Hei! Siitä on jokin aika ku viimeksi kirjottelin tälle palstalle.Nyt on tunne et pakko saada purkautuu johonkin.Mulla on niin paha olla ettei voi kuvailla olotilaa.
Viimeviikolla sain tietää et kaveri saa lokakuussa vauvan ja tänään sain tietää et toinen ystävä on kuudella kuulla raskaana.Ite oon
luovuttanu koko lapsenteko prosessin,kun ei onnistu.En tiedä, tuli vaan tänään niin kamalan paha olla,en voi iloita toisten puolesta...oon ihan turta,ajattelen et kavereilla on kohta kääröt sylissä ja saavat ostaa vauva juttuja.Minä vaan tallaan täällä maailmassa ilman pienintäkään toivoa perheestä.Moni on kysyny miks sul ei oo..jne.Ku ei vaan oo!!!Minkä sille mahdan,tekisin kaikkeni jos saisin vauvan.
Viimeviikolla sain tietää et kaveri saa lokakuussa vauvan ja tänään sain tietää et toinen ystävä on kuudella kuulla raskaana.Ite oon
luovuttanu koko lapsenteko prosessin,kun ei onnistu.En tiedä, tuli vaan tänään niin kamalan paha olla,en voi iloita toisten puolesta...oon ihan turta,ajattelen et kavereilla on kohta kääröt sylissä ja saavat ostaa vauva juttuja.Minä vaan tallaan täällä maailmassa ilman pienintäkään toivoa perheestä.Moni on kysyny miks sul ei oo..jne.Ku ei vaan oo!!!Minkä sille mahdan,tekisin kaikkeni jos saisin vauvan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Aivan kuin tuo olisi ollut minun kirjoitukseni... melkein kaikilla kavereilla lapsi ja lisää tulee, itse emme ole saaneet edes sitä yhtä alulle... olen niin katkera etten tosiaan aina voi edes iloita muiden perheonnesta, joskus jopa itkettää niin kamalasti... Varmaan itksin vielä enemmän jos tulisin raskaaksi, ne kyyneleet olisi kuitenkin onnenkyyneleitä....
Täällä kanssa kaikki kaverit/sukulaiset on ihan yks toisensa jälkeen raskaana. Silloin kun ei vielä "tiedetty" kärsivämme lapsettomuudesta ei ollut kukaan raskaana. Nyt on muutenkin kamala vauvantekobuumi ympäri maailmaa, kun kaikki julkkikset ja kuninkaalliset antaa mallia.
Tuntuu erityisen pahalle, että sattuu samaan aikaan tämä meidän suru lapsettomuudesta ja kun kaikki siis ihan kaikki muut ympärillä on raskaana/tulee raskaaksi tai heillä on jo lapsia.
Tämä on oikeesti maailman kamalin suru mitä voi naisella olla!!!Ja sitä ei todellakaan helpota muiden vauvakyselyt ja typerät kommentit.
Mul on kanssa niin paha olla, että en tiedä mitä tällä elämällä tekisin.
ihan samaa olen ajatellut ja surrut. minulla tuo paha olo ei oikeen tahdo helpottaa suuntaan eikä toiseen. tämä tunne mikä minulla on joka ikinen päivä on niin syvä ja sanoinkuvaamattoman synkkä. masennukseksikin sitä jotkut ehkä kutsuvat...
ikää alkaa oleen sen verran että kohtalotoverit on loppu. ei korvaa eikä ihmistä kelle näitä samoja tunteita vuodesta toiseen voisi purkaa.
mitä ne nyt ihmiset joilla jo 3. tulossa voisi tästä ymmärtää? enkä itsekkään jaksa kuunnella kommentteja jotka eivät lohduta suuntaan eikä toiseen.
muutama vuosi sitten vielä mietin elämän tarkoitusta, kun se oli hiukka hukassa ja hakusessa. nyt kun asia on varmistunut että perheenlisäystä ei tule kun klinikoitten avulla jos sittenkään voi elämän tarkoituksen löytäminen jäädä ikuiseksi arvoitukseksi. ainakin mielenrauhan ja sen tunteen löytäminen.
minusta on tullut vakava ja synkkämielinen mullistelija joka viettää enemmän ja enemmän aikaa kotona, enemmän ja enemmän välttäen vanhojen kavereitten seuraa. yksinkertaisena syynä vain että mitään yhteistä ei enää ole. heidän elämänsä on luonnollisesti muuttunut lapsien myötä ja minun elämäni ei muutu mihinkään kun en sitä itse voi ohjailla. yhteisiä vanhoja asioita emme voi enää tehdä koska aikaa ja kiinnostusta ei tällaisille enää ole. yksinkään kun ei ole hyvä olla.
minun elämästä on tullut vain suorittamista ja pakonomaista tekemistä vapaa-ajalla suorittava tunteeton paska joka ei osaa nauttia enää elämästä kun tuntuu että seinä on tullut vastaan ja mikään ei enää tunnu miltään.
