Yksin asuvat/muuten yksinäiset, tunnetteko itsenne nyt entistä yksinäisemmäksi kun sairastatte syöpää? Minä ainakin olen yksinäisempi kuin koskaan. Viimeisin miesystäväni jätti minut 3 viikkoa ennen syövän löytymistä väsymykseni takia. Jos syöpä olisi löydetty ennemmin, olisi jättänyt jo heti, koska terveitäkin naisia on saatavilla. Tiedän, että eihän se ollut oikeata rakkautta jne. Mutta jäin ihan yksin ja heti perään tuo syöpädiagnoosi.
Alussa ystävät ja työkaverit kävivät katsomassa ja pitivät yhteyttä, mutta kun huomasivat, että eihän tuo kuolekaan, niin ketään ei enää näy eikä kuulu. Puhelin ei soi, ei edes tekstareita enää. Olen jo kiertänyt kaikki kyläpaikat kertaalleen, eihän nykyisin voi mennä kuin sukulaisiin ihan noin vain yllättäen ja siskoni asuvat sen verran kaukana, etten voi käydä. Aikuiset pojat ovat omillaan jo.
Ainut tyttöni on kuollut.
Varsinkin viikonloput ja eritoten juhlapyhät ovat pahimpia. Kun ei mihinkään jaksa lähteä eikä olisi mitään paikkaa minne mennäkään. Yleiselle uimarannalle ei oikein yksin viitsi kaljuna mennä eikä kukaan pyydä mökilleen. Ystävillä ja työkavereilla on kuitenkin omat perheensä. Yksinäistä eronnutta naista ei muutenkaan kutsuta kylään, vaikka olisi kaljukin ja siinä mielessä "vaaraton".
Jos olisi perhe tai edes se rakas mies, niin olisi elämää ympärillä ja joku jakamassa tätä taakkaa. Kaikkein eniten masensi se, että kun sain tiedon, että taudin hoitovaste on ollut hyvä ja kasvaimet ovat pienentyneet, niin ei ollut ketään, joka olisi jakanut tämän tiedon kanssani. Tämä iloinen uutinenkin masensi siis kun sain yksin siitä iloita.
Jos en jaksa tiskata ja siivota, niin sotkuista on, jos en jaksa kauppaan, niin ruokaa ei ole. Joskus ajattelen, että kannattaakohan näitä hoitoja jatkaa sitten tulevaisuudessa (tämä on herkästi uusiutuvaa lajia) kun kuitenkin joudun aina kärsimään tästä yksinäisyydestä olinpa sitten terve tai sairas eli onko tälläisella elämällä niin suurtakaan merkitystä.
Miten te muut yksinäiset olette pärjänneet?
Alussa ystävät ja työkaverit kävivät katsomassa ja pitivät yhteyttä, mutta kun huomasivat, että eihän tuo kuolekaan, niin ketään ei enää näy eikä kuulu. Puhelin ei soi, ei edes tekstareita enää. Olen jo kiertänyt kaikki kyläpaikat kertaalleen, eihän nykyisin voi mennä kuin sukulaisiin ihan noin vain yllättäen ja siskoni asuvat sen verran kaukana, etten voi käydä. Aikuiset pojat ovat omillaan jo.
Ainut tyttöni on kuollut.
Varsinkin viikonloput ja eritoten juhlapyhät ovat pahimpia. Kun ei mihinkään jaksa lähteä eikä olisi mitään paikkaa minne mennäkään. Yleiselle uimarannalle ei oikein yksin viitsi kaljuna mennä eikä kukaan pyydä mökilleen. Ystävillä ja työkavereilla on kuitenkin omat perheensä. Yksinäistä eronnutta naista ei muutenkaan kutsuta kylään, vaikka olisi kaljukin ja siinä mielessä "vaaraton".
Jos olisi perhe tai edes se rakas mies, niin olisi elämää ympärillä ja joku jakamassa tätä taakkaa. Kaikkein eniten masensi se, että kun sain tiedon, että taudin hoitovaste on ollut hyvä ja kasvaimet ovat pienentyneet, niin ei ollut ketään, joka olisi jakanut tämän tiedon kanssani. Tämä iloinen uutinenkin masensi siis kun sain yksin siitä iloita.
Jos en jaksa tiskata ja siivota, niin sotkuista on, jos en jaksa kauppaan, niin ruokaa ei ole. Joskus ajattelen, että kannattaakohan näitä hoitoja jatkaa sitten tulevaisuudessa (tämä on herkästi uusiutuvaa lajia) kun kuitenkin joudun aina kärsimään tästä yksinäisyydestä olinpa sitten terve tai sairas eli onko tälläisella elämällä niin suurtakaan merkitystä.
Miten te muut yksinäiset olette pärjänneet?
