haju. Lisäksi täällä taitaa olla provoja, joilla keinoilla kobrat saapuvat piilostaan.
Raunioilla kimaltelee kuu.
Ja vaikka viikate on jo pellon laidassa, niin
olisiko Kuolemasta keskustelunaiheeksi?
Vaikkapa joidenkin asioiden loppumisesta, tunteen kuolemasta, ihmisen kuolemasta, ikkunalla olleen kukan kuolemasta, minkä kuolemasta tahansa.
Taí sitten vahvasta elämisestä. Kasvamisesta, onnesta,ilosta, uuden syntymisestä tms.
Raunioilla kimaltelee kuu.
Ja vaikka viikate on jo pellon laidassa, niin
olisiko Kuolemasta keskustelunaiheeksi?
Vaikkapa joidenkin asioiden loppumisesta, tunteen kuolemasta, ihmisen kuolemasta, ikkunalla olleen kukan kuolemasta, minkä kuolemasta tahansa.
Taí sitten vahvasta elämisestä. Kasvamisesta, onnesta,ilosta, uuden syntymisestä tms.
Vastaukset 25
Vanhimmat
"Jos maailmanloppu tulisi huomenna - istuttaisin tänään omenapuun" tiesi jo vanha kiinalainen sanonta, ja uskon edelleen, että hunajalla saa paremmin pyydystettyä yhtä ja toista kuin etikalla - siinä kyllä säilyy hapankin tuote hyvin !
Näilläkin palstoilla on aivan riittävästi "kalman hajun tuojia", joten uusia raikkaita tuulia uskaltaisin toivoa tännekin puhaltelemaan - pääsisimme sivulaitaiseen tai peräti "myötätuuleen" purjehtimaan elämämme paatilla.
olisi osunut hiukankaan sivuun, niin hänen myrkkyhampaansa olisi osunut kiimansa kohteeseen.
Näethän ystävä hyvä, ettei näillä palstoilla, olipa otsikko mikä hyvänsä, ole muita hajuja kuin kiima. Siis keskustelunhaluiset ovat jossain muualla. Jos joku esittää kuolemanvakavan ongelmansa, vastaukseksi tulee HÖH, tai pois täältä ruikuttamasta yms. Empatiaa osoittavat vain harvat.
Olen itse paljon nuorempi kuin 65. Kurkkaan joskus olisiko kypsässä iässä olevilla oikeita keskusteluja, mutta häpykarvoituksen hupeneminen on syvällisintä, mitä silmiini on osunut.
On mahdollista, että sinunkin haasteesi kuolemakeskusteluun on vitsi, sanon silti, että minua kiinnostaisi. Pelkään hirvittävästi läheisteni kuolemaa, luen omaisensa menettäneiden selviytymisestä, mutta mitä pelkäämistä meillä keskustelussa on. Kuvittelen, että vapautuisin pelosta, kun tulisin kuoleman kanssa sinuiksi, siinä määrin kuin se teoriassa on mahdollista.
Vuorovaikutusta keskusteluihin on hajupoika ainakin yrittänyt omalta osaltaan olla tuomassa. Navanalaiset ovat useimmiten nimimerkeistä päätellen naaraitten väsäämiä - en kuitenkaan tunnustaudu "mummovihaajaksi" sillä todella viisaita mummoja ja paappoja kuuluu lähipiiriini.
Verhoutuminen on näissä monissa asioissa hyvin tavallista ja käyttämäni raamatun alkulehtien mukaelma:"ota Aatami omena - otathan ?" pitää hyvin paikkansa.
Asiassa on turha ruveta moralisoimaan. Asia on vain niin, että jonkunlaisia "Aatameja" on Eevoille tarjolla kovin niukalti. Useimpien Aatamien ystävä on oluttuoppi tai koskisen korvalääke - valitettavasti.
Tilanne on todella vakava ja vaarallinen "Aatamille" jonka pitäisi tyydyttää vähintään neljä "Eevaaa" ja kun viriiliyden kanssa on todettu olevan sairauksien vuoksi niin ja näin ?
mahtuu rönsyt paremmin. Itsessäni tunnen näiden molempien läsnäolon vahvana.
Minä kuuntelen, mutta silloin kun en osaa sanoa mitään, tulee jätettyä vastaamatta.
Empatiankyky taitaa olla harvinaista.
Ei se minun kuolemakeskustelun ehdottaminen ole vitsi. En tosin vielä tiedä itsekään, miten kirjoittaisin kokemastani.