Olen hyvin pahoillani siitä, että ette ole saanut omia lapsia. Ja tietän kyllä tunteen , koska omalla on epäonnistunut hedelmöityshoidot takana.
Tässä mietin vaan kuitenkin, että osa teistä voisi saada apua lapsettomuus klinikoilta.
Toiset taas jos ei klinikaltakaan apua eivät saa, niin heillä on kuitenkin kaksi,( ei yksi )vaihdoehto.
Joko siis jäädä lapsettomaksi tai etsiä mahdollisuus adoptioon tai sijaislapseen.
Molemmat, niin sijaislapsi kun adoptiolapsi tarvitsevat rakkautta ja huolenpidoa, teillä sitä ehkä olisi?
Tietän, ettei se korvaa sitä oma, mutta se korvaa kuitenkin lapsettomuuden. Ja se vieras lapsi antaa teille yhtä paljon kun mitä toisille omat lapset.
Älkää masentuka vaan kokeilka kaikkia mahdollisuuksia mihin olete valmiina...
Voimia teille!
-ulkomaalta tullut-
vm-71 eli vielä vanhempaa vuosimallia ja aika todellakin alkaa olla kortilla. Ks. ed. viesti.Kuulostaa niin tutulta nuo fiilikset. Mulla on ottanut todella koville tämä lapsettomuusasia.Tuskaa takana vuosia eikä loppua näy. Välillä todellakin miettii mikä järki tässä kaikessa oikein on. Tuntuu ettei elämässä ole merkitystä jos ei pysty toteuttamaan sitä mitä varten on aina kuvitellut täällä olevansa. Elämän tärkein asia on viety pois täysin kylmän viileästi. Mitä pahaa sitä onkaan tullut tehtyä elämässään että tällaisen kohtalon saa?? olen monta kertaa miettinyt että suojeleeko Jumala tai joku niitä lapsia niin huonolta äidiltä ettei anna edes mahdollisuutta vai mikä ihme on ettei niinkin luonnollinen asia voi onnistua kuin lapsen hankkiminen. En voi kuvitella suurempaa tuskaa ja surua ja kriisiä elämääni koskaan tämän jälkeen. Vaikea on kuvitella itseään hyväksymään tätä tilannetta ja elämään kaikesssa rauhassa tyytyväisenä toisenlaista elämää kuin on koskaan kuvitellut. Elämän realiteetit lyövät vastoin kasvoja enkä minä osaa niitä hyväksyä. Elämä ei mene ollenkaan ´niin kuin piti...
Voimia muille samassa tilanteessa oleville. Toivottavasti jaksatte yrittää kaikesta huolimatta päivästä toiseen elämää eteenpäin.
"olen monta kertaa miettinyt että suojeleeko Jumala tai joku niitä lapsia niin huonolta äidiltä ettei anna edes mahdollisuutta vai mikä ihme on ettei niinkin luonnollinen asia voi onnistua kuin lapsen hankkiminen."
Ei se noin voi mennä!! Vaikka myönnän, että olenhan itsekin syyllistynyt tuohon ajattelu malliin. Mutta jos se olisi noin, niin miksi ihmeessä jotkut alkoholistit ja narkkarit, joilla ei välttämättä ole edes kunnon kotia tulee raskaaksi ihan noin vaan ilman yrittämistä?
Tuosta adoptiosta ja sijaislapsesta vaan, että ei niitäkään niin helppo ole saada. Se vaatii rahaa ja minua ainakin hirvittää se kamala tutkiminen. Kelpaako tuo nyt äidiksi tai isäksi ja onko tarpeeksi rahaa jne... Minusta ainakin tuntuu, että me ei oltaisi tarpeeksi täydellisiä jollekin "sosiaalitantalle".
