja sisaruksia, heillä on kauniit, isot talot vähän kauempana keskustasta, jotka on sisustettuu kalliilla sohvilla, plasma-TV:illä, pihalla on suihkulähde jne. Ja minä, ainoana lapsena asun äitini ja paskan isäpuoleni (oikeasta isästäni ei mitään tietoa onko elossa vai kuollut) kanssa keskustan pienessä kerrostalokolmiossa. Asunnon seinillä ei ole maalauksia tai kauniita posliinilautasia. En kehtaa kutsua kavereita kylään ja he vihjailevat siitä ei-niin-hienovaraisesti. Minkäs minä sille voin että jotkut ovat köyhempiä kuin toiset? Kaikilla ei ole varaa matkustaa ulkomaille joka kesä tai mennä Hesaan shoppaamaan bussilla joka lauantai.
He eivät juo tai polta, heidän vanhempansa eivät juo tai polta ja he ovat olevinaan kuin kaiken tuon "ala-arvoisen synnin" yläpuolella. Oksettaa.
En osaa tutustua uusiin ihmisiin, ja vaikeaksi sen tekee ujous. Kaiken lisäksi tuntuu että muutun ujommaksi päivä päivältä.
Pitkän aikaa en kiinnittänyt huomiotani ulkonääkööni, mutta lähiaikoina olen yrittänyt pukeutua huolellisemmin ja olen alkanut meikata. Silloin tällöin se tuntuu kivalta ja tunnen itseni vähän varmemmaksi, mutta sitten yli kuohuu tunne, etten ole sen arvoinen...että parempi olisi vaan olla ruma ja surkee tapaus.
Pitäiskö mun uskoutuu mun...öö... ns. kavereille kaikesta tästä? Oon ihan hukassa ja lintsaan kauheasti koulusta vaan jottei mun tarvitsis olla kiusattavana ujoudestani ja pelätä jääväni jälleen asioiden tai minkä vaan ulkopuolelle.
Yökyliin kyllä pääsen aina mukaan ja tiedän että nämä neljä tyyppiä minusta pitävät, meillä on tosi hauskaa yhdessä vaikka ujouteni ja ulkopuolelle näkyvä "kylmyyteni" ovatkin aika iso este, etenkin aina kun porukassamme on joitain muita henkilöitä. Silloin sulkeudun aina enkä sano sanaakaan.
Joskus ala-asteella olin ihan ns. normaali tapaus, uskalsin jutella kaikille ja vitsailin koko ajan (ja pojatkin tykkäs). Oli paljon ystäviä ja kaveriporukat vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Uskalsin riidelläkin silloisten ystävien kanssa ja uskoutua heille ongelmissa. Mutta jotenkin nyt yläasteella vaan eksyin nykyiseen porukkaan, ala-aste-ajan kaverit ovat joko muuttaneet muualle tai kohtelevat kuin ilmaa ja olen muuttunut todella sulkeutuneeksi. Luulen sen johtuvat juuri siitä, että nykyiset kaverit kohtelevat minua jotenkin epätasa-arvoisesti, aina sellaisena "uhrattavana" tyyppinä. Jos jonkun täytyy, niin se olen sitten minä.
Näillä neljällä tyypillä ja minulla on myös paljon eroavaisuuksia: Heillä on varakkaat perheet joihin kuuluu isä, äiti ja sisaruksia, heillä on kauniit, isot talot vähän kauempana keskustasta, jotka on sisustettuu kalliilla sohvilla, plasma-TV:illä, pihalla on suihkulähde jne. Ja minä, ainoana lapsena asun äitini ja paskan isäpuoleni (oikeasta isästäni ei mitään tietoa onko elossa vai kuollut) kanssa keskustan pienessä kerrostalokolmiossa. Asunnon seinillä ei ole maalauksia tai kauniita posliinilautasia. En kehtaa kutsua kavereita kylään ja he vihjailevat siitä ei-niin-hienovaraisesti. Minkäs minä sille voin että jotkut ovat köyhempiä kuin toiset? Kaikilla ei ole varaa matkustaa ulkomaille joka kesä tai mennä Hesaan shoppaamaan bussilla joka lauantai.
He eivät juo tai polta, heidän vanhempansa eivät juo tai polta ja he ovat olevinaan kuin kaiken tuon "ala-arvoisen synnin" yläpuolella. Oksettaa.
