Hei! tässä epilogi tarinasta, mitä aloin hiljattain kirjoittamaan!
Ideaa en vielä paljasta ollenkaan, saatte tehdä itse päätelmiä tuosta tekstin pätkästä. toivottavasti pidätte. :) toivoisin rakentavaa kritiikkiä, olen vasta nuori ja olen aloittanut lukuisia 'kirjoja' yksin ja erään kaverini kanssa, mutta mitään en ole saanut valmiiksi! ehkäpä tämä sitten... en tiedä :)
toivottavasti jaksatte tuhlata muutaman minuutin ja lukea tuon vaatimattoman pätkän .. kiitos :)
EPILOGI
Kaksi naista kulkivat käsikynkkää pimeällä kujalla, jossa vain muutama katulamppu paloi, ja yksi niistäkin rätisi uhkaavasti.
”Ihan totta, Mags, ei sinun tarvitse minusta kiinni pitää, osaan kävellä itsekin.” toinen naisista sammalsi. Megan tiesi, ettei missään nimessä päästäisi ystävänsä kädestä nyt irti. Sofie ja Megan olivat olleet ystävänsä Jakobin syntymäpäivillä eräässä juottolassa, ja Megan, joka oli raskaana, olikin pysynyt ainoana selväpäisenä, ensisijaisesti tietenkin lapsensa takia, ja toiseksi sen takia, että tiesi Sofien juovansa päänsä täyteen. Sofie oltiin raiskattu muutama päivä sitten, hyvä kun Megan sai edes suostuteltua hänet mukaansa. Joka tapauksessa, hän oli osannut odottaa Sofien juovansa, unohtaakseen murheet, ja tässä sitä oltiin.
”Ei, Sofie. Kyse ei ole sinusta, mutta minä tarvitsen todellakin sinun tukeasi. Jos päästät minusta irti, en pysy pystyssä tämän mahani kanssa.”
Sofie päästi kovaäänisen kikatuksen, joka tuli niin yllättäen, että Megan hätkähti.
”Okei, ehkä sitten. Mutta minä en ole kännissä, kyllä sinä sen tiedät, Mags.” Sofie sanoi. Hän puhui todella kovaäänisesti ja sammaltaen, alkoholin vaikutuksesta totta kai.
He hoipertelivat eteenpäin, ja heidän edessään näkyi jo kaupungin suuri kirkko, ja hautausmaa. Megan mietti pitäisikö heidän kiertää hautausmaa, vai mennä lävitse, sillä kiertämisessä menisi paljon enemmän aikaa, hautausmaa oli niin iso, eikä toiselta puolelta pystynyt kulkemaan, koska siellä meni sellainen portti, joka oli öisin lukossa.
Kuin lukien ystävänsä ajatukset, Sofie ilmoitti; ”Menemme hautausmaan läpi, Mags! Et sinä jaksa tuon möhömahasi kanssa kiertää, meidän täytyy äkkiä viedä sinut lepäämään!” Sofie kikatti taas. ”Täytyy varoa kummituksia!”
Mags naurahti väkinäisesti. Hän ei varsinaisesti uskonut kummituksiin, mutta pimeä hautausmaa näytti silti uhkaavalta, ja pelottavalta, mikä ei tietenkään ole ihme, onhan siitä tehty elokuvissa ja muissa semmoinen mielikuva, että öisin kuolleet heräisivät eloon ja niin edelleen. Enemmän Megania pelotti se, että kirkon lähellä lusmuilisi jonkin sortin juoppoja, jotka voisivat käyttäytyä uhkaavasti häntä ja hänen ystäväänsä kohtaan. Heillä ei nimittäin ollut paljoa mahdollisuuksia taistella vastaan, jos joku hyökkäisi heidän kimppuunsa, mitä raskaana oleva nainen ja hänen juopunut ystävänsä muka voisivat tehdä?
He lähestyivät hautausmaalle vievää porttia, ja Megan heitti epävarmat tunteensa mielen perukoille, ja astui itsevarmasti sisään.