Yksityiselle klinikallekaan meillä ei ole asiaa näillä tuloilla, vaikka ei me ihan rahattomiakaan kyllä olla. :(
Sitä helposti alkaa ajatella:" että olemmeko me niin huonojä äitejä vai miksi meille ei suoda lasta?" Se on oikeesti niin että lapsettomuudesta kärsivät/kärsineet ovat tai tulisivat olemaan juuri niitä maailman parhaita äitejä!Oikeesti!Siis jos mä saisin päättää niin tekisin tuon lapsenteon KAIKILLE ihmisille vähän vaikeammaksi. Ei tulisi kukaan "vahingossa" raskaaksi eikä kukaan tekisi abortteja.Osaisivat ihmiset arvostaa lapsiaan eivätkä kohtelis kaltoin.Se on niin järkyttävää kun kuulee miten jotkut vanhemmat kohtelee lapsiaan ja tappaa niitä.
Jos jotain positiivista tästä lapsettomuudesta pitää löytää niin mua se on ainakin kasvattanut ihmisenä tosi paljon. Jos kaikki joutuisivat jossain määrin kokemaan lapsettomuuden tuoman tuskan,niin he olisivat TODELLA valmiita hyviksi vanhemmiksi.On todella niin epäreilua, että ne jotka eivät olisi yhtään hyviä vanhempia tulevat vahingossa raskaaksi ja ne jotka olisivat täydellisiä vanhempia, eivät saa sitä lasta.
Oli kyllä ihan kuin mun suusta tuo teksti vm-71.
En kanssa tiedä miten sitä voi tämän tilanteen vaan hyväksyä ja elää sellaista elämää mitä ei haluaisi. Voiko sitä olla ikinä enää onnellinen?
Jos nyt yhtään ketään teistä lohduttaa (lisämasennus ei tarkoituksena...), niin lähes kuuden vuoden jälkeen tapahtui meille ihmeitten ihme ja taapero nyt lähes vuoden, mekin jo kyllä lapsijutut unohtaneena (?)ennenkuin yllätti.Katsoin vaan noita vuosilukuja...
Ihan samoja mietteitä täällä kuin aikeisemmissakin viesteissä. Olemme mieheni kanssa olleet useissa hoidoissa, mutta mikään ei tuota tulosta. Yksi alkuraskauden keskenmeno on saatu aikaan. Sitä tuskaa päivästä toiseen kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen ei voi edes kuvata.
Kaikenhuippu on se, että myös minun ystäväni kaikki sikiävät. Eräs ilmoitti juuri kuukausi sitten tulleensa raskaaksi ns. yhden illan jutusta. On se niin väärin, että toisille riittää se kerta..
Ei elämä ole tasapuolista eikä niihin ihmeisiin enää kohta jaksa uskoa. Olemme menossa taas pian IVF:ään, joten vielä täytyy jaksaa tsempata.
voisiko yhtenä vaihtoehtona olla, että ottaisitte jonkun ihanan lemmikin, esim. monet pienet seurakoira-rotuiset koirat ovat aivan ihania. meillä yksi sellainen, on oikea seura-neiti ja sylivauva, kaikkien kaveri. aina pirteä ja iloinen.koiran kanssa voi tavallisen lenkkeilyn lisäksi harrastaa monia juttuja, esim. agilityä, tokoa ja näyttelyitä. no, eihän se koira tietenkään omaa vauvaa voi korvata, mutta minä ainakin saan toteuttaa omaa hoiva-viettiäni, ja sylini ei tunnu enää ihan niin tyhjälle. voimia.
Meillä jo kotona lapsen korvikkeina hankitut kolme ikääntynyttä lemmikkiä ja sen jälkeen v-02 hoidoilla syntynyt lapsi ja voin sanoa että uudelleen tätä lapsettomuusongelmaa läpikäyvänä ei ole ollut apua näistä keinoista. Lapsenkorvikkeet toimivat aikansa (pentuvaiheen) ja kun varsinainen lapsettomuus paljastui ja lasta odoteltiin ei lemmikeista paljon lohtua ollut ja kun haaveissa ollut iso perhe ja toistamiseen käy läpi tätä samaa tuskaa kun lasta ei tule niin ei siinä kyllä mikään auta kun suru on valtava.Olen toki valtavan kiitollinen siitä ihmeestä että vihdoin saimme ainokaisemme viisi vuotta sitten mutta uudelleen yritys on ollut kyllä vielä suurempi tuska kun tietää mistä jää paitsi.En väheksy sitä tuskaa mikä on kun ei yhtään lasta tule, koska olen sen vaiheen käynyt läpi ja on tuoreessa muistissa (ei unohdu koskaan) mutta kyllä tämä toistamiseen tämän tuskan läpikäyminen on ollut todella raskasta.Eikä sitä paranna lapsen lähes päivittäinen itku siitä että kaikilla muilla on sisaruksia ja miksi meille ei tule.Puhumattakaan kaikista ympärillä itsekseen sikiävistä ystävistä jotka vaan "tekevät" lapsia kun heille sattuu sopimaan. Ymmärrän hyvin tämän sivun teksteissä näkyvän tuskan.