Vastaukset 15
Vanhimmat
yrittänyt saada itsellesi ystävää syöpäyhdistyksen kautta,netin kautta ym.Niinhän se on että kaikilla on perheesnsä,ja muut menonsa etteivät paljoa kerkiä tapaamaan.minullakin on ystävät jääneet syrjempään,kun ei jaksa heille sairaudestaan kertoa.Juhlapäivinä yksinäisyys korostuu.Sitä meinaa vähän erakoitua-Ei kannata luovuttaa,kyllä meillä tarkoitus on,ja aikamme :)Hienoa,että sinulla hoitovaste ollut hyvä :)Yritä etsiä itsellesi jotain kivaa,käy torilla,ulkona kahvilla ym,jos jaksat,kaikkea hyvää sinulle :)
Olen ollut sen verran syöpäyhdistykseen yhteydessä, että ilmoittauduin jo jollekin retkelle, mutta olinkin niin huonossa kunnossa, että en jaksanutkaan lähteä. Tarkoitus olisi liittyä ainakin jäseneksi. Jos sitten joskus paremmilla voimilla jaksaisi osallistua retkiin ym. Tukihenkilöä en sieltä päin halua, koska olen yksinäinen terveenäkin, eli ei se pelkästä syövästä johdu.
Ensi viikonloppuna olisi tämän paikkakunnan ainut kunnon tapahtuma. Tulee vieraita ympäri Suomea, siellä näkisi niin tuttuja ja vieraitakin ihmisiä, mutta voi olla, että voimat ei riitä edes tuonne parin kilometrin päähän mennä kuuntelemaan musiikkiesityksiä. No, onhan ne ensikin vuonna, jos vielä hengissä ollaan, niin otetaan vahinko takaisin.
voimiesi palaavan,että pääsisit tapahtumaan :)Kyllä tässä voimat ovat aika hukassa,mutta päivä päivältä paranee:9Tsemppiä sinulle ystävän löytymiseen :)
Mun sairastumisesta on jo 3 vuotta siis, mutta muistan kyllä miten olisin kaivannut enemmän yhteydenottoja. Kun olisi voinut mennä ulos syömään edes joskus jonkun kanssa, ehkä ruokaa olisi saanut alas. Yksin ei maittanut.
Muistan kun olin taas kerran sairaalassa...soitin yhdelle ns. ystävälle ja pyysin häntä sinne. Aika kummallista. Ilmeisesti häntä pelotti jotenkin koko sairauteni, ei hän sitä ensin uskonut edes todeksi.
Minullakin on aikuinen poika, enkä viitsi hänelle valittaa tästä, en silloinkaan. Enkä oikein olisi jaksanut hänen suruaan silloin.
Olen valinnut eron jälkeen itse tämän "vapauden". Ja useimmiten olen kuitenkin tyytyväinen.
Tuskin tässä iässä (52) enää löytyisi niin joustavaa miestä, että tulisimme toimeen.
Totta on, että yksinäistä naista ei juuri saunaan tai muihin illanviettoihin kutsuta. Mulla on yksi pariskunta, jonka luona välillä käyn kylässä, harvoin tosin.
Nyt kun olin sairaslomalla masennuksen takia, ajattelin että voisin maata kuolleena viikon jopa eikä kukaan kaipaisi. Joskus ajattelin, että miksi minä oikein "pelastuin". Mutta ihminen kun on depressiossa, ei aina osaa ajatella mitä kaikkea hyvää elämässä on.
Liityin nyt Rintasyöpäyhdistykseen, toivon että saan sieltä ainakin juttuseuraa. En ole maailman sosiaalisin ihminenkään mutta ystävilleni aina lojaali. Ymmärrän sinua niin hyvin, toisen ihmisen tuki silloin pahimmilla hetkillä olisi ollut kullanarvoinen.
minuakin.Olen jo kuusikymmentä vuotta.Lapset asuvat muualla,elävät omaa elämää.
Olen eronnut vuosia sitten.Itse olen aika arka lähtemään ulos ihmisten luokse.
Nyt,kun sairastan syöpää,on melkein ilo tavata lääkäreitä ja hoitajia sairaalassa.
Sitten kun nämä loppuu,saattaa yksinäisyys korostua.
monenlaisia ihmisiä,kaikki eivät ole niin rohkeita menemään ihmisten joukkoon.On minullakin kynnys lähteä,mutta sitten ajattelen,että ihmisiähän me kaikki olemme :)Mene kirjastoon,torille,ja muualle missä ihmisiä liikkuu,jos jaksat.