Sofie hihitti hurmioituneena ja puristi Megania lähemmäs itseään. Megan yritti pysyä tyynenä ja enemmän aikusmaisena, ja ohjasi ystäväänsä ensimmäisten hautojen ohitse.
Kirkko kohosi mustana noin kymmenen metrin päässä, heidän oikealla puolellaan, ja haudatkin näyttivät kaikki mustilta, aivan kuin koko tämä pyhän, ja päivällä niin rauhallisen ja kauniin paikan, olisi verhonnut pahuus. Meganin vilkaistua taivaalle, hän ei nähnyt yhtäkään tähteä, kuusta puhumattakaan. Taivas oli pilvinen ja tumma, ilma tuntui paljon viileämmältä ja pimeämmältä, kuin yleensä siihen vuoden aikaan. Tuuli kahisutti puita ja Megan oli kuulevinaan jostain haudan takaa raksahduksen. Hän yritti olla säikähtämättä, ja pysyä tyynenä, mutta hänen päälle näkyvä itsevarmuutensa alkoi rakoilla.
Yhtäkkiä hän tajusi, ettei Sofie enää pitänyt hänen käsivarrestaan.
Hän kääntyi säikähtäneenä ympäri ja etsi katseellaan ystäväänsä, mutta tästä ei näkynyt jälkeäkään. Hän jähmettyi paikalle ja kuunteli, mutta tuuli kahisutti puita niin hurjasti, ettei hän sen lisäksi kuullut muutakaan. Megan yritti pysyä järkevänä. Sofie oli kännissä, ja varmasti pelotteli häntä. Ihme vain oli, että Sofie oli edes voinut kävellä mihinkään yksin siinä kunnossa.
”Sofie?” Megan huhuili hiljaa. ”Sofie, lopeta tuo nyt heti. Etkö sinä muista, minun täytyy päästä äkkiä lepäämään! Joten tule heti pois sieltä piilosta ja vie minut kotiin!”
Kukaan ei vastannut Meganin huhuiluihin, ja pienikin rohkeus karisi hänestä pois.
”Sofie!” Hän karjaisi. Hän alkoi hysteerisenä kierrellä hautoja ja edetä johonkin suuntaan, hän ei tiennyt mistä oli tullut ja mistä ei, etsien ystäväänsä. Hetken päästä hän pysähtyi jälleen aloilleen hengästyneenä ja säikähtäneenä.
Hän kuuli ääntä, jonkinlaista mullan kahinaa, ja myös hengitystä. Aivan kuin joku olisi kaivanut jotain maasta. Hän kääntyili hiljaa ympäri ja yritti selvittää, mistä suunnasta ääni kuului. Hän lähti hiipimään kauemmas kirkosta, suurempia ja korkeampia hautoja päin. Hänen tullessaan niiden kohdallee, hän oli varma, että ääni kuului niiden takaa. Hänet valtasi ärsyyntyminen, kun Sofie sillä lailla sekoili ja hän loikkasi haudan toiselle puolelle ja karjaisi vihaisesti, säikäyttääkseen ystävänsä.
Mutta haudan takana ei ollut ketään.
Ääni kuului vielä, mutta nyt Megan tajusi, mistä se kuului. Se kuului muutaman haudan takaa, eräästä nurkasta, jossa oli hieman pienempi hauta, kuin nämä suuret, mutta silti isompi, kuin moni niistä muista. Megan oli nyt myös varma, että kuuli Sofien äänen, vaikka ei ollut varma, mitä se sönkötti.
Megan lähti kulkemaan hautaa kohti, tällä kertaa hän oli jo enemmänkin vihainen, kuin pelästynyt.
”Sofie Angelica Greenleft.” hän suhisi hampaittensa välistä ja astui vihdoin oikean haudan toiselle puolelle, mutta hämmentyi ja säikähti tällä kertaa niin paljon, että perääntyi heti muutaman askeleen, ja oli kompastua.