Minulla myös samat tunteet kuin teillä muillakin, paha olla koska lasta ei kuulu. Tuskaa lisää se, että kukaan ei tunnu ymmärtävän kuinka pahalta minusta tuntuu, ei edes mieheni. Oma äitini ei myöskään tunnu ymmärtävän eikä sydänystäväni. Kyllä he kaikki kuuntelevat ja lohduttavat, mutta tuntuu etteivät hekään ymmärrä, eikä ehkä tätä tuskaa ymmärräkään kuin samassa tilanteessa oleva ihminen.
Minulla myös kaikki ystävät, sukulaiset, tuttavat ja entiset luokkatoverit saavat lapsia. Toisten onni ei ole minulta pois, mutta masentaa silti.
Alan tuntea itseni "vanhaksi" (olen 27) ja epäonnistuneeksi, katkeraksikin. En pidä itsestäni tällaisena.
Voimia kaikille, meitä on muitakin, koitetaan jaksaa yhdessä.
Se tässä ehkä juuri niin raskasta onkin kun oikeasti tuntuu ettei kukaan maailmassa voi ymmärtää mitä tässä käy läpi.Ei edes mies. Tuntuu että sitä on ainoa maailmassa kaikkea muuta vastaan taistelemassa. Kaikki sanovat että pitäisi keksiä elämään muuta intressiä ja ei elämä nyt voi olla yhdestä lapsesta kiinni ja elämä menee hukkaan kun vaan surkuttelee. Hyvä ihme miten näin suurta asiaa naisen elämässä voi ohittaa jos ei voi toteuttaa rooliaan äitinä ja viedä perimäänsä eteenpäin ja rakastaa omaa lastaan. Ei sen suurempaa surua voi olla. Että siihen nähden näitä asioita huomioidaan kyllä lapsettomuus-pkl:lla todella huonosti. Puhumattakaan sukulaisista ja ystävistä joilla ei ole pienentä aavistusta siitä kuinka isosta asiasta on kyse koska heiltä ei mitään niin oleellista ole viety pois.
Me yritimme mieheni kanssa lasta 5 vuotta. Emme ole enää nuoria mutta ei liiankaan vanhoja.
Se aika elämässäni on kuin musta-aukko. Se jätti niin repivät jäljet sydämmeeni ettei kukaan voi sitä uskoa. Edes mieheni.
Inhoan niitä kyselyjä joko, millon, miksi? Ja ne neuvot... voi itku. Älä stressaa, se oli kai se yleisin. "10 tuttavan tuttavaa sai lapsen kun lopetti yrittämisen, älkää tekään sitä miettikö niin kyllä se siitä onnistuu" Argh.
Sano se meille ja niille jotka käy rankoissa hoidoissa ja tutkimuksissa, keillä on sairaus joka estää tai hankaloittaa. Älä stressaa!!
Minä onnsituin tulemaan raskaaksi, asiantuntijat (sukulaiset yms.) on sitä mieltä että vihdoinkin lopetin vain stressaamisen. He eivät tiedä mitä kävimme läpi. Tutkimuksia, hoitoja, riitoja, masennusta... Hoidoilla onnistuimme.
Minulla meinasi levitä pää kun kuuntelin toisia, heidän niin mitättömiä ongelmiaan ja turhanpäiväisiä riitoja. Moniko nainen oikeasti joutuu miettimään jättävänsä rakkaan miehensä jonka kanssa haluaisi olla lopun elämäänsä vain sen takia ettei onnistu tulemaan raskaaksi ja tekemään perhettä. Miehenikään ei voi edes kuvitella mitä kaikkea jouduin miettimään. Hän varmaan suuttuisi jos tietäsi mutta jossain vaiheessa olin jo valmis luovuttamaan ja pakottamaan hänet jonkun toisen luo jonka kanssa hän saisi perheen. Olin jossain vaiheessa todella pohjalla. En edes muista siitä ajasta paljoa.
