Tämä ei siis ole oma novellini vaan laitoin googleen hakusanan novelli ja löysin tämän: Runonurkasta. Kirjoittanut Sini.
**********************************************
Katson ulos ikkunasta.
Lunta tippuu hiljalleen alas peittäen loskaisen maan alleen. Lumihiutaleet tanssivat omaa kaunista tanssiaan ikään kuin ne kertoisivat jokainen omaa kaunista tarinaansa.
-Sinun tarinasi ei taida olla yhtä kaunis, Anniina, huokaisen ja vetäydyn takaisin takkatulen ääreen.
"Anniina Wikström katosi 11. kesäkuuta jouduttuaan riitoihin huoltajansa kanssa. Viimeiset havainnot hänestä tehtiin huoltoasemalla Helsinkiin johtavan moottoritien varrella. Hän on 16-vuotias, ruumiinrakenteeltaan hoikka, hänen hiuksensa ovat tummat ja silmät siniset. Tampereen poliisi kiittää kaikista havainnoista, mistä olette soittaneet, mutta kaipaisi lisää. Katoamisen lisäksi Anniina Wikströmiä epäillään huumausainerikoksesta. Soittakaa kaikki havaintonne numeroon..."
Havahdun kuullessani tyttäreni nimen. TV:n ruudussa olet sinä, elinvoimaisena ja onnellisena. Tai se on kuva sinusta. Kuva, jonka luovutin poliisille ilmoituksen tehdessäni. Sama kuva tuijottaa minua huoneen seinältä. Kun tuo kuva otettiin, käytit jo... olit kai juuri aloittanut. Minä vain en silloin tiennyt mitään, sinisilmäinen kun olin. Ja sinä kaiken aikaa vain valehtelit, huijasit...
-Miksi!!?? huudan kuvalle ja heitän sen päin takan seinää. Sitä päällystänyt lasi särkyy. Äskeisen suuttumuksen tilalle astuu suru ja kyyneleet.
-Tulisit takaisin, Anniina, kuiskaan kuvalle nostaessani sen lattialta ylös.
-Äiti, mä olen just lähdössä. Mua tullaan hakemaan ihan kohta. Hei, saanko mä lainata tota sun sormusta? Se on niin ihana. Tero ajo pihaan. Apua! Sä pyörryt, ku sä näet minkä näkönen se on! Se on nii-iin ihana.
-Missä mun hiuslakka on. Nyt mä oon kadottanu sen...
Ovikello soi ja Anniina juoksee ovelle.
-Äiti, tässä on Tero, Tero tässä on mun äiti...
En pitänyt Terosta. Poika oli kyllä komea, mutta näytti tietävän sen itse vähän liian hyvin. Oli Tero ihan kohteliaskin, mutta jokin siinä pojassa vain alun alkaenkin kylmäsi...
Missä sinä olet nyt? Onko sinulla paikka jossa asua? Ajatteletko sinä minua joskus? Ajatteletko sinä elämää ennen? Millaista silloin oli, millaista oli tulla kotiin yöksi, kertoa miten ilta oli mennyt. Ajatteletko sinä pikkuveljeäsi? Jessellä on sinua ikävä, tiedätkö sen?
Tänään on taas perjantai-ilta. Miten vietät sen nyt? Tiedätköhän edes sitä. Muistatko, että sinulla on täällä koti. Koti, joka ikävöi sinua, nauruasi, levotonta luonnettasi ja jopa riitoja kanssasi. Toivottavasti tunnet itsesi onnelliseksi valitsemallasi tiellä. Toivon, että saat tuntea olevasi rakastettu ja turvassa. Tulisit kuitenkin takaisin, rakas pikkutyttöni.
Tyttö herää kylmyyteen. Käsi haparoi peittoa päälle, mutta osuu paljaaseen pintaan. Tyttö nousee istumaan, tuijottaa hetken vieressä nukkuvaa poikaa. Kuka tämä on, sitä hän ei tiedä. Joskus pojan kasvot ovat olleet kauniit, tänään ne ovat laihat ja rosoiset. Kaulassa on tulehtuneita jälkiä, likaisista ruiskuista lähtöisin.
Tyttö sytyttää valon, poika ei herää. Hän pukee ylleen likaiset, kuluneet farmarit ja nahkaisen takin.