Sofie oli polvillaan maassa. Hänen valkoinen mekkonsa oli mullasta sotkuinen ja toinen olkain oli tippunut, ja roikkui nyt vinosti hänen käsivarrellaan. Hiuksetkin olivat mullassa, ja ne olivat sotkuiset, eikä ihme, sillä Sofie kaivoi räväkästi maata tuon haudan edestä, niin että mullat lensivät joka puolelle. Sofien silmät olivat ammollaan, vaikka ne vielä vähän aikaa sitten olivat olleet puoliummessa ja hämärät, nyt ne olivat suuret, päättäväiset ja hysteeriset. Sofien suu sen sijaan, hän pureskeli ahkerasti huultaan ja se olikin punainen verestä. Hän oli kuin joku vampyyri.
Sofie ei näyttänyt edes huomaavan Meganin tuloa, hän vain kaivoi nopeasti ja rivakasti, ja mutisi koko ajan jotain käsittämätöntä. Megan tukahdutti huutonsa, hänestä ei tuntunut nimittäin järkevältä päästää äännähdystäkään. Hän pelkäsi näkyä niin paljon, ettei halunnut tulla osaksi sitä. Hän katsoi hautakiveä, jonka alta Sofie kaivoi, ja näki siinä kultaisin kirjaimin lukevan
Bobby Underground 1466 – 1475
Sofien mumina voimistui ja Megan oli erottavinaan siitä sanoja: ”tiedän... kyllä, kyllä… autan teitä… voin kuvitella…”
Meganin sydän löi kahtasataa. Hän ei enää kestänyt tilanteen jatkumista, ja päästi vihdoin kuiskauksen ”Sofie...”.
Sofie ei reagoinut mitenkään, jatkoi vaan kaivamista ja järjetöntä mutinaansa. Yhtäkkiä Megan katui suunnattomasti heidän valintaansa kulkea hautausmaan lävitse. Kuinka tyhmiä he olivat olleetkaan! Totta kai Sofie sekoaisi ja alkaisi kaivamaan hysteerisesti pojan hautaa, joka oli elänyt vain yhdeksän vuotta. Totta kai! Voih, miten fiksu idea!
”Sofie.” Hän sanoi kovempaa. Kun Sofie ei reagoinut vieläkään, Megan marssi tämän luo ja iski tätä nyrkillä käteen.
Sofie heilahti iskun voimasta, ja kohotti viimein katseensa, ja katsoi jättimäisillä silmillään suoraan Megania silmiin. Hetken he vain tuijottivat toisiaan. Sitten Sofien suurista silmistä alkoi valua vuolaasti kyyneleitä tämän siroja poskia pitkin. Sofie ei edes nostanut kättään pyyhkiäkseen niitä pois.
”He… he hautasivat… miten he saattoivat… he hautasivat heidät…”
”Mitä? Sofie, mitä sinä selität?!” Megan kiljaisi.
”He.. elävältä.. hautasivat…”
”Nouse ylös siitä! Heti! Olet humalassa ja sekaisin, minä…”
Yhtäkkiä Sofie tarttui Meganin paidan kaulukseen kiinni ja veti tämän lähemmäs, niin, että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.
”HE HAUTASIVAT HEIDÄT ELÄVÄLTÄ. HE HAUTASIVAT NE LAPSET ELÄVÄLTÄ, TAJUATKO SINÄ! MINUN VAPAUTETTAVA NÄMÄ LAPSET, MINUN ANNETTAVA HEILLE MAHDOLLISUUS, MEIDÄN ON…”
Megan vapisi mielettömästi ja alkoi yhtäkkiä kiljua täyttä päätä. Hän rimpuili ystävänsä otteesta, ja perääntyi kaksi askelta, ja tällä kertaa hän tosiaan kompastui, ja kaatui takamukselleen pehmeään maahan. Samassa Sofie taisi seota täydellisesti. Tämä huusi ja kiljui ja juoksi edestakaisin haudoilla. Hän repi hautojen kukka-asetelmia ja heitti multaa hautakiviä päin, hän repi itseään hiuksista ja huusi.
”HE KIUSAAVAT MINUA, HE HALUAVAT APUANI, ETTEKÖ TE TAJUA, EI, EI, EI, MINÄ EN PYSTY SIIHEN, VOIMANI EIVÄT RIITÄ, EI ÄLKÄÄ, ETKÖ TAJUA, ETTEN VOI MITÄÄN, NIITÄ ON JOKA PAIKASSA, EI, ÄLKÄÄ TULKO LÄHEMMÄKSI…!”