En osaa tutustua uusiin ihmisiin, ja vaikeaksi sen tekee ujous. Kaiken lisäksi tuntuu että muutun ujommaksi päivä päivältä.
Pitkän aikaa en kiinnittänyt huomiotani ulkonääkööni, mutta lähiaikoina olen yrittänyt pukeutua huolellisemmin ja olen alkanut meikata. Silloin tällöin se tuntuu kivalta ja tunnen itseni vähän varmemmaksi, mutta sitten yli kuohuu tunne, etten ole sen arvoinen...että parempi olisi vaan olla ruma ja surkee tapaus.
Pitäiskö mun uskoutuu mun...öö... ns. kavereille kaikesta tästä? Oon ihan hukassa ja lintsaan kauheasti koulusta vaan jottei mun tarvitsis olla kiusattavana ujoudestani ja pelätä jääväni jälleen asioiden tai minkä vaan ulkopuolelle.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sanot äidillesi ja "sille" että sulle tulee vieraita. Hanki jotain pientä naposteltavaa,dipattavia vaikka,laita kivasti esille.Tee pieniä voileipiä tai pizzarullia jne. Laita sun huone,jos sulla on,siistiin kuntoon,ja kutsu ne kaverit!
voihan olla,että lämmin,kodikas ympäristö tekee tehtävänsä,ja kaikki haluavat tulla sen jälkeen aina teille!
Mun pojan poikaporukka on aina,siis aina,yhden niitten kaverin luona,kun siellä on niin mukava tunnelma! Ei ne ole usein meillä, eikä niillä kahdella muulla,vaan aina tuon yhen kaverin! " kun siellä on niin hyvä fiilis!"
Ja pukeudu vaan persoonallisesti. Itse en nuorena kulkenut muodin mukaan, enkä kulje vieläkään. Ei poikanikaan-kuittaa sanomalla "en ole mikään massateini"
Tee sinä samoin. OLe sellainen kuin olet,oman tiesi kulkija. Erikoinen,itsellinen.
Niin,ja jos teillä ei ole taidetta seinillä,opettele tekemään omia,kuvakollaaseja,valokuvista,,,kehystä omia töitäsi.
niin mä olen tehnyt,hauskoja ovat ja ei oo kaikilla samanlaisia,ei.
Tsemppiä.
Jaksa kulkea omaa tietäsi,älä ole muitten vietävissä!
Kutsu ne sun ystäväsi teille ja sano, että sulla olis tärkeetä asiaa. Kun ystäväsi saapuvat, kerro heille huolenaiheesi, sen kuinka tunnet olevasi ulkopuolinen ja syitä siihen. Eiväthän ystäväsi edes voi ymmärtää tai auttaa sinua, jos et kerro mistä kiikastaa. Luultavasti he eivät tiedä yhtään, että tunnet olevasi ulkopuolinen ja ovat aidosti pahoillaan, kun kuulevat sen ja vakuuttelevat, että sinä olet tärkeä heille.
Älä häpeile turhaan itseäsi ja kotiasi! Minulla on kaksi ystävää, jotka ovat paljon varakkaampia kuin oma perheeni. Molemmat ystäväni asuvat isossa ja hienossa omakotitalossa, on pihaa ja on kesäasunnot, ulkomailla käydään (Etelä-Amerikka, Karibia jne.) Heillä on rahaa shoppailla vaikka kuinka, toisella ystävälläni on pihassa jopa valtava uima-allas, johon pääsee suoraan hulppealta saunaosastolta. Nuorempana olin jopa kateellinen ystävilleni, mutta en ole enää. Yksi syy on, että aloin arvostamaan itseäni ja lopetin vertailun. Ei materia tee ihmistä paremmaksi. Ymmärsin, että he ovat ystäviäni siitä yksinkertaisesta syystä, että pitävät minusta.
Minulla ei ollut juuri minkäänlaista itsetuntoa ennen kuin menin lukioon. Abivuosi muutti kaiken. Menestyin paremmin kuin ystäväni, osat vaihtivat henkisellä tasolla, ylitin heidät tahtomattani. Sain stipendin menestyksestä opinnoissa, saavutin unelmani. Sain enemmän miesten huomiota kuin ikinä, aivan kuin rumasta ankanpojasta olisi kasvanut joutsen. Olen tavattoman ylpeä siitä, että olen itse ankaralla ponnistelulla kammennut itseni ylös, olen todella ansainnut menestykseni kaikkien vaikeuksien jälkeen, joihin on kuulunut ongelmia niin taloudellisesti kuin ihmissuhteissa unohtamatta rankkoja lapsuuskokemuksia ja yhdeksän vuotta kestänyttä koulukiusattuna olemista.
