Tilanne se että olemme eronneet yli 6 vuotta sitten ja nyt lapsi vähän yli seitsemän.
Alunalkaenkaan exän ja lapsen tapaamiset eivät sujuneet, ensin ei ollut halukas ottamaan lasta, koska tämä oli vielä niin pieni (vaipat, ruokailut, päiväunet ja valvotti öisin)
Sitten hän muutti uuden naisystävän luo ja oli halukas ottamaan lapsen joka toinen viikonloppu, silloin ei lapsi ollut nähnyt isäänsä kuin vilaukselta muutamia kertoja kun kävi lasta katsomassa.
Ehdotin että ottaa lapsen ensin vaan päiväksi ( välimatka ei ollut pitkä)se onnistui ainoastaan kerran. No lapsi oli pari kertaa isällään joka toinen vkl.
Sitten tuli selityksiä miksi ei voinut hakea, ja sitten hakeminen loppui kokonaan.
Heille oli uuden naisystävän kanssa tullut ero.
Meni jokin aikaa ettei isä lasta tavannut kunnes tuli taas uusi naisystävä ja lasta haluttiin taas tavata, sama kuvio ja ero.
Kunnes taas uusi naisystävä ja jes tämä kesti jopa avioliittoon ja niin alettiin taas lasta hakemaan joka toinen vkl, tosin erittäin säännöllisen epäsäännöllisesti, saattoi olle kuuk,auden jopa kolmen kuukauden taukoja, ja ex ei ymmärtänyt kun yritin selittää ettei voi näin lapselle tehdä.
Nyt on viimeksi tavannut lasta 7 kk sitten.
Soitellut on minulle ja olemme sopineet että jos haluaa tavata lasta en anna lasta hänen luokseen (tähän on tietyt erittäin painavat syyt)
vaan hän käy lasta katsomassa ja jos asiat alkavat hänellä sujua katsotaan sitten niitä yöpymisiä hänen luonaan.
Mutta lukuisista lupauksista huolimatta ei ole lapsi isäänsä nähnyt ( lapselle en ole kertonut koska isä on luvannut tulla, koska tiedän ettei voi luottaa ennenkuin on näkyvillä)
Välillä lapsi kysyy isästään mutta erittäinharvoin.
Olenkin miettinyt mitä asian kanssa pitäisi tehdä, ei ole mitään järkeä että meillä on yhteishuoltajuus kun kuitenkaan mikään asia ei toimi niin kuin pitäisi.
Tapaamissopimuksessa on että lapsi on isällään joka toinen vkl ja kesällä viikon, tosin en mielelläni edes tällä hetkellä antaisi.
Jotenkin haluan kai elätellä toivetta että isä jossain vaiheessa heräisi ja tajuaisi että tämäkin lapsi tarvitsee ja kaipaa isää, ottaisi itseään niskasta kiinni ja hoitaisi vastuunsa ja velvollisuutensa.
Taitaa vaan olla aika turhaa, onko hyviä ideoita mitä kannattaa tehdä?
Tähän asti olen antanut asioiden etupäässä olla, mutta nyt haluaisi jotain ratkaisua tai konstia.
Saattaa johtua ehkä siitäkin että haluaisi hetken itsekin levähtää, vaikka kyllä tähänkin tottuu :))
Alunalkaenkaan exän ja lapsen tapaamiset eivät sujuneet, ensin ei ollut halukas ottamaan lasta, koska tämä oli vielä niin pieni (vaipat, ruokailut, päiväunet ja valvotti öisin)
Sitten hän muutti uuden naisystävän luo ja oli halukas ottamaan lapsen joka toinen viikonloppu, silloin ei lapsi ollut nähnyt isäänsä kuin vilaukselta muutamia kertoja kun kävi lasta katsomassa.
Ehdotin että ottaa lapsen ensin vaan päiväksi ( välimatka ei ollut pitkä)se onnistui ainoastaan kerran. No lapsi oli pari kertaa isällään joka toinen vkl.
Sitten tuli selityksiä miksi ei voinut hakea, ja sitten hakeminen loppui kokonaan.
Heille oli uuden naisystävän kanssa tullut ero.