Sanot pelkääväsi läheistesi kuolemaa. Onko sattunut onnettomuus kun kirjoitit monikossa? Vaiko vain pelkäät läheistesi kuolemaa ilman todellista aihetta, vai mitä ajattelit?
Keskustelen mielelläni mistä vain, mikäli ymmärrän aiheesta jotain.
Luulen että minulla on kaikenlaisia pelkoja siksi että kotini oli turvaton, isätön sodanjälkeinen...paljonhan sellaista oli Suomessa.
Kuoleman kanssa jouduin äkillisesti nokituksin, kun jouduimme kolariin toisen tytön kanssa ja hän kuoli viereeni kuljettajanpaikalle. Siihen aikaan ei mitään apua osattu antaa, lohduttelin vain ystäväni sulhasta. Isäni ja äitini ovat myös jo kuolleet hyvin iäkkäinä, mutta asun niin kaukana, että pääsiin vasta hautajaisiin, kun kaikki on "siistiä" niinkuin joku tuossa jo sanoi.
Olen monivammaisen lapsen äiti, ja tässä asemassa kuoleman mahdollisuus on tämän tästä ollut todellisuuttkin, vaikka jatkuva pelkoni ei ole realistista vaan hipoo neuroosia, mielestäni. Uupumus tietenkin vielä lisää ahdistavia tunteita.
Lapsen ja miehen kuolemaan olen yrittänyt eläytyä, että oppisin, että kuolema on luonnollista, mutta omaa kuolemistani en luultavasti ole uskaltanut vielä ajatella.
Vaikka pientä kuolemaahan sekin on, että luopuu vanhenemisen myötä asioista: hiukset harmaantuu ja ohenee, naamaan tulee potkukelkan jälkiä, seksi ei enää saa korvissa kohinaa aikaan. Sekin tekee kipeää kun pitää luopua haaveista, todeta, että tuota ei ENÄÄ kannata toivoa, tuota en enää ehdi saavuttaa.
Parasta, mitä opin pari vuotta sitten kun näytti siltä, että joudun luopumaan ainoasta lapsestani, oli onni siitä että saan vielä TÄNÄÄN hoitaa ja rakastaa. Jokainen päivä oli jotenkin pyhä päivä.
Odysseus, olitko vielä tätä lukemassa?
että se saattaa ulottua meihin kaikkiin, jos ei mustana, niin harmaana ainakin.
Olet ollut hengenvaarassa kolarissa, jossa tyttöystäväsi kuoli.
Sinä elät! Ajattele, että Sinun tarkoituksesi on toinen kuin tyttäystäväsi tarkoitus.
Selvittyäsi vaikeista asioista, osaat suhtautua toisen ihmisen ongelmiin paljon kypsemmin. Onneksi Sinun tarkoitus oli toinen!
Jos minä olisin Sinä, ajattelisin kuolleita läheisiäni heidän ollessaan elävimmillään ja rakkaimmillaan niin, että yhä tuntisin heidän rakkautensa.
Monivammaisen lapsen hoitaminen on raskasta, vaikka äiti rakastaisikin lastaan. Luulen, että tarvitset uutta mieleistä toimintaa.
Ota tarjolla olevaa yhteiskunnan apua lapsen hoitamiseen ja käy jossain tuulettumassa tai aloita jokin mieleinen harrastus.
Eikä Sinun kannata eläytyä omaasi, eikä ainakaan läheistesi kuolemaan. Tasapainon kannalta on parempi, että ajattelet elämää.
Minustakin vanheneminen on vähittäistä kuolemista, kuten Sinä sanoit. Kuolleiden haaveiden tilalle voi kehitellä uusia haaveita. Ne ovat aika tärkeitä, sillä toimijalla pitää olla sielu ja henki.
Itse olen ajatellut pitemmistä projekteistani, että hyvin aloitettua on jälkeenjäävien hyvä jatkaa.
Sanon, kuten itsekin sanoit, TÄNÄÄN saat hoitaa ja rakastaa!
Toivon kohdallesi kaikkea hyvää, ennen kaikkea rakkautta.
Verkossa on siis sittenkin empatiaa!
Niin se on että nykyihminen ei tiedä, miten vähästä ilo voi tulla. Sellaiseta, mikä ei NÄYTÄ miltään. Itsekin surin monta vuotta sitä, etten jaksanut tämän pirttiviljelykseni lisäksi tehdä rakasta raskasta työtäni. Tänä talvena aloin maalata, kukkia enimmäkseen ja voi herttinen miten palljon se tuo iloa. Ei siksi, että olisin hyvä, vaan siksi. että opin uusia temppuja, vanha koira!