Aivan, kuin Sofie olisi huutanut vähän väliä Meganille, ja vähän väliä ”niille”.
Megan kompuroi ylös ja alkoi itkien ja sekaisin kaivaa käsilaukustaan kännykkää. Kun hän viimein löysi sen, hän valitsi heti hätänumeron, ja kun puhelimeen vastattiin hän huusi heitä tulemaan avuksi, hänen ystävänsä oli sekaisin ja riehui ja kiljui, kuin mikäkin. Hän kertoi heille osoitteen, ja joutui toistamaan sen useaan kertaan, sillä hänen äänensä ei kuulunut hyvin Sofien huutojen alta. Megania pyydettiin pitämään yhteys päällä, mutta juuri silloin Sofia nappasi simpukkakännykän Meganilta, ja heitti sen jonnekin kauas. Hän lähestyi ystäväänsä hysteerisenä. Megan ei kyennyt liikkumaan.
”He käskivät minua, olen pahoillani, et saa soittaa kellekään, sinä et saa pyytää tänne ketään, muuten ne tekevät minulle pahaa, minun on autettava heidät pois minä, minä, minä…” Kyyneleet valuivat Sofien kasvoilla ja hänen meikkinsä siinä samalla. Megan vain tuijotti ystäväänsä. Hän aikoi pysyä tästä niin kaukana, kuin kykeni siihen asti, että paikalle tulisi apua.
”Sofie..” Megan aloitti, ” Keitä sinä tarkoitat niillä?” Hän ei oikeastaan halunnut edes tietää, mutta hän halusi pitää ystävänsä puheliaana, jottei tämä keksisi jotain vielä idioottimaisempaa ennen poliiseja.
”Ne… Ne..” Sofie ääni rahisi oudosti. ”Ne kuiskivat minulle, tajuatko? Ne eivät pysty, niillä ei ole enää mitään, he… heidät petettiin, ne… katso!”
Sofie osoitti sormellaan äsken kaivamansa haudan vieressä olevaa toista hautakiveä. Megan kääntyi väkinäisesti katsomaan.
Carita Celwood 1466 - 1475
Vuosiluku oli sama, kuin toisessakin haudassa.
”Näetkö? Katso sitä seuraavaa!” Sofie kehoitti hysteerisenä. Megan katsoi taas. Hän katsoi sitä seuraavaa hautaa. Ja sitä seuraavaa.
”Hei, odotas hetki…” hän sanoi hämmentyneenä ja kompuroi kauemmas haudoista, jotta näkisi koko kuvan. Pian hän näki kokonaisen rivin hautakiviä, joissa kaikissa oli eri nimet, mutta jokaisessa samat vuosiluvut. 1466 – 1475 . Kuinka monta 9-vuotiasta lasta oli kuollut samaan aikaan ja miksi heidät oli haudattu tänne vierekkäin?
Sofie oli lyhistynyt maahan ja itki hysteerisesti. Välillä hän parahti sanoja, kuten ’älkää’ tai ’minä en pysty siihen’. Megan kääntyi katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä. Samassa hän kuuli poliisiauton sireenien ulvontaa. Se lähestyi nopeasti, ja yhtäkkiä hautausmaan parkkipaikalle ajoi kolmekin poliisiautoa, sekä yksi ambulanssi.
Kertoessaan poliiseille mitä oli tapahtunut, ja nähdessään, kuinka Sofie vietiin pois, hän mietti oliko tehnyt oikean ratkaisun. Hän myös mietiskeli, saisiko unta enää ensi yönä. Hautausmaan kauhut palautuisivat pakollakin hänen mieleensä.