Ne haavat on edelleen aivan auki. Vaikka olen raskaana en tähän ihmeesen usko ennenkuin sen syliini saan. Itken vieläkin tuskaani koska en vain ymmärrä tätä. Emme oikein edes puhu koko asiasta. Emme uskalla. Melkein pidätämme hengitystä ja rukoilemme että raskaus jatkuisi päivä päivältä. Minusta jo näkee raskauden mutta jos joku tulee onnittelemaan niin kysyn ensin miksi. Ja jos joku kysyy olenko raskaana vastaan että en. En tiedä miksi. En uskalla sanoa sitä ääneen.
Nytkin täällä netissä, luen lapsettomuuspalstaa en odotuspalstaa.
Kaikki on ihan outoa. Olen surullinen ja sydämmessäni ikuisesti lapseton. Mutta ainakin osaan arvostaa montaa asiaa eritavalla kuin ennen. Toivottavasti.
Olen todella todella pahoillani jos joku loukkaantuu kun osallistuin tähän keskusteluun koska en kai sitten virallisesti ole enää lapseton. Mutta halusin vain tulla minäkin puhumaan tunteistani.
No mä varsinkaan en tälle palstalle taitaisi kuulua, mutta huomasin vaan että samoja fiiliksiä on sullakin, kun mulla odotusaikana. ei uskaltanu mitään sen enmpää aatella ja että vauva joskus oikeesti ois, ja ihmetteli vähän onnittelijoita.Mitä onniteltavaa tässä nyt on? Aattelin, että sit kun se tosiaan on sylissä... Mutta sit kun se todella oli sylissä, aattelikin, että kyllä tälle tietenkin jotain kauheaa tapahtuu eikä me tätä saada pitää. Viiden kuukauden jälkeen vasta alko kunnolla uskomaan asiaa todeksi ja pysty jo iloitsemaan asiasta...Toivon sinullekin sen päivän koittavan (vaikka nyt taitaa moiset toivotukset vaan ärsyttää...)
Grendi!
Läpikäyn juuri samoja mietteitä kanssasi. Olisin voinut itse kirjoittaa juttusi, niin läheltä se liippasi.
Olemme läpikäyneet hoitoja vuosia; 5 IVF rumbaa ja lukuisia PASseja. Viime vuonna saatiin passilla aikaan raskaus joka kuitenkin meni kesken.
Nyt olen 4:llä kuulla raskaana enkä todellakaan voi uskoa asiaa todeksi. Hoitojen jättämät arvet ovat todella syvällä ja viimeiset pari vuotta tuntuvat jotenkin pimeältä ja sumuiselta ajalta.
Joka päivä elän pelossa. Uskallan suunnitella asioita korkeintaan parin viikon päähän. Ultrissa käynti hirvittää. Uskon onneemme vasta sitten kun pikkuinen on oikeasti sylissäni. Joinain hetkinä olen vakuuttunut, että kaikki menee hyvin koska "olemme jo osuutemme kärsineet ja nyt on meidän vuoro onnistua". Heti seuraavassa käänteessä synkät muistot ja ajatukset palaavat mieleeni.
Toivon sydämmestäni kaikille onnistumisia ja tsemppiä!
Ymmärrän sinua niiiin hyvin Grendi. Olen puolestasi iloinen että olet viimein onnistunut raskautumaan kaiken tuskan jälkeen. Luulen että vaikka joskus vielä onnistuisin tulemaan raskaaksi kävisin läpi samat fiilikset ja pelkäisin loppuun asti. Ja lapsettomuus on niin suuri kriisi että ei suurempaa ole, se ei koskaan häviä sydämestä vaikka tulisi suurperhe, josta nyt tietenkään ei voi kuin unelmoida..
Kaikki nuo fiilikset elämän lopettamisesta pahimpina hetkinä ja avioliiton tarkoituksen ja mielekkyyden miettiminen kaiken tämän tuskan keskellä, sen miettiminen voisikjo jonkun muun kanssa onnistua, mitä jos vika onkin vuorovaikutuksessa tai jossain ja stressi estää kaiken yrityksen...jne.jne...Riidat, masennus, hormonien ja tämän jatkuvan turhautumisen tuomat mielettömät raivonpuuskat ja itkukohtaukset, parisuhteen kriisi, ikäkriisi, lapsettomuuskriisi.. Voi hyvä ihme miten ihmeessä sitä kaiken kestääkään.
Toivon sydämestäni voimia teille kaikille palstalaisille tietäen mitä tuska on.