Vielä viimeinen katsaus huoneeseen. Katse osuu yöpöydällä kumollaan olevaan pilleripurkkiin. Hän työntää sen taskuunsa ja sammuttaa valon. Rahaa pojalla ei olisi, sen tyttö tietää. Hän työntää oven kiinni perässään, laskeutuu raput horjuen alas. Kylmä viima riepottaa tytön hiuksia, hän ei välitä, vaan seisoo sinnikkäästi tien vieressä toivoen, että joku pysähtyisi. Viimein auto pysähtyy. Tyttö astuu sisään.
Auto käynnistyy ja katoaa yön pimeyteen vieden tytön mukanaan.
Avaan hiljaa huoneesi oven. Jesse nukkuu viereisessä huoneessa sikeää lapsen unta.
Jatkuvasti hän kyselee, miksi lähdit. Että milloin tulet takaisin.
Huoneeseesi ei ole juuri koskettu lähtösi jälkeen. Sänky on petaamaton, hetken ajan näen sinut siinä nukkumassa pää tyynyllä, hiukset valloillaan, hymy kauniilla kasvoillasi, kunnes kuva hämärtyy ja lopulta katoaa.
Mitä todella tapahtui, mikä meni vikaan?! Antoivatko kadut paremman kodin, mitä minä koskaan pystyin antamaan. Tulisit kotiin, kertoisit, voisimme yrittää uudelleen. Haluaisin sano sinulle niin paljon, rakas pikku tyttöni.
On kylmä. Tyttöä paleltaa, mutta hän jatkaa sinnikkäästi matkaansa.
Hän pysähtyy kaupan eteen ja jää tuijottamaan kasvoja, jotka katsovat häneen takaisin.
Hän ei ole aluksi tunnistaa itseään. Hän on laihtunut, hänen silmänsä, jotka ennen loistivat elämäniloa, ovat väsyneet ja lasiset ja hänen hiuksensa roikkuvat takkuisina olkapäillä. Hän huokaisee ja lähtee jatkamaan matkaansa.
-Tämä oli viimeinen kerta, vannon sen, hän kuiskaa itselleen.
Yhtäkkiä maailma sumenee, hän ei enää näe eteensä. Hän tuntee jonkun kuristavan kurkkuaan, hän ei saa henkeä. Sumun keskeltä astuu esiin nainen. Nainen kurkoittaa kättään tyttöä kohti, mutta tyttö ei saa otetta. Joku huutaa.
-Äiti...tyttö kuiskaa.
Sitten kaikki on hiljaista.
**********************************************
Katson ulos ikkunasta.
Lunta tippuu hiljalleen alas peittäen loskaisen maan alleen. Lumihiutaleet tanssivat omaa kaunista tanssiaan ikään kuin ne kertoisivat jokainen omaa kaunista tarinaansa.
-Sinun tarinasi ei taida olla yhtä kaunis, Anniina, huokaisen ja vetäydyn takaisin takkatulen ääreen.
"Anniina Wikström katosi 11. kesäkuuta jouduttuaan riitoihin huoltajansa kanssa. Viimeiset havainnot hänestä tehtiin huoltoasemalla Helsinkiin johtavan moottoritien varrella. Hän on 16-vuotias, ruumiinrakenteeltaan hoikka, hänen hiuksensa ovat tummat ja silmät siniset. Tampereen poliisi kiittää kaikista havainnoista, mistä olette soittaneet, mutta kaipaisi lisää. Katoamisen lisäksi Anniina Wikströmiä epäillään huumausainerikoksesta. Soittakaa kaikki havaintonne numeroon..."
Havahdun kuullessani tyttäreni nimen. TV:n ruudussa olet sinä, elinvoimaisena ja onnellisena. Tai se on kuva sinusta. Kuva, jonka luovutin poliisille ilmoituksen tehdessäni. Sama kuva tuijottaa minua huoneen seinältä. Kun tuo kuva otettiin, käytit jo... olit kai juuri aloittanut. Minä vain en silloin tiennyt mitään, sinisilmäinen kun olin. Ja sinä kaiken aikaa vain valehtelit, huijasit...
-Miksi!!?? huudan kuvalle ja heitän sen päin takan seinää. Sitä päällystänyt lasi särkyy. Äskeisen suuttumuksen tilalle astuu suru ja kyyneleet.
-Tulisit takaisin, Anniina, kuiskaan kuvalle nostaessani sen lattialta ylös.
-Äiti, mä olen just lähdössä. Mua tullaan hakemaan ihan kohta. Hei, saanko mä lainata tota sun sormusta? Se on niin ihana. Tero ajo pihaan. Apua! Sä pyörryt, ku sä näet minkä näkönen se on! Se on nii-iin ihana.