Ideaa en vielä paljasta ollenkaan, saatte tehdä itse päätelmiä tuosta tekstin pätkästä. toivottavasti pidätte. :) toivoisin rakentavaa kritiikkiä, olen vasta nuori ja olen aloittanut lukuisia 'kirjoja' yksin ja erään kaverini kanssa, mutta mitään en ole saanut valmiiksi! ehkäpä tämä sitten... en tiedä :)
toivottavasti jaksatte tuhlata muutaman minuutin ja lukea tuon vaatimattoman pätkän .. kiitos :)
EPILOGI
Kaksi naista kulkivat käsikynkkää pimeällä kujalla, jossa vain muutama katulamppu paloi, ja yksi niistäkin rätisi uhkaavasti.
”Ihan totta, Mags, ei sinun tarvitse minusta kiinni pitää, osaan kävellä itsekin.” toinen naisista sammalsi. Megan tiesi, ettei missään nimessä päästäisi ystävänsä kädestä nyt irti. Sofie ja Megan olivat olleet ystävänsä Jakobin syntymäpäivillä eräässä juottolassa, ja Megan, joka oli raskaana, olikin pysynyt ainoana selväpäisenä, ensisijaisesti tietenkin lapsensa takia, ja toiseksi sen takia, että tiesi Sofien juovansa päänsä täyteen. Sofie oltiin raiskattu muutama päivä sitten, hyvä kun Megan sai edes suostuteltua hänet mukaansa. Joka tapauksessa, hän oli osannut odottaa Sofien juovansa, unohtaakseen murheet, ja tässä sitä oltiin.
”Ei, Sofie. Kyse ei ole sinusta, mutta minä tarvitsen todellakin sinun tukeasi. Jos päästät minusta irti, en pysy pystyssä tämän mahani kanssa.”
Sofie päästi kovaäänisen kikatuksen, joka tuli niin yllättäen, että Megan hätkähti.
”Okei, ehkä sitten. Mutta minä en ole kännissä, kyllä sinä sen tiedät, Mags.” Sofie sanoi. Hän puhui todella kovaäänisesti ja sammaltaen, alkoholin vaikutuksesta totta kai.
He hoipertelivat eteenpäin, ja heidän edessään näkyi jo kaupungin suuri kirkko, ja hautausmaa. Megan mietti pitäisikö heidän kiertää hautausmaa, vai mennä lävitse, sillä kiertämisessä menisi paljon enemmän aikaa, hautausmaa oli niin iso, eikä toiselta puolelta pystynyt kulkemaan, koska siellä meni sellainen portti, joka oli öisin lukossa.
Kuin lukien ystävänsä ajatukset, Sofie ilmoitti; ”Menemme hautausmaan läpi, Mags! Et sinä jaksa tuon möhömahasi kanssa kiertää, meidän täytyy äkkiä viedä sinut lepäämään!” Sofie kikatti taas. ”Täytyy varoa kummituksia!”
Mags naurahti väkinäisesti. Hän ei varsinaisesti uskonut kummituksiin, mutta pimeä hautausmaa näytti silti uhkaavalta, ja pelottavalta, mikä ei tietenkään ole ihme, onhan siitä tehty elokuvissa ja muissa semmoinen mielikuva, että öisin kuolleet heräisivät eloon ja niin edelleen. Enemmän Megania pelotti se, että kirkon lähellä lusmuilisi jonkin sortin juoppoja, jotka voisivat käyttäytyä uhkaavasti häntä ja hänen ystäväänsä kohtaan. Heillä ei nimittäin ollut paljoa mahdollisuuksia taistella vastaan, jos joku hyökkäisi heidän kimppuunsa, mitä raskaana oleva nainen ja hänen juopunut ystävänsä muka voisivat tehdä?
He lähestyivät hautausmaalle vievää porttia, ja Megan heitti epävarmat tunteensa mielen perukoille, ja astui itsevarmasti sisään.
Sofie hihitti hurmioituneena ja puristi Megania lähemmäs itseään. Megan yritti pysyä tyynenä ja enemmän aikusmaisena, ja ohjasi ystäväänsä ensimmäisten hautojen ohitse.