Adoptio
se on aina se kaiken kattava ja helppo ratkaisu. Vain kolmesta viiteen vuotta tuskallista odotusta ja yksityiselämän penkomista ventovieraille ihmisille. Tosi helppoa ja kätevää!
Meillä noin kolmisen vuotta lapsettomuutta takana ja nyt olemme harkitsemassa adoptiota ihan vakavasti. Minusta tämä adoptiprosessi ei ole tuntunut ollenkaan niin kamalalta varsinkin kun mietin, miten pahalta nämä ainaiset hoitoyritykset ja epäonnistumiset ovat tuntuneet. Minulle tärkeintä ei ole tulla raskaaksi vaan haluan saada lapsen, jolle antaa rakkautta ja jonka voin tuntea omakseni. Voi olla, että käsitykseeni vaikuttaa jnkv myös se, että olen miettinyt jo aikaa sitten ( ennen kuin tiesin lapsettomuudestamme), että haluaisin mahdollisesti ottaa jonain päivänä adoptiolapsen. Toivottavasti se päivä tulee vielä joskus! Jaksamista kaikille, ymmärrän erittäin hyvin teidän tuntemuksianne, koska tunnen tuota tuskaa myös itse päivittäin.
Kun lukee näitä kirjoituksia, tuntuu kuin ne olisi omasta "kynästä" lähteneitä. Täytyy myöntää, että itku tuli pelkästä myötätuskasta. Vaikka meillä on vasta kaksi vuotta yritystä ja vajaa vuosi hoitoja takana, tuntuu että elämässä ei todellakaan ole mitään sisältöä.
Olemme käyneet mieheni kanssa läpi hirveitä asiaa koskevia riitoja, mutta myös pohtineet yhdessä pitäisikö erota, onko suhde ollut alusta alkaen "vääränlainen", voisimmeko tai ainakin toinen meistä onnistua saamaan lapsen jonkun muun kanssa. Olemme siis vakavissamme pohtineet näitä ja se on todella rankkaa, koska kuitenkin rakastamme toisiamme hyvin paljon.Tähän asti olemme tulleet siihen lopputulokseen, että mikäli lapsettomuus on kohtalomme, elämään on löydyttävä jotain muuta sisältöä. Olen todella onnellinen, että me kuitenkin pystymme asiasta myös keskustelemaan, emmekä jätä riitojakaan selvittämättä.
Mieheni ei ole kovin innostunut adoptiosta, vaikka minä olen aina ollut siihen valmis, jo ennen kuin tiesin ongelmistamme. Toivon todella, että hänen mielensä voisi joskus muuttua myönteisemmäksi. Hänen kuitenkin meistä se osapuoli, joka lasta on toivonut minua kauemmin, minulla on aina ollut joatin muuta, opiskeluja ja töitä. Olen siirtänyt ja siirtänyt asiaa ja tyhmänä luullut ettei lapsettomuusasia minua koskaan voisi koskettaa...
Kävimme tässä hiljattain katsomassa kaverini vauvaa, jonka syntymä oli eräänlainen ihme. Kaverini nimittäin sairastaa endometrioosaa ja lääkärin mukaan raskaaksitulo tulisi olemaan vaikeaa, jos ei mahdotonta. Ja kuitenkin niin vain tärppäsi, eka yrittämällä...Olen todella onnellinen kaverini puolesta, vaikka samalla olo on jotenkin ristiriitainen...Mieheni kuitenkin yritti mielestäni aika kauniisti kannustaa minua sanomalla, että nautitaan nyt muitten lapsista ja vauvoista, eikä lopeteta toivomista omalta kohdaltamme.
Ja teille kohtalotoverit haluan sanoa todella suuret kiitokset olemassaolostanne! Teiltä olen saanut monia vinkkejä ja tietoja sekä ennen kaikkea tukea tässä tuskassa. Kun ekan kerran satuin tänne nettisivuille, pyysin miehenikin katsomaan ja kertoilen vieläkin hänelle aina välillä täältä lukemiani juttuja. VAikka kaikki olemme ventovieraita, meitä yhdistävät kokemukset, jota eivät ihmiset joilla on lapsia pysty koskaan ymmärtämään. Voimia ja jaksamista kaikille!
Toi on tuttu tunne. Munkin kavereit on raskaana ja itse haluaisin joskus lapsen ja kovasti. Mutta minulla ei ole mahdollista tulla koskaan raskaaksi koska minulla ei ole kohtua. Tämä asia on joskus todella raskas mutta taas välillä sitä ei ajattele yhtään. Voimia sinulle ja.