Rakkauttahan saan suut silmät täyteen kahdelta ihmiseltä. Pelkään vain, että rasittunut vanha ukkokultani joskus hukkuu tähän puheripuliini, joka ilmenee myös verkoissa.
Kuinka suuria projekteja ne on , kun ei mahdu yhteen elämään. Sinulla on ihan selvästi poika, joka jatkaa elämääsi. Se on varmaan mahtavan vankka silta kuolemanvarjonlaaklson yli.
Äkkiä kaupunkiin ostamaan akvarellipaperia! Sinivuokon hehku on saatava paperille.
oli minunkin tärkeimpiä töitäni silloin kun niiden aika oli.
Oletko muuten maalannut öljy- tai akryyliväreillä? Itse käytän niitä molempia.
Ukkokullasta kannattaa varmaan pitää kiinni ja nykiä pois paljojen puheitten joukosta, leikata turhat puheet... mistä minä tiedän, itsepä oot kultasi valinnut.
Kysyit projektistani. Suurta siinä on sen vaikeus kykyihini nähden, tuskin siinä muuta suurta on. Tulleeko siitä koskaan valmista, mutta kun aihe kolkuttaa, niin teen sen minkä osaan. Korjaan "särkynyttä peiliä, johon katsomalla jälkeläisteni pitäisi nähdä itsensä sellaisina kun he ovat: hyvinä, kauniina ja totuutta rakastavina".
On toivoa kun vajavuudet rakkaissa korjaantuvat vielä heidän kuoltuaankin.
Tätä nykyä poika ja tyttökin ovat luonnoltaan innoittajia, mutta tyttö on se, joka tekee tämänlaista työtä. Mutta elävät ihmisethän voivat olla tänään yhtä, huomenna jotain muuta ja vain joku heissä on koko ajan samaa, josta heidät tunnistaa vaikka kuinka monen naamion alta.
Heippa! ja kaunista maailmaa sinivuokkoinesi!
Olikohan kalman hajusta maininta myös provo? Jolla yritettiin saada kobrat esiin piiloistaan!
Sitä hajua en ainakaan vielä nuuski! Vaikka joskus tulee surullinen olo, kun tutut ympäriltä lähtee.
Kuolema on monelle kaunis asia, ja suuri helpotus. Esimerkiksi, jos on vakavasti sairas, elämä ei ole elämisen arvoista, kun parannuskeinot on loppuun käytetty. Pelkkä kärsimys on turhaa.
Veljeni kuoli imusolmukesyöpään. Se oli vaihteleva tauti; oli ylä,-ja alamäkiä. Taistelu tautia vastaan kesti vuoden, jona aikana tutustuimme toisiimme uudelleen, ehdimme sanoa kaiken tarpeellisen. Vaikka se oli surullista aikaa, silti antoisaa ja iloitsimme jokaisesta paremmasta ajanjaksosta.
Luopumisen aika tuli silti yllättäen. Vain 2 pv, veljelleni onneksi, kesti varsinainen tuskahelvetti. Istuin siinä vieressä ja yritin lohduttaa ja helpottaa oloa. Oma olonikin helpottui siinä vaiheessa, kun veli sanoi olevansa valmis lähtemään, sanoi ettei pelkää. Kielsi minua suremasta ja itkemästä lähtöään sanoen, että hän luottaa siihen ettei missään voi tuskallisempaa olla kuin hänellä siinä sängyssä. Käsi kädessäni hän nukkui pois rauhallisesti. Tuskien loputtua kasvoille tuli lähes onnellinen ilme.
Toivon, että itse kuolen aikanani ns. saappaat jalassa. Jos se ei ole mahdollista, toivottavasti osaan luovuttaa, päästää irti, samalla tavalla kuin velikin.
oli huono. Minusta on mukava luoda kuvia näyttämöksi, jolla tapahtuu. Taisin epäonnistua siinä. Hyvä kun en kerinnyt lisätä siihen enempää.
Kalman hajulla en tarkoittanut muuta kuin palstalla vallinnutta hiljaisuutta, joka seurasi miettimisen aihetta antaneita tapahtumia.
Veljelläsi on ollut onni myötä kun hänellä on ollut Sinut kanssaan. Ja Sinä olet ollut vahva tuki veljellesi. Rakkaus ei koskaan katoa.