Meni jokin aikaa ettei isä lasta tavannut kunnes tuli taas uusi naisystävä ja lasta haluttiin taas tavata, sama kuvio ja ero.
Kunnes taas uusi naisystävä ja jes tämä kesti jopa avioliittoon ja niin alettiin taas lasta hakemaan joka toinen vkl, tosin erittäin säännöllisen epäsäännöllisesti, saattoi olle kuuk,auden jopa kolmen kuukauden taukoja, ja ex ei ymmärtänyt kun yritin selittää ettei voi näin lapselle tehdä.
Nyt on viimeksi tavannut lasta 7 kk sitten.
Soitellut on minulle ja olemme sopineet että jos haluaa tavata lasta en anna lasta hänen luokseen (tähän on tietyt erittäin painavat syyt)
vaan hän käy lasta katsomassa ja jos asiat alkavat hänellä sujua katsotaan sitten niitä yöpymisiä hänen luonaan.
Mutta lukuisista lupauksista huolimatta ei ole lapsi isäänsä nähnyt ( lapselle en ole kertonut koska isä on luvannut tulla, koska tiedän ettei voi luottaa ennenkuin on näkyvillä)
Välillä lapsi kysyy isästään mutta erittäinharvoin.
Olenkin miettinyt mitä asian kanssa pitäisi tehdä, ei ole mitään järkeä että meillä on yhteishuoltajuus kun kuitenkaan mikään asia ei toimi niin kuin pitäisi.
Tapaamissopimuksessa on että lapsi on isällään joka toinen vkl ja kesällä viikon, tosin en mielelläni edes tällä hetkellä antaisi.
Jotenkin haluan kai elätellä toivetta että isä jossain vaiheessa heräisi ja tajuaisi että tämäkin lapsi tarvitsee ja kaipaa isää, ottaisi itseään niskasta kiinni ja hoitaisi vastuunsa ja velvollisuutensa.
Taitaa vaan olla aika turhaa, onko hyviä ideoita mitä kannattaa tehdä?
Tähän asti olen antanut asioiden etupäässä olla, mutta nyt haluaisi jotain ratkaisua tai konstia.
Saattaa johtua ehkä siitäkin että haluaisi hetken itsekin levähtää, vaikka kyllä tähänkin tottuu :))
Vastaukset 8
Vanhimmat
oikeus, ei tapaamisvelvollisuus. Vaikka tapaamiset sujuukin ei-toivotulla tavalla, niin huoltajuusasioihin se ei välttämättä vaikuta mitenkään.
Ainakaan huoltajuudesta oikeuden kautta tappelemaan alkaminen ei helpota nykyistä tilannetttasi mitenkään vaan vain liisä riitaisia välejä.
Jos ainoa asia mikä tässä hiertää, on se, että isä ei aina halua nähdä lastansa, niin en tekisi mitään muutoksia mihinkään. Miten luulet mahdollisen yksinhultajuuden vaikuttavan tapaamisiin? Ei mitenkään, paitsi jos exäsi loukkaantuu verisesti tuosta oikeustaistelusta (onkoonkin lopputulos mikä tahansa), niin sitten voi alkaa tapaamisilla pompottelu ja kaikenlainen muu mahdollinen kiusanteko.
Jos siis tavoitteenasi on levähtää (eli lapsi enemmän isällänsä, niinkö?), niin millään tapaamissopimuksella et voi sitä välttämättä toteuttaa, sillä se on vain lapsen ja isän oikeus, ei velvollisuus isän tavata lastansa.
Että aloittajalla ei ole oikeutta ns. "painavienkaan syiden" perusteella, omasta mielestään, oikeutta evätä tapaamisia.
Lähestulkoon mieleen tuleva ainoa "painava syy" on alkoholin/huumeiden vaikutuksen alaisena lapsen haku, mutta sekin tulee tarvittaessa jälkikäteen todistaa, jos myöhemmin riidaksi menee. Ei riitä "naapurin" yms. todistelu "huonosta kunnosta".
Ei ole "oikeutta" estää, siis mitä hemmettiä?!