Tämä palsta on juuri sitä varten että yksinäiset syöpään tutustuneet voivat tavata. Näyttää että yksinäisiä on paljon, varsinkin naisia. Minä en ole yksinäinen mutta joskus on tunne että seurassakin tuntee olevansa yksin, erityisesti silloin kun vielä oli hoidot menossa. Muut, terveet ihmiset olivat 'niitä', minä olin yksi meistä ja koin oloni turvalliseksi lähinnä sädehoito-osaston odotustilassa koska siellä kaikki olivat meitä.
Tänne palstalle kirjoittaminen on siinäkin mielessä hyvä että voi näyttää itsestään vain sen verran kuin haluaa. Kukaan ei oikeasti tunne sinua ellet itse halua. Anonyymiteetti lisää vähän turvallisuutta.
kyllä ainekin hoitojen aikana tuntee,että on heitä,ja meitä.Kuin olisi sanat hukassa "terveiden"kanssa :)Seurassakin voi olla yksin.
Niin, on tosiaan ilo tavata lääkäreitä ja hoitajia, jotka ovat ihan tosissaan kiinnostuneita MINUN voinnistani ja hoitavat MINUA. Mulla kestää tiputus vain muutaman tunnin ja hirveen kiire kimppataksilla heti kotiin kun mahdollista. Seuraavana päivänä iskee sitten yksinäisyys, kun ei ole ketään, jota kiinnostaisi minun olemassaoloni. Voisin tosiaan maata hoitojen välit 3 viikkoa kuolleena eikä kukaan huomaisi. Sairaalasta alkaisivat sitten kaivata.
Minulla on ollut 8 vuotta eli tytön kuoleman jälkeen voimakas masennus. Edellinen miesystävä jätti sen takia. Jossain mielessä masennus on jäänyt "toiseksi" tämän syövän kanssa, ainakin alussa. Mutta varmaan viimeistään siinä vaiheessa kun hoidot ovat ainakin toistaiseksi ohi, niin masennus palaa vielä voimakkaampana, kun tämän asian vasta oikein sisäistää.
Olen kulkenut erilaisissa terapioissa vuosikaudet mutta nyt peruin käyntini, koska ne ovat yleensä liittyneet tytön kuolemaan ym. ja tuntuu, ettei terapeutti pysty nyt auttamaan. Ja eihän yksinäisyyteen auta pillerit eikä mitkään muutkaan, ainoastaan toinen ihminen.
Ehkä nämä minunkin kaksi exääni joskus tarvitsevat itse apua ja ehkä tulee mieleen, että miltä tuntuu, kun toinen häippäsee juuri silloin kun olisi kaikkein eniten avun tarpeessa. Minä en olisi pystynyt ketään jättämään sairauden takia.
Kyllä tämä olo varmaan välillä helpottaa, kun vain pääsisi "ihmisten ilmoille". Tuttuahan tämä yksinäisyys on mutta ei tähän silti koskaan totu. Olen luonteeltani sosiaalinen ihminen ja olen kyllästynyt jo omaan seuraani.
Toivottavasti voimia riittää edes sen verran, että jaksan käydä viikonlopun tapahtumissa edes ilmaisissa avajaisissa kun ei rahat muuhun riitä. Tiedä vaikka näkisin jonkun tutunu ja saisin jutella IHMISEN kanssa.
Kiitos kaikille kannustajille.
lemmikki eläintä? Sitten,kun jaksat taas,voisitko ajatella esimerkiksi koiran hankkimista?
Koira on ihmisen paras ystävä.Ja toisista koiran ulkoiluttajista löytyy helposti ystäviä,ainakin puhe kavereita.
Näin minä olen päässyt yksinäisyydestäni.Meitä on paljon, et ole yksin!
ole sietänyt koiria enkä kissoja. Ja minne minä veisin ne hoitojen ajaksi? Tai sitten kun en muuten kykene niitä hoitamaan? Ja poikani ovat allergisia eläimille. Enkä voisi sitten liikkua senkään vertaa kuin nyt kun olisi mietittävä lemmikin hoitoa. Vaikka koira tai kissa olisi uskollisempi kuin yksikään mies eikä hylkäisi kaljua, sytostaattien ja kortisonien turvottamaa emäntäänsä.
Heippa vaan te kaikki yksinäiset
Sellainen olen minäkin, en ole edes koskaan päässyt naimisiin eikä ole enää ketään lähiomaisiakaan, kun isä ja äiti ovat kuolleet ja sisaruksetkin jo lapsina. Nyt kuusikymppisenä, parantumatonta aivosyöpää sairastavana joudun vain odottamaan tilanteeni pahentumista, sillä kallonpohjassa sijaitsevaa erittäin harvinaista kasvainta ei (Suomessa) leikata.