Kirkko kohosi mustana noin kymmenen metrin päässä, heidän oikealla puolellaan, ja haudatkin näyttivät kaikki mustilta, aivan kuin koko tämä pyhän, ja päivällä niin rauhallisen ja kauniin paikan, olisi verhonnut pahuus. Meganin vilkaistua taivaalle, hän ei nähnyt yhtäkään tähteä, kuusta puhumattakaan. Taivas oli pilvinen ja tumma, ilma tuntui paljon viileämmältä ja pimeämmältä, kuin yleensä siihen vuoden aikaan. Tuuli kahisutti puita ja Megan oli kuulevinaan jostain haudan takaa raksahduksen. Hän yritti olla säikähtämättä, ja pysyä tyynenä, mutta hänen päälle näkyvä itsevarmuutensa alkoi rakoilla.
Yhtäkkiä hän tajusi, ettei Sofie enää pitänyt hänen käsivarrestaan.
Hän kääntyi säikähtäneenä ympäri ja etsi katseellaan ystäväänsä, mutta tästä ei näkynyt jälkeäkään. Hän jähmettyi paikalle ja kuunteli, mutta tuuli kahisutti puita niin hurjasti, ettei hän sen lisäksi kuullut muutakaan. Megan yritti pysyä järkevänä. Sofie oli kännissä, ja varmasti pelotteli häntä. Ihme vain oli, että Sofie oli edes voinut kävellä mihinkään yksin siinä kunnossa.
”Sofie?” Megan huhuili hiljaa. ”Sofie, lopeta tuo nyt heti. Etkö sinä muista, minun täytyy päästä äkkiä lepäämään! Joten tule heti pois sieltä piilosta ja vie minut kotiin!”
Kukaan ei vastannut Meganin huhuiluihin, ja pienikin rohkeus karisi hänestä pois.
”Sofie!” Hän karjaisi. Hän alkoi hysteerisenä kierrellä hautoja ja edetä johonkin suuntaan, hän ei tiennyt mistä oli tullut ja mistä ei, etsien ystäväänsä. Hetken päästä hän pysähtyi jälleen aloilleen hengästyneenä ja säikähtäneenä.
Hän kuuli ääntä, jonkinlaista mullan kahinaa, ja myös hengitystä. Aivan kuin joku olisi kaivanut jotain maasta. Hän kääntyili hiljaa ympäri ja yritti selvittää, mistä suunnasta ääni kuului. Hän lähti hiipimään kauemmas kirkosta, suurempia ja korkeampia hautoja päin. Hänen tullessaan niiden kohdallee, hän oli varma, että ääni kuului niiden takaa. Hänet valtasi ärsyyntyminen, kun Sofie sillä lailla sekoili ja hän loikkasi haudan toiselle puolelle ja karjaisi vihaisesti, säikäyttääkseen ystävänsä.
Mutta haudan takana ei ollut ketään.
Ääni kuului vielä, mutta nyt Megan tajusi, mistä se kuului. Se kuului muutaman haudan takaa, eräästä nurkasta, jossa oli hieman pienempi hauta, kuin nämä suuret, mutta silti isompi, kuin moni niistä muista. Megan oli nyt myös varma, että kuuli Sofien äänen, vaikka ei ollut varma, mitä se sönkötti.
Megan lähti kulkemaan hautaa kohti, tällä kertaa hän oli jo enemmänkin vihainen, kuin pelästynyt.
”Sofie Angelica Greenleft.” hän suhisi hampaittensa välistä ja astui vihdoin oikean haudan toiselle puolelle, mutta hämmentyi ja säikähti tällä kertaa niin paljon, että perääntyi heti muutaman askeleen, ja oli kompastua.
Sofie oli polvillaan maassa. Hänen valkoinen mekkonsa oli mullasta sotkuinen ja toinen olkain oli tippunut, ja roikkui nyt vinosti hänen käsivarrellaan. Hiuksetkin olivat mullassa, ja ne olivat sotkuiset, eikä ihme, sillä Sofie kaivoi räväkästi maata tuon haudan edestä, niin että mullat lensivät joka puolelle. Sofien silmät olivat ammollaan, vaikka ne vielä vähän aikaa sitten olivat olleet puoliummessa ja hämärät, nyt ne olivat suuret, päättäväiset ja hysteeriset. Sofien suu sen sijaan, hän pureskeli ahkerasti huultaan ja se olikin punainen verestä. Hän oli kuin joku vampyyri.