-Missä mun hiuslakka on. Nyt mä oon kadottanu sen...
Ovikello soi ja Anniina juoksee ovelle.
-Äiti, tässä on Tero, Tero tässä on mun äiti...
En pitänyt Terosta. Poika oli kyllä komea, mutta näytti tietävän sen itse vähän liian hyvin. Oli Tero ihan kohteliaskin, mutta jokin siinä pojassa vain alun alkaenkin kylmäsi...
Missä sinä olet nyt? Onko sinulla paikka jossa asua? Ajatteletko sinä minua joskus? Ajatteletko sinä elämää ennen? Millaista silloin oli, millaista oli tulla kotiin yöksi, kertoa miten ilta oli mennyt. Ajatteletko sinä pikkuveljeäsi? Jessellä on sinua ikävä, tiedätkö sen?
Tänään on taas perjantai-ilta. Miten vietät sen nyt? Tiedätköhän edes sitä. Muistatko, että sinulla on täällä koti. Koti, joka ikävöi sinua, nauruasi, levotonta luonnettasi ja jopa riitoja kanssasi. Toivottavasti tunnet itsesi onnelliseksi valitsemallasi tiellä. Toivon, että saat tuntea olevasi rakastettu ja turvassa. Tulisit kuitenkin takaisin, rakas pikkutyttöni.
Tyttö herää kylmyyteen. Käsi haparoi peittoa päälle, mutta osuu paljaaseen pintaan. Tyttö nousee istumaan, tuijottaa hetken vieressä nukkuvaa poikaa. Kuka tämä on, sitä hän ei tiedä. Joskus pojan kasvot ovat olleet kauniit, tänään ne ovat laihat ja rosoiset. Kaulassa on tulehtuneita jälkiä, likaisista ruiskuista lähtöisin.
Tyttö sytyttää valon, poika ei herää. Hän pukee ylleen likaiset, kuluneet farmarit ja nahkaisen takin.
Vielä viimeinen katsaus huoneeseen. Katse osuu yöpöydällä kumollaan olevaan pilleripurkkiin. Hän työntää sen taskuunsa ja sammuttaa valon. Rahaa pojalla ei olisi, sen tyttö tietää. Hän työntää oven kiinni perässään, laskeutuu raput horjuen alas. Kylmä viima riepottaa tytön hiuksia, hän ei välitä, vaan seisoo sinnikkäästi tien vieressä toivoen, että joku pysähtyisi. Viimein auto pysähtyy. Tyttö astuu sisään.
Auto käynnistyy ja katoaa yön pimeyteen vieden tytön mukanaan.
Avaan hiljaa huoneesi oven. Jesse nukkuu viereisessä huoneessa sikeää lapsen unta.
Jatkuvasti hän kyselee, miksi lähdit. Että milloin tulet takaisin.
Huoneeseesi ei ole juuri koskettu lähtösi jälkeen. Sänky on petaamaton, hetken ajan näen sinut siinä nukkumassa pää tyynyllä, hiukset valloillaan, hymy kauniilla kasvoillasi, kunnes kuva hämärtyy ja lopulta katoaa.
Mitä todella tapahtui, mikä meni vikaan?! Antoivatko kadut paremman kodin, mitä minä koskaan pystyin antamaan. Tulisit kotiin, kertoisit, voisimme yrittää uudelleen. Haluaisin sano sinulle niin paljon, rakas pikku tyttöni.
On kylmä. Tyttöä paleltaa, mutta hän jatkaa sinnikkäästi matkaansa.
Hän pysähtyy kaupan eteen ja jää tuijottamaan kasvoja, jotka katsovat häneen takaisin.
Hän ei ole aluksi tunnistaa itseään. Hän on laihtunut, hänen silmänsä, jotka ennen loistivat elämäniloa, ovat väsyneet ja lasiset ja hänen hiuksensa roikkuvat takkuisina olkapäillä. Hän huokaisee ja lähtee jatkamaan matkaansa.
-Tämä oli viimeinen kerta, vannon sen, hän kuiskaa itselleen.
Yhtäkkiä maailma sumenee, hän ei enää näe eteensä. Hän tuntee jonkun kuristavan kurkkuaan, hän ei saa henkeä. Sumun keskeltä astuu esiin nainen. Nainen kurkoittaa kättään tyttöä kohti, mutta tyttö ei saa otetta. Joku huutaa.
-Äiti...tyttö kuiskaa.
Sitten kaikki on hiljaista.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.