Dg:sta on jo 3 vuotta, mutta olen edelleen hengissä, koska kasvain onnekseni on hidaskasvuinen. Kaksi vuotta meni masennuksen kourissa, mutta kun huomasin etten kuollutkaan niin elämäni on yksinäisyydestä huolimatta ollut parempaa kuin ennen. Toki kärsin yksinäisyydestäni, sillä paras ystävättäreni jätti minut saatuaan kuulla syöpädg:ni ja tämä tuntui todella pahalta. Hän oli minulle kuin sisko ja mm. matkustimme monen vuoden ajan pari kertaa vuodessa ulkomaille. Nyt matkustan yksin. Tosin tänä keväänä en jaksanut. Tukholmassa käyn yksin viitisen kertaa vuodessa, se on sopivan lyhyen matkan päässä ja näkeehän sitä edes ihmisiä. Muut ystäväni ovat kiireisiä virkanaisia (kuten minäkin olin ennen) eikä heillä ole ns. ylimääräistä aikaa niin paljon kuin tällainen yksinäinen tarvitsisi. Eikä terve ihminen koskaan pysty täysin ymmärtämään mitä "kuolemaantuomitun" elämä on kaikkine kamppailuineen mielen demoneja vastaan.
Minä en paljon "rasittanut" ystäviäni sairaudellani, vaan hakeuduin (syöpäyhdistyksen) terapiaan, josta myös sain todella suuren avun, sillä kuolemanpelkoni jäi terapian myötä pois.Edelleen kärsin kuitenkin ajoittaisesta avuttomuuden pelosta. Niin kauan tämä menee, kun jaksan hoitaa itseni ja kotini, mutta sen jälkeisestä en tiedä ...
Minun ongelmiani on mm. väsyminen, välillä vaikka en tekisikään mitään ja varmasti jos teen jotain. Välillä on ihan hyviä päiviä ja silloin jaksan touhuta ja liikkua ihmisten ilmoilla. Käyn monta kertaa viikossa edullisessa kiinalaispaikassa lounaalla, kun en itse jaksa laittaa aina ruokaa ja sitten on se tiskikin. Siivous tuottaa minulle todella paljon vaikeuksia, kun en millään jaksaisi. Pääni elää ihan omaa elämäänsä, jota on edes vaikea kuvailla toiselle. Kipuja on helpompi kuvailla.
Jos näkisitte minut, ette uskoisi että minulla mitään ongelmia elämässä onkaan (vaikka muitakin sairauksia on). Tämä myös on tuottanut hankaluuksia joissakin tilanteissa ja joidenkin ihmisten kanssa. Olen aina ollut ns. työhullu, tehokas ja aikaansaapa, innokas, positiivinen ja iloinen. Nyt täytyy sanoa, että kaikki edellämainitut ominaisuudet ovat painuneet miinuksen puolelle.
Kaikesta tästä huolimatta olen kiitollinen jokaisesta aamusta, jona herään ... Jos en jaksa tänään tehdä jotain, jätän sen tekemättä. On päiviä, jolloin vain makoilen sängyssä ja lueskelen tai katselen yöpuvussa koko päivän telkkua ja "videonauhoituksia". Tietokoneen toiminnan opettelu on myös tuonut iloa ja tarkoitusta elämääni, sillä olen saanut huomata että minäkin vielä pystyn johonkin.
Nyt kesällä nautin pihakeinussa taivaan pilviä tuijottamalla. Kesäkukkien ihana väriloisto saa myös mielen iloiseksi vaikka aurinko ei paistaisikaan.
Teille kaikille .... onnellista kesää ... kaikesta huolimatta.
kaikesta huolimatta! Tänään kävin hammaslääkärissä ja tapasin siis hammaslääkärinja hammashoitajan. Kohta menen apteekkiin hakemaan rauhoittavaa ja tapaan apteekin työntekijän. Siinäpä tämän päivän ihmissuhdetarjonta sitten jo onkin....
jos penkkejä lähellä,ja ihmettelet,todennäköisesti pian joku viereesi istehtaa.Tietenki mikäli kuntosi sallii,että jaksat olla :)Minäkin välillä menen vain katselemaan toisia ihmisiä,jos aika tulee pitkäksi,siellä tulee ajateltua kaikkea muuta,kuin sairautta.Sinulle kaikkea hyvää toivon :)
istuu vain puliukot puistonpenkeillä, ei sinne oikein huvita mennä. Ennen kiersin kesäisin hautausmaalla kun kävin tyttäreni haudalla useita kertoja viikossa. Aina sieltä löytyi joku juttukaveri, joko tuttu tai joku muu läheisensä menettänyt. Nyt kun olen käynyt lähellä kuolemaa ja välillä haluankin kuolla, niin jostain syystä hautausmaalla kulkeminen ei enää kiinnostakaan.
Eikä aina voimat riitä sielläkään kävelyyn, ainoastaan pikaisesti autolla vien tytön haudalle kukat.