Häkkilintuvuodet

Itse myös vapautta kaipaan. Läheiset tieltäni raivaan.

Silti rakastan. Joskus vain unohdan.

Kunnes ikävissäni palaan. Huomaan ilmaa halaan.

KUn mennyt on taas pois. Kuka ois joka tajuais.Veis rauhattomuuden pois.

Sulkis kainaloon reissumiehen sisältä ränsistyneen.

kirjoitin pysyväni palstalta jonkin aikaa poissa, nyt hetken mielijohteesta silti poikkesin samalla kun sähköpostit lukaisin. Ajattelin vain katsoa onko aloitukseeni tullut kommentteja ja ehkä vilkaista kaksi tai kolme runoa. Kolme uutta runoa tsekkasin, ja tämä yksi niistä. Luen harvoin ja sattumanvaraisesti, joten kiva että satuin lukemaan tämän. Mielenkiintoinen. Erityisesti pidän alku- ja loppuosasta. Oliko se / rakkautta? // Lintu suljettuna / häkkiin? // ... // Erakonmajassani / ei ole / tilaa sille / joka puhuu... // rakkaudesta.

En tiedä tarkoitetaanko tässä pettymistä rakkauteen sinänsä.
Maailmassa kun "rakkaus" on usein mitä on, niin että siitä lopulta, hyväksikäytön ja pelaamisen oravanpyörässä, muodostuu ihmiselle kuin kirosana, jotain eläimellistä ja inhottavaa, tahmeaa.
Vapautta voi olla vain on vain siellä missä ei ole rakkautta: tuota inhottavaa pelaamista.

Se ei silti tarkoita ettei ihminen kaipaisi rakkautta, sen vastaanottamista ja osoittamista. Mutta hän ei halua sanoa sitä rakkaudeksi, käyttää siitä tuota nimeä jonka varjolla häntä niin monta kertaa on pahoinpidelty, vangittu ja lukittu rooleihin ja vaatimuksiin - oman ja toisen tunteellisuuden sätkynukkena, raatona kärpäspaperissa.

Ei, en halua sanoa kosketuksiamme rakkaudeksi!
En ainakaan vielä,
ennen kuin sielun haava parantuu
ja sanasta tulee jälleen
käyttökelpoinen.

Lopulta voi käydä niin että ihminen vetäytyy kosketusten ulottumattomiin, epäluuloihin ja kyynisyyteen. Vapaus on asumista erakkomajassa missä ei tarvitse kohdata toisia. Siellä hän on vapaa heidän asettamistaan odotuksista. Mutta. Katkeruutensa sokaisemana ihminen ei huomaa olevansa kaikkea muuta kuin vapaa...

Yksinäisessä erakkoluolassaan hän yhä on
vangittu toisiin.
Epäluulojensa ja kyynisyytensä
kahlein.
Oman katkeruutensa vanki.

Katkeruus jos mikä sitoo ihmisen. Anteeksiantamattomuus pitää hänet jumiutuneena juuri niihin henkilöihin ja tilanteisiin, joista hän väittää olevansa vapaa.
Anteeksiantaminen on tahdonpäätös. Se on askel parantumisen tielle. Tunteiden parantuminen tulee mukaan myöhemmin, mutta siitä kaikki alkaa, päätöksestä. Katkeruuden ja kaunan luovuttamisesta.

Silloin häkin ovi avautui
ja elämän avaruus tulvahti sisään.
Äkkiä olin oivaltanut, että kahva on sisäpuolella.
Häkin oven voi avata vain ihminen itse.
Olin lähtenyt parantumisen tielle,
kuuntelin tanssivaa kaikkeutta.
Yhä kuuntelen.

No, tällaista nopeaa pohdintaa, sanailua...
Mielelläni tulkitsen runosi positiivisessa sävyssä. Ei elämänpakoisena kyynisyytenä ja vapausilluusiona, vaan: sydämen avautumisena rakkaudelle, joka ei enää ole "vain" puhetta. Rakkaudelle joka antaa toiselle tilaa ja luvan säilyttää oman majansa ja yksityisyytensä. Rakkaudelle joka ei riistä henkistä vapautta, rampauta toisen persoonaa.
Sellaista rakkautta ei tarvitse mainostaa kirkuvin otsikoin ja korulausein.

Sellaista lahjaa tänä päivänä tarvittaisiin yhä enemmän rikkinäisessä maailmassamme. Antamisen lahjaa. Avointa ihmisyyttä, missä on toinen kunnioittaminen, herkkyys.

Niin. Miksi turhaan antaa sydämensä majassa tilaa hänelle, joka puhuu rakkaudesta - miksi turhaan hullaantua hänen sanoistaan, kun niitä kannattelee ahnas kouriva käsi, joka tahtoo vain omistaa ja sitoa - miksi turhaan taas toivoa, uskoa ja luottaa hehkuviin lupauksiin, joiden takana luultavasti on hyvin kätketty ansarauta?

Mutta rakkaus. Sitä erakonmajaasi toivotan! Sitä sanatonta, jota ei tarvitse mainostaa, hehkuttaa... Ja jossa sanat puhkeavat esiin omalla paikallaan, herkkinä ja hauraina, vaatimattomina siltoina...

Ja etteivät mitkään menneet pettymykset koskaan saisi meitä tekemään erakonmajoistamme vapaushäkkejä, joissa ennakkoluuloisina kaikkea liikkuvaa kohtaan säpsähdämme vähäisintäkin ääntä, sairaalloisesti varjelemme omaa reviiriä tunkeilijoilta!

Tällaisia mietteitä... Taas eksyin jaarittelemaan. Se lienee paheeni. Mutta laitan yhden runon minkä kirjoitin paria tuntia sitten, ennen palstalle tulemista.


- -



tahtoisin vaieta
kuin yö joka päivän tullessa
vaikenee

ei katoa mihinkään
mutta näkymättömissä
lepää

tahtoisin vaieta
niin kuin päivä yön tullessa
vaikenee

katoamatta

se on läsnä
vaikka silmäsi eivät voi
sitä määritellä

jokainen sanasi yöstä
päivän kirkkaudessa
on pelkkää helinää
tavoittamatta sitä mistä
luulet puhuvasi

jokainen sanasi päivästä
yön lohdullisen pimeän sylissä
on vain kirjallisuutta
vailla eläviä koskettavia käsiä

tahtoisin vaieta
sinuun
puhuaksemme toisillemme

mutta sylissäsi vaikenen
niin kuin se joka työnnetään pois
vaikenee

kun jokaisella hyväksyvällä kosketuksellasi
sidot minut itseesi
ja jokaisella suloisella liikkeellä
jolla minua tunnelukoistani vapautat
salpaat sieluni ja hautaat
paljetein koristeltuun kukkaroosi
ollakseni vain sitä mitä
sanot minun olevan

ja vaikka huoneessamme
ei olisi yhtään kirjaa
olisin sidottu kansiesi väliin
täynnä soljuvia sanoja

joista tahdon vaieta
tulla itsekseni
saada viimeinkin luvan olla
kanssasi aivan hiljaa

vailla puheita elävistä koskettavista käsistä

puheet ovat vaienneet
kadonneet sinne
missä todella kosketetaan

niin minäkin tahdon sinua koskettaa
kaikkien sanojen takana
vaikenemisessa
mitä kirjat eivät koskaan tavoita