Minunkin veljeni kuollut 54-vuotiaana sydäninfraktiin, yllättäen ja yksinään. Kuolemasta tulee syystalvella kuluneeksi 10 vuotta. Kyllä siinä itsellenikin tuli oman elämän rajallisuus mieleen. Ja se tulee sitä suuremmalla syyllä kun katselen itseäni nuorempien kuolinilmoituksia lehdestä.
Ajatus kuolemastani, kun se kerran on väistämätön, antakoon minulle vauhtia keritäkseni tehdä kaiken sen, minkä katson hyväksi tehdä.
Kuoltuamme elämme jälkeenjäävien muistoissa. Isäni kuoli v. 1972, mutta ajattelen häntä vieläkin hyvin usein.
Toivon voivani jättää lapsilleni sellaista perintöä, joka tukee heitä elämään totuutta rakastavina, hyvinä ja vahvoina ihmisinä.
Miellyttäviä tunnelmia muistoissa ja paljon rakkautta!
kun ovat olemassa ja voitte sen osoittaa ja näyttää ja viekää niitä kukkia ja soitelkaa.
Ei jää ikävä muisto ja katkera mieli ja itsensä syyttely tekemättömistä ja välittämättömistä hetkistä .
On myöhäistä silloin omaisia ja läheisiä muistaa kun ovat haudassa .Muistakaa kun ovat vielä olemassa .
mutta minun molemmat vanhempani ovat kuolleet.
Kyllä kuolleidenkin muistelemisesta voi saada mielenrauhaa.
Elävien kanssa on usein mitä erilaisimpia esteitä sille, että suhteet voisivat toimia kitkattomasti.
Miten Sinulla?
vanhempani on jo kuolleet siksipä kirjoitinkin tuon ajatuksen
toisiammme! Minä rakastan Sinua!
Topelius kertoi kirjasessaan "Lehtisiä mietekirjastani" sosialisteista, että he rakastavat ja syleilevät koko maailmaa, mutta laivan joutuessa haaksirikkoon etsivät laudanpätkää pelastuakseen itse.
Koko maailman syleilyllä on ollut aina paskainen loppu !
maailmaa ja sitäpaitsi olen muutenkin elämäni suurimassa murroksessa.
Tänään ei tule lisää!!
ei taida tietää kalman hajusta mitään eihän kuolemaa juurikaan kohtaa kukaan täällä länsimaissa varsinkaan suomessa.
Ei tule kalman hajujakaan mistään.
Kaikki on kuule niin putsattua ja steriiliä ja viimeistelltyä kun omaiset kohtaa kuolevan
sillä ukkini kuoli kotiin ja hänen muistokseen pidettiin ruumiinvalvojaiset. Minä en tosin jaksanut koko yötä valvoa kun olin silloin kuusivuotias.
Se, että ruumis oli kotona, synnytti tunnelmia ja antoi virikettä leikkeihin sisarusteni kanssa vielä seuraavana kesänä.
On myös monia ammatteja ja työpaikkoja, joissa kuolema, kuolleet ovat jossain muodossa osa jokaista työpäivää. Itselläni on näin.
potkua elämään? Siis pitemmän päälle?
Kyky nauttia ja iloita pienistä asioista on ehkä lisääntynyt.
Elämänmyönteisyys, kun vielä on itse voimissaan vaikuttamaan omaan arkipäiväänsä.
Ihmisten tasavertainen arvostaminen. Maallinen omaisuus ja rikkaus ei pelasta.
Joskus myös kyynisyys valtaa mielen.
Myös suru, kun tuntee vainajan.
Eilinen on ollut, huomisesta emme tiedä - eläkäämme nyt tätä päivää. Elämä on myös minun elämäni, en halua elää Sinun elämääsi enkä halua kenenkään muun ohjaavan minun elämäni purtta - haluan olla itse sen kapteesi !
Ammulla näemme jatkaako Odysseus vielä näillä palstoilla.
Sotahan ei yhtä miestä kaipaa - eihän ?
ja sen punavalkoiset kukat pysyvät hyvinä useita kuukausia ja muuttuaksen vähitellen violetin värisiksi. Kukasta voi keväällä ottaa lehtiä ja juurruttaa niitä vesilasissa - tosin se ei ole helppo juurtumaan.
Minulla oli kaksi kohtalonkukkaa. Toisen olin saanut juurrutettua lehdestä ja se kasvoi nopeasti ikkunan yläreunaan asti.
Päätin katkaista siitä latvan, jotta siihen tulisi oksia. Latvasta kuvittelin saavani vielä kolmannen kukan.
Kohtalonkukasta ei saa katkaista latvaa, nyt sekin on nähty.
Onko muitakin vahingosta viisastuneita?