Tottakai lapsen kanssa asuvalla on oikeus tehdä "päätöksiä" lapsensa parhaaksi. Mikä hemmetti siinä on että aina sitä etävanhemman mielipahaa pitää välttää jopa lapsen kustannuksella?
tavata etävanhempaansa, tässä tapauksessa isäänsä. Tapaamissopimus laaditaan nimenomaan turvaamaan lapsen oikeus vanhempiensa tapaamiseen.
Ikävän monessa tapauksessa kuitenkin etävanhempi (usein isä) otaa juuri tuon kannan, ettei hänellä ole velvollisuutta vaan oikeus tapaamisiin, jos sattuu huvittamaan. Tulkinta on väärä ja loukkaa Lapsen oikeutta tavata isäänsä.
Mistä päättelit että välit ovat riitaisat?
Ei ole eikä ole koskaan olleetkaan.
Eipä taida tänne paljon kannattaa kirjoittaa kun ei näitä asioita pysty niin tarkkaan selvittämään että yleensä joku edes tietäisi mikä se tilanne oikeasti on.
Täälä tehdään välitkin jo riitaisiksi vaikkei niin olekkaan, ja yleensä kuvitellaan ettei ole mitään järkeviä syitä siihen ettei lastaan anna mukaan, tapaamista en ole kieltänytkään.
Nimimerkki "tapaamis-" käsitti kirjoituksesi omalla tavallaan ja sehän onkin näiden foorumien suurinta antia. Toinen hieno juttu on nimimerkkien käyttö... :)
Erositte kun lapsi oli hyvin pieni. Lapsen ja etävanhemman välit ovat olleet etävanhemman halusta etäiset. Onko, tässä tapauksessa isä, suostunut keskustelemaan sinun mahdollisesta yksinhuoltajuudesta? Mikäli ei, niin sinun tulisi keskustella siitä itse vaikka lastenvalvojan tai perheneuvolan henkilökunnan kanssa.
Tiedän kyllä että hekään eivät pysty/voi tehdä päätöksiä, mutta heidän sanansa saattaa painaa mahdollisessa tuomioistuinkäsittelyssä.
Etävanhemman kannaltahan tilanne ei muuttuisi mitenkään. Tapaamisoikeus säilyy edelleen mutta tällä kertaa sen voisi tehdä oikeuden määräyksellä lapsen kannalta positiivisella tavalla. Aikuinen ihminen pystyy järjestämään elämänsä niin että tapaamiset onnistuu.(Ulkomaankomennukset, vankeustuomiot yms. ovat eri asia.)
Ja jos ei pysty / halua järjestää elämäänsä niin että huolehtii osaltaan myös lapsesta, ei ole mitään perusteita yhteishuoltajuuteen.
-real-
Olen toisinaan väärässä,
sanokaa ihan vapaasti mikäli siltä tuntuu...
meillä mennyt melko samallailla. Väliin on mahtunut monia vuosia ja yrittämisiä, niin minun kuin hetkittäin isänkin mutta aina pudottiin tuohon samaan kaavaan. Meillä tuon toiminnan vaikutus vaan alkoi tehdä niin paljon pahaa lapsen itsetunnolle ja onnellisuudelle, että itse päädyin lopulta siihen että kerran isä ei halunnut yrittää ylläpitää suhdetta lapseensa kohtuullisella tavalla (vaikka tiedosti hyvin itsekin sen vaikutukset), että pitkän harkinnan jälkeen päätin evätä tapaamiset kokonaan. Eivät ne olleet toteutuneet ennenkään sen koommin, mutta isä kuitenkin soitteli päivittäin minulle muita asioitaan ja lapsi odotti turhaan tapaamisia. Odotti ja odotti.
Ja tästä palstasta. Varmasti on helppo tuomita minunkin päätökseni itsekkääksi ja täysin vääräksi kun eitodella tiedä, mutta reaalissa ne kaikki, jotka ovat elämästämme perillä, ovat tukeneet täysin tätä asiaa todettuaan, että muuta vaihtoehtoa ei enää ollut, lapsen kannalta.
Toivottavasti teillä isä järkiintyisi ja tajuaisi vielä arvonsa lapsellensa.