Sofie ei näyttänyt edes huomaavan Meganin tuloa, hän vain kaivoi nopeasti ja rivakasti, ja mutisi koko ajan jotain käsittämätöntä. Megan tukahdutti huutonsa, hänestä ei tuntunut nimittäin järkevältä päästää äännähdystäkään. Hän pelkäsi näkyä niin paljon, ettei halunnut tulla osaksi sitä. Hän katsoi hautakiveä, jonka alta Sofie kaivoi, ja näki siinä kultaisin kirjaimin lukevan
Bobby Underground 1466 – 1475
Sofien mumina voimistui ja Megan oli erottavinaan siitä sanoja: ”tiedän... kyllä, kyllä… autan teitä… voin kuvitella…”
Meganin sydän löi kahtasataa. Hän ei enää kestänyt tilanteen jatkumista, ja päästi vihdoin kuiskauksen ”Sofie...”.
Sofie ei reagoinut mitenkään, jatkoi vaan kaivamista ja järjetöntä mutinaansa. Yhtäkkiä Megan katui suunnattomasti heidän valintaansa kulkea hautausmaan lävitse. Kuinka tyhmiä he olivat olleetkaan! Totta kai Sofie sekoaisi ja alkaisi kaivamaan hysteerisesti pojan hautaa, joka oli elänyt vain yhdeksän vuotta. Totta kai! Voih, miten fiksu idea!
”Sofie.” Hän sanoi kovempaa. Kun Sofie ei reagoinut vieläkään, Megan marssi tämän luo ja iski tätä nyrkillä käteen.
Sofie heilahti iskun voimasta, ja kohotti viimein katseensa, ja katsoi jättimäisillä silmillään suoraan Megania silmiin. Hetken he vain tuijottivat toisiaan. Sitten Sofien suurista silmistä alkoi valua vuolaasti kyyneleitä tämän siroja poskia pitkin. Sofie ei edes nostanut kättään pyyhkiäkseen niitä pois.
”He… he hautasivat… miten he saattoivat… he hautasivat heidät…”
”Mitä? Sofie, mitä sinä selität?!” Megan kiljaisi.
”He.. elävältä.. hautasivat…”
”Nouse ylös siitä! Heti! Olet humalassa ja sekaisin, minä…”
Yhtäkkiä Sofie tarttui Meganin paidan kaulukseen kiinni ja veti tämän lähemmäs, niin, että heidän nenänsä melkein koskettivat toisiaan.
”HE HAUTASIVAT HEIDÄT ELÄVÄLTÄ. HE HAUTASIVAT NE LAPSET ELÄVÄLTÄ, TAJUATKO SINÄ! MINUN VAPAUTETTAVA NÄMÄ LAPSET, MINUN ANNETTAVA HEILLE MAHDOLLISUUS, MEIDÄN ON…”
Megan vapisi mielettömästi ja alkoi yhtäkkiä kiljua täyttä päätä. Hän rimpuili ystävänsä otteesta, ja perääntyi kaksi askelta, ja tällä kertaa hän tosiaan kompastui, ja kaatui takamukselleen pehmeään maahan. Samassa Sofie taisi seota täydellisesti. Tämä huusi ja kiljui ja juoksi edestakaisin haudoilla. Hän repi hautojen kukka-asetelmia ja heitti multaa hautakiviä päin, hän repi itseään hiuksista ja huusi.
”HE KIUSAAVAT MINUA, HE HALUAVAT APUANI, ETTEKÖ TE TAJUA, EI, EI, EI, MINÄ EN PYSTY SIIHEN, VOIMANI EIVÄT RIITÄ, EI ÄLKÄÄ, ETKÖ TAJUA, ETTEN VOI MITÄÄN, NIITÄ ON JOKA PAIKASSA, EI, ÄLKÄÄ TULKO LÄHEMMÄKSI…!”
Aivan, kuin Sofie olisi huutanut vähän väliä Meganille, ja vähän väliä ”niille”.