Ystävänikin menestyivät, mutta eivät yhtä hyvin. Ymmärrän nyt, että varakas kotitausta ei ole elämässä menestymisen tae, kaikki lähtee itsestä. Sinäkin voit jonakin päivänä huomata, että maailma on arvaamaton, eikä hyvästä ja rikkaasta kodista automaattisesti tule parempia ja menestyneempiä ihmisiä. Menestys maistuu sitäkin paremmalta, mitä kovemmin on kärsinyt!
Sinunkin ystäväsi pitävät sinusta, mutta nuorena ihminen on ajattelematon, eikä toisen asemaan asettuminen ole helppoa (se ei ole aina helppoa aikuisillekaan!). He ovat tottuneet tietynlaiseen "ydinjoukkoon", eivätkä näe tilannettasi sinun silmilläsi. En usko, että kyse on pahantahtoisuudesta. Minusta sinun pitäisi yrittää kerätä rohkeutta ja sanoa, että tunnet olosi ulkopuoliseksi, kun sinut aina jätetään pois ryhmiä muodostettaessa jne. Vaihtoehtona voisit esittää, että jokainen jäisi vuorollaan aina ryhmästä, jolloin kaikilla olisi mahdollisuus tehdä ryhmätöitä kavereiden kanssa, eikä kukaan tuntisi oloaan ulkopuoliseksi. Olisi tärkeää, että toisit jotenkin esille sen, että olet aina se, joka jää ulkopuolelle.
Vie ystäväsi kotiisi, vaikka alussa yksi kerrallaan. Tarjoa jotakin ja jutelkaa. En tiedä onko kotisi paras paikka pitää "kokousta" mainitsemistasi ongelmista, se saattaisi loukata äitiäsi, sillä hän varmasti haluaisi tarjota sinulle yhtä paljon, kuin ystäväsikin ovat saaneet. Juttele / jutelkaa mieluummin jossakin "neutraalimmassa" paikassa, kuten jonkun ystäväsi kotona tai muualla, missä on tarpeeksi rauhallista.
Nuoruudessa ihminen häpeää. (Häpeän kohteina ovat mm. oma ruumis, ulkonäkö, vanhemmat, omat tai vanhempien vaatteet, köyhyys, vanhempien juttelu kavereille jne. kehityspsykologiassa tuodaan esille monia nuoruusiän häpeän kohteita). Häpeä tavallaan kuuluu asiaan, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Etkä sinä tiedä kaikkea, mitä kavereidesi päässä liikkuu. He voivat yhtä lailla hävetä itseään, vaikka vaikuttaisivat ulkoisesti kuinka rennoilta ja itsevarmoilta.
Ylitsevuotavainen itsevarmuus voi olla pelkkää teatteria, keino suojata omaa itsetuntoa.
Vaikutat järkevältä, vaikkakin epävarmalta, ihan tavalliselta nuorelta! :) Et ole yhtään sen arvottomampi kuin kukaan muu! Vaikka muut pitäisivät sinua arvottomana, ei tarkoita, että muut olisivat oikeassa! Voit myös tulkita tilanteita eri tavoin kuin muut ja vain uskoa, että sinua pdetään huonompana. Jos sinulla on huono itsetunto, pidät helopsti muiden poikkeavaa käytöstä todisteena omasta arvottomuudestasi.
Sinun täytyy ymmärtää, että muiden mielipiteet eivät ole lopullisia totuuksia tai sinun paremmuutesi tai huonommuutesi mittareita. Toinen ihminen ei voi määritellä toisen ihmisen arvoa. Olet arvokas sinänsä, eikä kenelläkään ole oikeutta riistää arvoasi.
Jatkat vaan sitä sulkeutuneisuutta ja ujoutta niin jonkun ajan päästä se vähän niinkuin katoaa kun ei vaan välitä paskaakaan siitä mitä muut ajattelee kun vaan pännii nin paljon.
"Kaverisi" eivät kyllä mukavia ole, kun jättävät sinut ulkopuolelle, sehän on selvää...
...mutta toisaalta jos et kerro heille kuinka pahalta se sinusta tuntuu, eivät he voi tietää. He luultavasti vain kuvittelevat että se on sinulle ihan ok, jos et valita.