sillä pystyy värittämään sanoja ja tekemään lukijat kiihkeiksi ¤
0Äänestä
Hessu-kissa.
Runoilussa olennaista on kaiketi intohimo kirjoittamiseen - jos siis tarkastellaan runojen rustaamista puhtaasti taiteen tuottamisena. Kirjoittajana kehittyminen on mahdollista vain kärsivällisyydellä, kärsivällisyys taas riittää kehittymiseen vain intohimon ts. jonkinlaisen itsensä ilmaisemisen tarpeen kautta. Miten runon voisi kirjoittaa välinpitämättömästi, antautumatta intohimolle vähääkään? Tästä näkökulmasta intohimo on runoilussa hyvin tärkeää.
Puhuttaessa rakkausrunoista lukijan perspektiivistä intohimo on myöskin merkittävä teoksen ominaisuus. Perinteisestihän rakkausruno ymmärretään lyyrisenä tekstinä, joka on jonkinlainen rakkaudentunnustus runon puhujan suulla. Jotta tunne olisi runossa uskottava ja siihen voisi eläytyä, mukana tulisi olla intohimoa, tiettyä vakavuutta, joka ei voisi olla liikuttamatta lukijaa. Intohimoton rakkausruno. Niin, millainen se olisi? En usko sen ainakaan kertovan siitä hehkuvimmasta sydämentilasta.
Mitä sitten intohimolla tarkoitetaan... Yleensä merkitys on varmaan rakastavaisten välinen kiihkeä vuorovaikutussuhde, halu, toiselle omistautuminen ja tunteelle antautuminen. Intohimon voi kuitenkin määritellä väljemminkin jonkinlaiseksi yleiseksi kiihkeydeksi tai vimmaksi, jonka voimalla kokee ja tekee asioita. Näin ollen intohimon merkitys on suuri myös muussa runoudessa kuin rakkaus-sellaisessa. Lopputulos ei voi olla kovin mairitteleva, jos tekijä ei ole _halunnut_ nähdä vaivaa sen eteen.
En kuitenkaan tarkoita, että runoilevan pitäisi olla työhönsä/harrastukseensa pakkomielteisesti suhtautuva maanikko, jonka kyky elää ns. tavallista elämään arjen rajoissa heikentyisi runoille omistautumisen takia. Kirjoittamisessa intohimo merkitsee minulle lähinnä sitkeyttä ja tahtoa parantaa ilmaisuaan, löytää uusia tapoja kertoa. Ja kyllä - myös sellaista välttämätöntä tarvetta ilmaista runon keinoin.
Vastaukset 2
Vanhimmat
sillä pystyy värittämään sanoja
ja tekemään lukijat kiihkeiksi ¤
Runoilussa olennaista on kaiketi intohimo kirjoittamiseen - jos siis tarkastellaan runojen rustaamista puhtaasti taiteen tuottamisena. Kirjoittajana kehittyminen on mahdollista vain kärsivällisyydellä, kärsivällisyys taas riittää kehittymiseen vain intohimon ts. jonkinlaisen itsensä ilmaisemisen tarpeen kautta. Miten runon voisi kirjoittaa välinpitämättömästi, antautumatta intohimolle vähääkään? Tästä näkökulmasta intohimo on runoilussa hyvin tärkeää.
Puhuttaessa rakkausrunoista lukijan perspektiivistä intohimo on myöskin merkittävä teoksen ominaisuus. Perinteisestihän rakkausruno ymmärretään lyyrisenä tekstinä, joka on jonkinlainen rakkaudentunnustus runon puhujan suulla. Jotta tunne olisi runossa uskottava ja siihen voisi eläytyä, mukana tulisi olla intohimoa, tiettyä vakavuutta, joka ei voisi olla liikuttamatta lukijaa. Intohimoton rakkausruno. Niin, millainen se olisi? En usko sen ainakaan kertovan siitä hehkuvimmasta sydämentilasta.
Mitä sitten intohimolla tarkoitetaan... Yleensä merkitys on varmaan rakastavaisten välinen kiihkeä vuorovaikutussuhde, halu, toiselle omistautuminen ja tunteelle antautuminen. Intohimon voi kuitenkin määritellä väljemminkin jonkinlaiseksi yleiseksi kiihkeydeksi tai vimmaksi, jonka voimalla kokee ja tekee asioita. Näin ollen intohimon merkitys on suuri myös muussa runoudessa kuin rakkaus-sellaisessa. Lopputulos ei voi olla kovin mairitteleva, jos tekijä ei ole _halunnut_ nähdä vaivaa sen eteen.
En kuitenkaan tarkoita, että runoilevan pitäisi olla työhönsä/harrastukseensa pakkomielteisesti suhtautuva maanikko, jonka kyky elää ns. tavallista elämään arjen rajoissa heikentyisi runoille omistautumisen takia. Kirjoittamisessa intohimo merkitsee minulle lähinnä sitkeyttä ja tahtoa parantaa ilmaisuaan, löytää uusia tapoja kertoa. Ja kyllä - myös sellaista välttämätöntä tarvetta ilmaista runon keinoin.
On se tärkeää. Mitäpä mieltä ovat muut tästä?