Megan kompuroi ylös ja alkoi itkien ja sekaisin kaivaa käsilaukustaan kännykkää. Kun hän viimein löysi sen, hän valitsi heti hätänumeron, ja kun puhelimeen vastattiin hän huusi heitä tulemaan avuksi, hänen ystävänsä oli sekaisin ja riehui ja kiljui, kuin mikäkin. Hän kertoi heille osoitteen, ja joutui toistamaan sen useaan kertaan, sillä hänen äänensä ei kuulunut hyvin Sofien huutojen alta. Megania pyydettiin pitämään yhteys päällä, mutta juuri silloin Sofia nappasi simpukkakännykän Meganilta, ja heitti sen jonnekin kauas. Hän lähestyi ystäväänsä hysteerisenä. Megan ei kyennyt liikkumaan.
”He käskivät minua, olen pahoillani, et saa soittaa kellekään, sinä et saa pyytää tänne ketään, muuten ne tekevät minulle pahaa, minun on autettava heidät pois minä, minä, minä…” Kyyneleet valuivat Sofien kasvoilla ja hänen meikkinsä siinä samalla. Megan vain tuijotti ystäväänsä. Hän aikoi pysyä tästä niin kaukana, kuin kykeni siihen asti, että paikalle tulisi apua.
”Sofie..” Megan aloitti, ” Keitä sinä tarkoitat niillä?” Hän ei oikeastaan halunnut edes tietää, mutta hän halusi pitää ystävänsä puheliaana, jottei tämä keksisi jotain vielä idioottimaisempaa ennen poliiseja.
”Ne… Ne..” Sofie ääni rahisi oudosti. ”Ne kuiskivat minulle, tajuatko? Ne eivät pysty, niillä ei ole enää mitään, he… heidät petettiin, ne… katso!”
Sofie osoitti sormellaan äsken kaivamansa haudan vieressä olevaa toista hautakiveä. Megan kääntyi väkinäisesti katsomaan.
Carita Celwood 1466 - 1475
Vuosiluku oli sama, kuin toisessakin haudassa.
”Näetkö? Katso sitä seuraavaa!” Sofie kehoitti hysteerisenä. Megan katsoi taas. Hän katsoi sitä seuraavaa hautaa. Ja sitä seuraavaa.
”Hei, odotas hetki…” hän sanoi hämmentyneenä ja kompuroi kauemmas haudoista, jotta näkisi koko kuvan. Pian hän näki kokonaisen rivin hautakiviä, joissa kaikissa oli eri nimet, mutta jokaisessa samat vuosiluvut. 1466 – 1475 . Kuinka monta 9-vuotiasta lasta oli kuollut samaan aikaan ja miksi heidät oli haudattu tänne vierekkäin?
Sofie oli lyhistynyt maahan ja itki hysteerisesti. Välillä hän parahti sanoja, kuten ’älkää’ tai ’minä en pysty siihen’. Megan kääntyi katsomaan ystäväänsä hämmentyneenä. Samassa hän kuuli poliisiauton sireenien ulvontaa. Se lähestyi nopeasti, ja yhtäkkiä hautausmaan parkkipaikalle ajoi kolmekin poliisiautoa, sekä yksi ambulanssi.
Kertoessaan poliiseille mitä oli tapahtunut, ja nähdessään, kuinka Sofie vietiin pois, hän mietti oliko tehnyt oikean ratkaisun. Hän myös mietiskeli, saisiko unta enää ensi yönä. Hautausmaan kauhut palautuisivat pakollakin hänen mieleensä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ups. Ensimmäisellä rivillä jo virhe. Se melkein säikytti minut, mutta jatkoi sittenkin lukemista... Saattaa tästä jotain tullakin. Riippuu tietenkin täysin sinusta itsestäsi.
Toivotan ahkeruutta kirjoittamiseen ja rohkeutta kuvauksen kehittelyyn sekä tietenkin onnea kustantajan kanssa!
Kammottavaa.
Joka tapauksessa sanoisin aloittajalle, että kannattaisi panostaa edes jonkin verran kielenhuoltoon. Oppaita on olemassa.